Ruotsiin muuton suurvuosista on kulunut noin 35 – 45 vuotta, joten uuden sukupolven tulo kirjallisuuteen ja tutkimukseen alkaa näkyä. Esimerkiksi väitöskirjoja ilmestyi vuosi sitten syksyllä kaksin kappalein: toinen on Mirjaliisa Lukkarinen Kvistin Tiden har haft sin gång. Hem och tillhörighet bland sverigefinnar i Mälardalen, jossa tutkimuskohteena on ryhmä 1960-luvulla Haapajärveltä Ruotsiin muuttaneita henkilöitä. Tutkija on itsekin nuorena Ruotsiin muuttanut – ei aivan Haapajärveltä, mutta naapurikunnasta Pohjois-Pohjanmaalta. Tämä Linköpingin yliopistossa tarkastettu väitöskirja kuuluu ikääntymistä käsittelevään tutkimusohjelmaan (Tema: Äldre och åldrande).

Toinen viime syksyn väitöskirjoista on etnologi Marja Ågrenin tutkimus Göteborgissa asuvista nuorista aikuisista, joiden vanhemmat ovat tulleet maahan 1960-luvulla (arvio myös Agricolassa). Yhdessä nämä tutkimukset avaavat kiinnostavia näköaloja ensimmäisen ja toisen polven ruotsinsuomalaisten identiteettikysymyksiin. Kaunokirjallisuuden puolelta on lisäksi mainittava viime vuoden merkkiteoksena Susanna Alakosken romaani Svinalängorna, suomeksi Sikalat, joka on saanut suurta huomiota molemmissa maissa.

Haapajärvi-seuralaiset tutkimuskohteena

Haapajärveltä muutti 1960-luvun lopussa ja 1970-luvun alussa useita satoja henkilöitä Ruotsiin, ja monet heistä asettuivat Mälarinlaaksoon. Muutto oli suurimmillaan vuonna 1970. Tuolloin perustettiin Mälardalenin Haapajärvi-Seura, joka toimii edelleen Eskilstunassa. Seura on erikoinen siinä mielessä, että se on Suomessa Haapajärvellä toimivan kotiseutuyhdistyksen osasto, joten se toimii myös yhdyslenkkinä vanhan ja uuden kotipaikan välillä. Mirjaliisa Lukkarinen Kvist on valinnut tutkimuskohteekseen tämän seuran, jonka kautta tarkastellaan suurta ilmiötä: maastamuuttoa, siirtolaisuutta, uuden elämän aloittamista naapurimaassa, kahteen kotiseutuun kuulumista sekä niitä muutoksia, joita identifioitumisessa tapahtuu elämän aikana. Heti aluksi on sanottava, että tässä tarkastelussa hän onnistuu hyvin.

Lukkarinen Kvist on kerännyt aineistonsa vuosien 2002 ja 2004 välillä sekä haastatteluin että osallistuvan havainnoinnin avulla. Hän on itse osallistunut aktiivisesti Haapajärvi-seuran kahteen opintopiiriin ja havainnoinut toimintaa, vuorovaikutussuhteita ja keskusteluja. Opintopiireistä hän on löytänyt haastatteluja varten 14 seuran jäsentä, kuusi naista ja kahdeksan miestä. Haastatteluhetkellä he ovat 52 – 71 -vuotiaita. Osa on edelleen työelämässä, osa on jo eläkkeellä. Lisäksi Suomessa on Haapajärvellä haastateltu kuusi henkilöä.

Luvussa ”Hon skriver om oss” Lukkarinen Kvist käy läpi tutkimuksen tekemisen eri vaiheet. Hän kertoo miten löysi tutkimusaiheensa ja päätyi valitsemaan juuri tämän seuran tutkimuskohteeksi. Hän selvittää kenttätöiden eri vaiheet, muistiinpanotekniikkansa, haastattelut Ruotsissa ja Suomessa, osallistumisensa opintopiireihin ja muuhun seuratoimintaan jne. Lisäksi hän pohtii tutkimukseen liittyviä eettisiä kysymyksiä. Tämä on seikkaperäinen luku, jonka avulla on helppo seurata sitä, minkälaisen prosessin kautta työ on valmistunut. Haastattelut on tehty suomeksi. Tutkija toteaakin, että hän sai kenttätöitä tehdessään mahdollisuuden puhua suomea ja pohjoispohjalaista murretta enemmän kuin konsanaan muuten omassa elämässään Ruotsissa. Kirja on kirjoitettu ruotsiksi, joten myös haastattelukatkelmat on käännetty.

