”Ylituokkolan vanha emäntä oli eräänä iltana mennyt kartanolle ja nähnyt maitokamarin ikkunasta tulen, ja ikkunaa vasten oli näkynyt pienen pojan varjo. Poika oli sahannut jotakin puuta siinä ja sahauksen ääni oli kuulunut selvästi. Emäntä meni oitis katsomaan maitokamariin, mutta päästyään sisään maitokamari oli pilkkopimeä eikä siellä ollut ketään.”

Tieto Ylituokkolan emännän hämmästyttävästä ja pelottavasta kokemuksesta on tallennettu perinnearkistoon vuonna 1935, mahdollisesti Kalevalan riemuvuoden kilpakeräyksen tuloksena. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistossa on kortistoituna noin satatuhatta uskomustarinaa ja memoraattia 1800-luvulta 1960-luvulle, ja monien muistiinpantujen tapahtumien on kerrottu sattuneen vuosikymmeniä aikaisemmin. Pieneen kummituskirjaan Kati Lampela on poiminut arkistosta valikoiman erilaisista kummituksista ja kummittelusta kertovia tarinoita ja uskomuksia. Tarinat ovat ajallisesti kaukaa, mutta jonkin niissä kiinnostaa myös tämän päivän ihmistä.

Kummitukset voivat olla ihmishahmoisia ja jopa muistuttaa jotakuta tuttua henkilöä. Eläimetkin voivat kummitella, mutta aina kummittelijaa ei nähdä tai se, mitä nähdään, ei ole tunnistettavissa miksikään. Joskus kummitteluun kuuluu vain selittämätöntä tai aavemaista ääntä. Kummituksen kosketus voi olla pelottava hipaisu taikka napakka lyönti. Toisinaan kummituskokemukseen on liittynyt keskeisenä selittämän pelontunne.

Pienen kummituskirjan kummitustarinat on jaettu seitsemään ryhmään, kahdeksanneksi on koottu vielä sellaisia tapauksia, joissa kummittelu on saanut luonnollisen selityksen. Selvitettyjä kummittelijoita ovat olleet erilaiset eläimet, aavemaiselta vaikuttanut homeen hohde tai toisiinsa hankaavien puiden kitinä. Myös toista ihmistä on voitu luulla aaveeksi, ja toisinaan joku on tarkoituksellakin koettanut muita kummituksena pelotella.

Uskomustarinoissa kerrotaan tapauksista, jotka liittyvät jollakin lailla yliluonnollisen, joten niissä on itsestään selvästi läsnä uskomisen ja epäilyn elementit. Usein kertojat ovat halunneet vakuuttaa kuulijaa kertomansa todenmukaisuudesta nimeämällä tarkkaan paikan, missä oudot tapahtumat ovat sattuneet, sekä myös henkilöt, jotka ovat olleet tapahtumissa osallisena. Kertojille itselleenkin on sattunut monia selittämättömiä asioita. Uskokoon ken tahtoo, saattaa kertoja myös joskus tokaista juttunsa päätteeksi.

Uskominen on kummitusperinteessä läsnä myös kristinuskon muodossa. Monessa tapauksessa on pelottava kummittelija saatu häviämään lukemalla rukouksia tai virttä veisaamalla. Toisaalta kummittelija voi myös itse laulaa virttä, kuten seuraavassa, Viitasaarelta peräisin olevassa tarinassa:

”Vanhan kansan suussa usein kulkee juttuja kummittelijoista, ja tämänkin jutun kuulin mummoltani. Eräässä pitäjässä oli ollut vanhanaikainen talo ja sen läheisyydessä maan alta oli kuulunut ihmisääni, joka oli laulanut virttä (Oi ijäisyys mä pelkään pituuttasi). Tätä harvinaista tapausta oli käynyt katsomassa suuret kansanjoukot. Kaivaakin oli maata koetettu, mutta mitään ei ollut tavattu.”

Yliluonnollisia tapahtumia on sattunut erityisen runsaasti vaikeissa ja pelottavissa olosuhteissa, esimerkiksi talvisodan ja jatkosodan ajoilta on kerrottu miesten rintamalla nähneen enkeleitä. Pieneen kummituskirjaan on otettu vielä vanhempi tapahtuma:

”Vuoden 1918 toukokuussa oli muutamia vainottuja henkilöitä – sekö miehiä että naisia – kokoontunut yhteen viettämään yötä eräässä autiossa metsämökissä. Yksi mies oli ulkona pitämässä vahtia, ettei heitä päästäisi yllättämään. Oli täydenkuun aika ja yö oli valoisa – valoisiahan toukokuun yön ovat ilman kuutakin.
Vartiomies näki taivaalla vaalean pilven, joka lähestyi kuuta ja kuun luokse ehdittyään muuttui enkelin muotoiseksi olennoksi. Olento kirjoitti kuun pintaan numerot 381. Numerot olivat näkyneet yhtä selvästi kuin virsien numerot kirkon numerotaululla. Mies ilmoitti havaintonsa toisille, jotka myös näkivät numerot, mutta kirjoittaja oli jo hävinnyt. He hankkivat käsiinsä virsikirjan ja lukivat sillä numerolla varustetun virren. Virsi alkaa sanoilla: ”Valittaa täytyy totta ja surra suuresti” (vanha virsikirja).”

Pohjimmiltaan kummitusjutut kertovat aikansa asenteista, ennakkoluuloista, peloista ja maailmankuvasta. Tavallisesti tarinan perusympäristö on arkisen realistinen, jolloin vähin vedoin kuvattu yliluonnollinen tuntuu erityisen pelottavalta. Kummitustarinoita on kerrottu opettavaisessa tai varoittavassa tarkoituksessa, jolloin tarinan norminrikkoja saa kauhean lopun tai ainakin ikimuistoisen opetuksen. Enkelien näyttäytyminen on usein koettu suojelevaksi tai lohduttavaksi. Toki kummitusjuttuja on aina kerrottu myös viihteeksi ja huvitukseksi. Myös Pieni kummituskirja tarjoaa lukijalleen viihdyttävän tuokion vanhan kansanperinteen parissa, kunhan muistaa toimittajan varoituksen: ”Kummituksia ei kenties ole syytä ottaa liian vakavasti.” Aino Puttosen kuvituksessa on sekä jännitystä että huumoria ja se täydentää kirjan tekstejä mainiosti.