Alkusanojen lisäksi kahdeksassa – mukana vain yksi nainen – artikkelissa pyritään avaamaan uutta suomalaista sosiologista keskustelua rockista ja rockkulttuurista. Miksi avausta tarvitaan? Kahtiajaossa matala-korkea rockkulttuuri muun populaarikulttuurin muassa on yleensä luettu matalaan päähän. Rock tietenkin tarvitsee arvonnousua. Vaativa tehtävä artikkelikokoelmalle.

Kahdeksassa artikkelissa ei kuitenkaan voi pyrkiä kovin suureen kattavuuteen. Painopiste onkin rockmusiikin kuluttajuudessa ja vastaanottajissa, ei niinkään tekijöissä. Ainoastaan muutama artikkeli sivuaa musiikin tekemistä ja tekijöitä, mm. esitys Sleepy Sleepersin ja Eläkeläisten humalahakuisesta rockelämästä, sekä artikkeli suomalaisten hiphoppareiden kulttuurista – jossa raja tekijyyden ja kuluttajuuden välillä on hyvin pieni. Artikkelikokoelmassa keskitytään lähinnä menestyneisiin rockilmiöihin. Unohdetaan kokonaan suuret haaveet ja epäonnistuneet yritykset lyödä itsensä läpi rockkentällä. Sitä rockkulttuuri ja rockelämä on todellisuudessa aika monelle: ristiriitaa sen suhteen yrittääkö vielä kurottaako tähtiin vai tyytyäkö arkisen työn keskinkertaisuuteen: se on glamourista kaukana, mutta sillä sentään pystyy maksamaan laskut.

Rockin määritelmä?

Kategorisointi, joka on sekä rockin kuluttajien, musiikkilehdistön että tutkijoiden helmasynti – muusikothan yleensä haluavat välttää oman musiikkinsa luokittelemista ja lokeroimista – tulee esiin paitsi joissain artikkeleissa alalajien ja fanityyppien suhteen (jytä vs. purkka, diinarit vs. punkkarit), myös ihan perustavanlaatuisessa kahtiajaossa. Puhutaan rockista ja rockkulttuurista. Miten siihen suhteutuu pop-musiikki, josta puhutaan yhtä paljon? Miten eroavat toisistaan pop ja rock?

Esipuheessaan Kimmo Saaristo väittää, että käytännössä eron tekeminen popin ja rockin välille on lähes mahdotonta. Heti tekee mieli väittää vastaan. Itse ainakin uhmakkaasti väitän että Abba ja Beatles ovat poppia, Popeda ja Nirvana rockia. Maalaisjärjellä ajateltuna perusero on yksinkertaistetusti keveydessä; pop on keveää, rock raskasta. Toki aina on rajatapauksia, mutta tuntuu uskomattomalta ettei sentään perusjakoa olisi mahdollista suorittaa. Jukka Laari omassa artikkelissaan selventää vähän tätä ongelmaa valottamalla molempien käsitteiden historiaa ja niiden suhteen tapahtunutta käsitteen muuttumista. Rock -käsitteen sisältö viittasi 1960-luvun alussa ainoastaan 1950-luvun musiikkiin, ja muodikasta oli silloin pop. Vasta vuosikymmenen lopulla rock-käsite alkoi saada positiivisempaa kaikua. Mutta historia on asia erikseen, mitkä ovat määritelmät nyt?

Rock on kollektiivista historiaa – jokaiselle sukupolvelle erilaista. Voidaanko rockkulttuuriin teemoitetussa kirjassa puhua sitten hiphopista. Onko rap muka tämän sukupolven rockia? Se on kapinallista kuten punk, se on synnyttänyt vahvan alakulttuurin kuten aikaisemmat rockin alalajit. Mutta onko se rockia ja rockkulttuuria? Olisin toivonut teokselta enemmän käsitteellistä pohdintaa – ja oikeastaan parempaa yleisnimitystä kuin rock kaikille niille erilaisille musiikkityyleille joita kirjassa käsitellään. Populaarimusiikki?