Tutkimuksen rakenne on selkeä. Oikeastaan ihmettelin ainoastaan sitä, miksi tekijä oli päätynyt laittamaan erillisen kirjan dispositiota kuvaavan luvun muiden lukujen väliin ensimmäiseen johdanto-osaan. Mielestäni dispositio-luku tässä paikassa oli tarpeeton. Kieli on sujuvaa ja vivahteikasta, ja teksti etenee vaivattomasti aihepiiristä toiseen. Toistoa on kuitenkin aika paljon, sillä keskeisten empiiristen lukujen loppuun on kirjoitettu yhteenveto, mikä ei välttämättä olisi ollut tarpeellista. Muutakin toistoa tekstissä on, sillä esimerkiksi työn peruslähtökohdat – kohde ja tutkimuskysymykset – mainitaan ja määritellään uusissa luvuissa aina uudelleen. Ymmärtääkseni tekijä pyrkii tällä tavoin luku luvulta pitämään tutkimuskohteensa ja aineistonsa tiukasti ”hanskassa” ja ehkä sen vuoksikin toistaa tiettyjä määrittelyjä. Toisaalta, tutkimus myös pysyy kasassa; rajaus on selkeä, ja tutkimus etenee johdonmukaisesti tämän rajauksen sisällä.

Identifioitumista ja elämänkulkua

Teoreettisina lähtökohtina ovat postmodernit identiteettiteoriat, joiden mukaan identiteetit muodostuvat sosiaalisissa prosesseissa tilanteellisesti ja suhteessa muihin ihmisiin. Kyseessä on läpi elämän jatkuva prosessi, jonka luonnetta kuvaa paremmin identifioitumisen kuin identiteetin käsite. Tämän Lukkarinen Kvist osoittaa tutkimuksessaan erittäin hyvin.

Tutkijaa on kiinnostanut se, miten ihmiset kertovat elämänsä kulusta, miten he tulkitsevat sitä, ja minkälaisen merkityksen he antavat kokemuksilleen. Yhtenä lähtökohtana on muistamisen ja muistojen käsite. Mitä menneisyydestä muistetaan, ja miten se kerrotaan? Minkälaiseksi elämä muodostuu, ja miten erilaiset kulttuuriset, ekonomiset, poliittiset ja demografiset olot ja tapahtumat vaikuttavat siihen? Ihmiset tekevät päätöksiä niiden mahdollisuuksien ja esteiden rajoissa, joita kulloisetkin historialliset ja sosiaaliset olot luovat.

Ruotsissa tällä hetkellä ikääntyvistä ulkomaalaistaustaisista henkilöistä muodostavat suomalaiset suurimman ryhmän. Mirjaliisa Lukkarinen Kvist on ollut mukana tutkimusprojektissa SENIOR 2005 – Äldrepolitik för framtiden, joka kohdistui ikääntyviin maahanmuuttajiin, ja siinä hankittu asiantuntemus on sittemmin vaikuttanut väitöskirjatyön tutkimuskysymysten muotoutumiseen. Ikääntyvistä keskustellessa tulevat myös esille kategorisoinnin vaikeudet ja ongelmat, sillä iäkäs/ äldre ole yhtään muita ikäluokitteluja yksiselitteisempi.

Tekijä selvittää myös suomalaisuuteen, suomenruotsalaisuuteen, ruotsinsuomalaisuuteen ja siirtolaisuuteen liittyviä käsitteitä ja luokitteluja. Esimerkiksi ruotsinsuomalainen, sverigefinne, on tullut käyttöön vasta 1980-luvun alussa, ja siitä lyhennetty ruosu 1990-luvulla. Siirtolaisia ovat vain ensimmäisen polven muuttajat, joita voidaan nimittää myös ensimmäisen polven ruotsinsuomalaisiksi ja heidän lapsiaan toisen polven ruotsinsuomalaisiksi. Lukkarinen Kvist käyttää ruotsinsuomalainen – käsitettä tutkimuksessaan, mutta toteaa myös olevansa tietoinen siitä, etteivät läheskään kaikki Ruotsiin muuttaneet suomalaiset hyväksy tätä nimitystä. Käsitteisiin ja nimityksiin liittyvistä ristiriidoista kirjoittaa myös Ågren.

Ketjumuuttoa ja jenkkikasseja

Tässäkin, kuten monissa muissa tutkimuksissa, haastateltavat kertovat nuoruutensa nopeista muuttopäätöksistä. Kyse oli usein ketjumuutosta; Ruotsiin lähdettiin aiemmin muuttaneiden sisarusten, sukulaisten tai tuttavien perässä ja asetuttiin samoille paikkakunnille heidän kanssaan. Usein oma sukulainen oli vastassa ja saattelemassa työpaikkaan. Uuteen maahan ja kieleen sopeutuminen on tietenkin rasittavaa, mutta nämä kertomukset osoittavat, että ketjumuutto on joka tapauksessa helpottanut tilannetta. Monet lähtivät uteliaasti ”katsomaan miltä näyttää”. Ajatuksena oli se, että kotiin on yhtä helppoa palata kuin oli lähteäkin. Monen lähtijän lyhytaikaiseksi suunniteltu käynti muuttui kuitenkin pysyväksi asumiseksi.

Toistakymmentä vuotta sitten kuulin eräiltä paluumuuttajilta, kuinka he nuorena parina lähtivät 1960-luvun lopulla Ruotsiin työnhakuun niin vähin varustein, että ne mahtuivat yhteen jenkkikassiin. Kun pariskunta tuli takaisin Suomeen 10-15 vuotta myöhemmin, oli tavaraa kertynyt niin paljon, että muuttoon tarvittiin perävaunullinen rekka. Hauska kertomus jenkkikassista oli mielestäni hyvä esimerkki niistä taloudellisista syistä, joiden vuoksi Ruotsiin mentiin. En tuolloin arvannut, että jenkkikasseilla olisi suurempikin merkitys ruotsinsuomalaisten muuttotarinoissa. Tässä tutkimuksessa ne nimittäin tulevat uudelleen vastaan. Lukkarinen Kvist kirjoittaa kuinka jenkkikassit tai matkalaukut ovat Ruotsiin muuton metaforia, sillä niin monet kertovat haastatteluissa tulleensa maahan yhden tai kahden kassin tai matkalaukun varassa. Niukasta alusta huolimatta he ovat onnistuneet luomaan itselleen taloudellisesti turvatun elämän.

Menestystarinoita

Näissä haastatteluissa nousee korostetusti esille myönteinen onnistumisen tunne sekä tyytyväisyys elämätilanteeseen. Monet painottavat sitä valtavaa merkitystä, mikä työnteolla ja taloudellisella turvallisuudella ja vakaudella on. Raskas työ on kylläkin voinut johtaa sairaseläkkeelle, mutta haastattelujen yleisvaikutelma on myönteinen. Moni myös korostaa vastuuta omista valinnoista sekä ”jokainen on oman onnensa seppä” -ajattelua. Samalla kuitenkin muistutetaan, ettei kaikilla Ruotsiin muuttaneilla ole mennyt kovin hyvin, ja että joukossa on myös murheellisia kohtaloita.

Haastateltavat kertovat, ettei heillä henkilökohtaisesti ole juurikaan kielteisiä kokemuksia ruotsalaisista, mutta sen sijaan yleiset suomalaisuuteen liitetyt negatiiviset stereotypiat, jotka olivat varsinkin aikaisemmin vallalla, ovat harmittaneet. Tässä, samoin kuin Ågrenin tutkimuksessa, keskustellaan siitä, miten vuosikymmenistä toiseen jatkuvat kielteiset stereotypiat vaikuttavat suomalaisiin ja miten he niihin suhtautuvat.

Mirjaliisa Lukkarinen Kvist pohtii haastateltaviensa menestystarinoiden merkitystä. Hän oli ehkä itsekin odottanut, että esiin nousisi enemmän ongelmia. Tästä samasta asiasta kirjoittaa myös Ågren, joka mainitsee suomalaisuuden paradoksiksi Ruotsissa sen, että ruotsinsuomalaisten elämään oletetaan lähes automaattisesti liittyvän ongelmia. Tämä voi olla myös tutkijoiden lähes tiedostamaton ennakko-odotus. Kipeitä ja kielteisiä kokemuksia ei siis ole tässä ryhmässä ollut, vai eikö niistä haluta haastatteluissa kertoa? Jäävätkö ne jonkinlaisen onnellisuusmuurin taakse? Se on tietysti yksi mahdollisuus. Toisaalta ei ole mitään syytä epäillä, että Eskilstunan haapajärviset eivät kertoisi vilpittömästi elämästään haastatteluissa.