Muutenkin, vaikka lähdetään siitä, että artikkelit lukeutuvat suuremman teeman alle löyhästi, pitäisi niiden kuulua siihen edes jollain lailla. Mielestäni menee hieman ohi 1960-luvun lopun nuortenlehtien diskurssin pohtiminen, koska ne käsittelivät hyvin paljon muutakin kuin rockmusiikkia ja koska rockkulttuuri ei ole ainoastaan nuorisokulttuuria. Artikkelin lopussa sen olemassaoloa perustellaan sillä, että se kuvaa aikansa yhteiskunnallista tilaa, ns. popmodernisaation aikaa, jolloin rockkulttuuri alkoi nousta asemaansa Suomessa. Ehkä joku muukin on ihmetellyt artikkelin paikkaa teoksessa, koska sitä tällä tavoin joudutaan perustelemaan.

Jos unohdetaan käsitesotku rockin ja popin välillä, rock voidaan nähdä hyvin monesta eri näkökulmasta, toisilleen lähes vastakkaisistakin: se on teoksen nimensä mukaisesti yhtäaikaa hyvää sekä pahaa. Rock on toisaalta hyvin konventionaalista, toisaalta se on vastakulttuuria. Vastakulttuuriksi sen mieltää varsinkin silloin, kun valtakulttuuri pyrkii sitä kontrolloimaan. Nykykontrollia ilmentävät kevyimmästä päästä soittolistat, ääripäässä lienevät sitten soittokiellot ja porttikiellot joihinkin kaupunkeihin – totta vielä nykypäivänäkin mm. joidenkin black metal -bändien kohdalla. Kontrollin vastakohtana on rockmusiikin ja rockkulttuurin liittäminen osaksi suomalaisuutta: kutsu presidentin linnaan on rockmuusikolle mahdollista. Rockkulttuurin arvonnoususta kertoo myös akateemisen maailman kiinnostuminen siitä. Rock on paitsi kapinaa niin merkittävä teollisuudenala jossa liikkuu suuri raha.

Käsitteellisestä epäjohdonmukaisuudesta huolimatta sosiologit valottavat kirjassa joitain todella olennaisia populaarimusiikin kytkentöjä yhteiskuntaan ja arkielämään. Erityisen oivaltava oli Kaj Ilmosen artikkelissaan käsittelemä yhteys musiikin ja henkilökohtaisen historian sekä ihan konkreettisten käyttöesineiden välillä. Onhan tämä nähty jo useiden mediatuotteiden sisällössä: elokuvissa ja saippuasarjoissa päähenkilöt katsovat haaveksuen kaukaisuuteen ja toteavat ääni liikutuksesta väristen: ”He soittavat meidän kappalettamme.” Kaikki tiedämme mistä he puhuvat, koska ilmiö on meille jokaiselle tuttu. Joihinkin musiikkiesityksiin latautuu merkityksiä ja muistoja ja musiikista tulee enemmän kuin musiikkia.

”Vaikka hiphopille on niin musiikkina kuin tyylinäkin mahdollista määrittää yhtäläisiä koodeja ja painotuksia, on jokaisella lopulta oma hiphopinsa – oma osakulttuurinen tapansa nähdä sen olennainen ja itselle sopiva aines.” kirjoittaa Matti Nieminen hiphopista. Ehkä tämän käsityksen voisi laajentaa kattamaan myös kaikkea sitä mikä on käsitteen ”rock” alla.

Teoksen takakannessa mainostetaan, että artikkelien kirjoittajat eivät ole vain tutkijoita, vaan myös itse kuluttajia, faneja. Tämä avoimesti tutkijan refleksiivisyyttä korostava lähestymistapa onkin saanut lehdistössä jonkun älähtämään siitä, että eikö rockia muka voi tutkia sellainen joka ei siitä pidä. Omasta mielestäni sellainen tutkimus, jos se pyrkisi objektiivisuuteen, olisi erittäin tervetullutta. Hehkuttelun jäädessä pois ehkä yleisemmät rakenteet voisi nähdä selvemmin. No, ainakin teoriassa. Joka tapauksessa, kun Hyvää pahaa rock´n´roll lähti sille linjalle, että avoimesti kertoo tutkimuksen tapahtuvan toisaalta ilmiön sisällä, kulutuskentässä, olisin kaivannut tarkempaa tietoa artikkelien kirjoittajista tässä mielessä: esittelyjä. Millainen tausta on nykyisellä populaarimusiikin sosiologian tutkijoilla? Miltä näyttää tämä heterogeeninen joukko? Sen jo tiedänkin, että Kimmo Jokinen keräili lapsena The Monkees – yhtyeen purkkakuvia ja Kimmo Saaristolla oli Sex Pistols -yhtyeen rintanappi.