Mielestäni on huomattava myös se, että tämän tutkimuksen haastateltavat ovat tietyllä tavalla hyvin valikoitunut joukko, jota yhdistävät poikkeuksellisen pitkät tuttavuus- ja ystävyyssuhteet myös tämän seuran kautta. Monet tunsivat toisensa jo lapsuudessaan Haapajärvellä. Ruotsiin muutettuaan moni on ollut seuran jäsenenä perustamisvuodesta lähtien, siis suurin piirtein koko Ruotsissa asumisen ajan. Aktiivisuus on ajanut heitä mm. järjestötoimintaan varhaisvaiheista lähtien. Haastateltavat ovat siis eräänlaista järjestöeliittiä luottamustoimineen. Suurin osa on naimisissa, moni edelleenkin sen puolison kanssa, jonka keralla lähti nuorena Haapajärveltä. Lisäksi useimmilla on lapsia ja lapsenlapsia. Monet toteavatkin, että Ruotsissa asuva jälkipolvi saa heidät pysymään maassa. Kun he itse kuuluvat siihen sukupolveen, joka lähti kauas kotoaan, haluavat he itse asua lähempänä lapsiaan. Kaikki nämä seikat yhdessä vaikuttavat varmasti siihen, että eletty elämä koetaan myönteisenä ja antoisana.

Haapajärvi on iän myötä kauempana

Eskilstunasta on vähitellen tullut uusi kotiseutu vanhan kotiseudun rinnalle, muttei sen tilalle. Lukkarinen Kvist korostaa sitä, että haapajärviset eivät ole vaihtaneet entistä kotiseutua toiseksi, vaan että heillä sananmukaisesti on kaksi kotiseutua, vanha ja uusi, joiden välillä he ovat koko aikuisikänsä liikkuneet. Hän käyttää tässä yhteydessä diasporisen identiteetin käsitettä; identifioidutaan molempiin paikkakuntiin yhtä lailla.

Nuorena käytiin Suomessa niin usein kuin mahdollista, ja kaikki lomat vietettiin kotiseudulla. Kuten kaikissa ruotsinsuomalaistutkimuksissa, myös tässä on kertomuksia siitä, kuinka kesänloman alkaessa lähdettiin oikopäätä Suomeen. Moni sanoi valinneensa asuinpaikaksikin Eskilstunan sen vuoksi, että se on lähellä Tukholmaa ja satamaa. Göteborg tai Malmö olisivat olleet liian kaukana, totesi joku haastateltavista. (Tässä kohden lukija viimeistään kaipaa karttaa, joka puuttuu kirjasta!)

Tutkimuksessa avautuu mielenkiintoinen näkökulma välimatkoihin. Moni haastateltavista sanoo tätä nykyä, että matka Haapajärvelle on alkanut tuntua pitkältä, eikä sinne tulee enää niin helposti lähdettyä. Muuten he ovat melko innokkaita matkustelijoita, mutta lomamatkat suuntautuvat muualle. Lukkarinen Kvist on kiinnittänyt huomiota kommentteihin matkan pituudesta ja toteaa, että matka on nykyisin tosiasiallisesti lyhyempi ja nopeampi kuin 1970-luvulla. Autot ja maantiet ovat parempia – nykyisin on osan matkaa moottoritietä. Välimatkoista lukiessani nousi mieleen vanha sananparsi ”rakkaus ei pitkästy matkoa eikä huonoa tietä”. Eipä niin – silloin kun perillä on jotain, mitä kaipaa ja odottaa, sujuu pitkäkin matka vaivatta. Monet haastateltavista kertoivat alkuvuosien koti-ikävästä, joka alkoi laantua vasta vähitellen. Nyttemmin vanhalla kotiseudulla ei ole enää samanlaista vetovoimaa. Useimmat tosin käyvät Haapajärvellä edelleenkin vuosittain, mutta vierailut ovat lyhentyneet, minkä lisäksi käynnit liittyvät usein hautajaisiin. Muutenkin kotipaikalla käydessä on hautausmaalla käynnistä tullut aikaisempaa tärkeämpi, sillä ”sieltä löytyvät tutut nimet”. Aika kulkee kulkuaan, mihin kirjan otsikkokin viittaa.

Yhteisen historian kertomista

Seuran vaiheet kuvastavat jäsenistön elämänkulkua Ruotsissa. 1970-luvulla Mälardalenin Haapajärvi-seura muodosti turvaverkon vastatulleille nuorille ihmisille sekä tarjosi vapaa-ajantoimintaa. Erityisesti suomalaiset tanssi-illat olivat tuolloin suosittuja. Nyttemmin jäsenmäärä on pienentynyt alkuajoista ja toiminta alkaa muistuttaa yhä enemmän eläkeläisyhdistyksen toimintaa.

Samaan aikaan kun Lukkarinen Kvist keräsi aineistoa tutkimustaan varten, oli Haapajärvi-seurassa meneillään historiaprojekti, jonka tarkoituksena oli kerätä ja tallettaa tiedot Haapajärveltä Ruotsiin lähteneistä ja heidän vaiheistaan. Tätä varten seura oli tehnyt myös kyselytutkimuksen. Lukkarinen Kvist osallistui historiapiiriin ja seurasi sen toimintaa. Hän kuvaa hienosti ja oivaltavasti sitä, minkälainen merkitys toiminnalla oli jäsenille. Muisteleminen, ja tässä tapauksessa vielä yhdessä muisteleminen, on ikääntyvälle ihmiselle ensiarvoisen tärkeää. Tällä tavoin ryhmäläiset rakensivat yhdessä kuvaa siitä, minkälainen Haapajärvi oli heidän lapsuudessaan ja nuoruudessaan; käytiin läpi keitä siellä asui ja kuinka ”sen ja sen talon pojat tai tyttäret lähtivät Ruotsiin, ja missäs he nyt ovatkaan” ja näin edelleen. Yhdessä muistelemalla on koottu muuttajasukupolven dokumentti, jolla on merkitystä sekä jälkipolville Ruotsissa että Haapajärvellä asuville. Samalla jokainen ryhmäläinen on saanut mahdollisuuden koota omaa elämänhistoriaansa, ja on voinut tällä tavoin asettaa itsensä osaksi suurempaa kokonaisuutta.

Mirjaliisa Lukkarinen Kvist osoittaa taitonsa empaattisena havainnoijana ja kanssakulkijana haastateltaviensa rinnalla. Hän on myös uskaltanut kysyä heiltä viimeisen ja tärkeän kysymyksen, nimittäin sen, mihin he haluavat tulla haudatuiksi. Tätähän jokainen kuitenkin miettii viimeistään keski-iässä. Tähän kysymykseen moni vastaa, että haluaa tulla haudatuksi – ei suinkaan vanhalle kotiseudulleen – vaan Ruotsiin. Nuorempana muuttajat ovat ehkä vaalineet ajatusta siitä, että eläkevuodet vietetään Suomessa tai että ainakin hautapaikka on vanhalla kotiseudulla. Aika muuttaa ajatukset, todetaan, ja moni haastateltavista sanoo haluavansa jäädä sinne, missä on suurimman osan elämäänsä asunut. Eskilstunassa hautaa voivat hoitaa lapset ja lapsenlapset, kun taas Haapajärvellä hauta jäisi kaukaisempien sukulaisten hoidettavaksi. Jotkut totesivatkin, etteivät halua tulla tällä tavoin rasitteeksi sukulaisilleen oltuaan vuosikymmeniä poissa paikkakunnalta. Kirjan viimeisen luvun otsikko Stannfåglar, paikkalinnut, viittaa siihen, että koko elämänsä ajan ”muuttolintuina” olleet haapajärviset ovat jääneet pysyvästi uudelle kotiseudulle. Aika kulkee kulkuaan, se näkyy tässäkin.

Tutkimuksen lukeminen herättää paljon ajatuksia, sillä Mirjaliisa Lukkarinen Kvist analysoi taitavasti identifioitumista ja siinä tapahtuvia muutoksia elämän aikana. Kannattaa siis lukea. Niille, jotka ehtivät lukea enemmän, voi lisäksi suositella myös Ågrenin väitöskirjaa ja Alakosken romaania. Kaikki nämä valottavat kiinnostavasti ja monisärmäisesti ensimmäisen ja toisen polven ruotsinsuomalaisuutta.