Teokseen Kahvi, pahvi ja tango on koottu ensimmäistä kertaa jäsenneltyä tietoa Suomen ja Latinalaisen Amerikan suhteiden kokonaisuudesta. Tarkasteltavina teemoina ovat Suomen ja Latinalaisen Amerikan kulttuurien kohtaamiset löytöretkeilijöiden aikakaudella, kauppa, ulkopolitiikka, kansalaisjärjestöjen toiminta, Latinalainen Amerikka Suomessa, tiede ja tulevaisuus. Vastaavanlaista yritystä Suomen ja jonkin maanosan suhteiden kokoamisesta yksiin kansiin ei ole aikaisemmin tehty, joten kirjalla on siten kulttuurihistoriallinenkin merkityksensä. Yksi kirjan päämääristä on myös kyseenalaistaa syvään juurtuneita ennakkokäsityksiä Euroopan ulkopuolisten maiden kulttuureista sekä pyrkiä purkamaan Latinalaisesta Amerikasta pitkään vallinneita myyttejä, arveluttavia stereotypioita ja yksinkertaistavia vääristymiä.

Kahvi, pahvi ja tango on syntynyt Helsingin yliopiston iberoamerikkalaisen keskuksen tutkimusprojektina. Kirjan artikkelit on koottu usealta eri kirjoittajalta, joten käsiteltävää teemaa tuodaan esille monista erilaisista näkökulmista, mikä antaa artikkelikokoelmalle oman jännittävän vireensä. Kaikeksi onneksi jokainen luku on saanut ansaitsemansa taitavan ja asiantuntevan kirjoittajan. Teksti on hyvin rakennettu ja yhtä mukaansatempaavaa sekä mielenkiintoista luettavaa kuin parhaimmat romaanit konsanaan, mikä ei missään nimessä vähennä kirjan arvoa tieteellisistä lähtökohdista toimitettuna julkaisuna.

Vaikka kirjan toimittajat pyytävätkin esipuheessa anteeksi teoksen puutteita, suureksi ansioksi kirjalle on kuitenkin luettava artikkelien kirjoittajien pyrkimys niin suureen objektiivisuuteen kuin se tämän tapaisissa hankkeissa koskaan on edes mahdollista. He tunnustavat nöyrästi pienuutensa suunnattoman tehtävänsä edessä, mutta yltyvät toisinaan Latinalaisen Amerikan kirjallisuudesta kirjoittavan Auli Leskisen tapaan jopa terveellisen kriittisiksi. Hänen artikkelinsa Valtapyramideja vai koirien lyriikkaa herättää varsin mielenkiintoisia ajatuksia ”alistetusta kirjallisuudesta” sekä tekstin ja vallan suhteesta. Auli Leskinen muistuttaa, että Suomeen kantautuvat Latinalaisen Amerikan kirjalliset teokset eivät välttämättä aina ole korkeatasoisin ja edustavin otos maanosan kirjallisuudesta. Ne, joilla on (taloudellinen) valta, valitsevat yleensä Suomessa julkaistavaksi ja käännettäväksi vain taattuja bestsellereita kuten Gabriel Garcí­a Marquézin ja Pablo Nerudan teoksia, sillä niitä Suomen kirjallisuuden valtapyramidin huipulla istuvat kulttuuriministeri ja Helsingin Sanomien kirjallisuuskriitikot osaavat arvostaa. Siitä kirjallisuuden lajista rakennetaan valtapyramidin kivijalka, jonka varjoon jäävät muut kirjalliset rodut. ”Koirien lyriikan haukku ei vielä kaiu korviimme, koska tunnemme vain yhden kirjallisen rodun”. Miksi meille sitten tarjotaan niin kovin yksipuolista kuvaa Latinalaisen Amerikan kirjallisuudesta? Yhtenä syynä siihen Auli Leskinen mainitsee kirjallisuuden opetuksen. Suomessa akateeminen kirjallisuuden opetus ja tutkimus on keskittynyt länsimaiseen eli angloamerikkalaiseen ja anglosaksiseen kirjallisuuden historiaan. Muiden maantieteellisten alueiden kuten Aasian, Afrikan tai Latinalaisen Amerikan kirjallisuutta ei juuri tunneta. Miten siis osaisi edes vaatia jotakin sellaista, josta ei ole koskaan edes kuullutkaan?

Maaria Seppänen pureutuu artikkelissaan Muistiinpanoja latinalaisamerikkalaisten kokemuksista teemaan, josta kyllä käydään paljon kahvipöytäkeskustelua, ja josta jokaisella tuntuu olevan jonkinlainen mielipide, mutta jota ei juurikaan ole tutkittu. Suomalaisten ja latinalaisamerikkalaisten parisuhteet eivät kulttuuristen eroavuuksien vuoksi aina suju aivan kitkatta. Seppänen on luonut tekemiensä haastattelujen pohjalta ”keskivertohahmon”, jonka mielipiteitä ja näkemyksiä hän tekstissä esittelee. Kulttuurien välisissä parisuhteissa yleensä jommankumman kulttuurin edustaja kyseenalaistaa oman kulttuurinsa parisuhdenormit ja pyrkii etsimään niille mieleistään vaihtoehtoa. Sen kulttuurin, johon on kasvatettu, normit ja arvot ovat kuitenkin niin syvällä, että etenkin elämän kriisivaiheessa ja suurissa muutoksissa ne pyrkivät pinnalle sekä johtavat parisuhteen helposti kriisiin. Silloin punnitaan yksilön kykyä sopeutua ja omaksua ehkä omalle kulttuurilleen täysin vastakkaisiakin ajatuksia sekä myöskin taitoa tarkastella omaa kulttuuriaan kriittisesti ikään kuin ulkopuolelta.

Omaan suomalaiseen kulttuuriinsa kriittisesti suhtautuvia siirtolaisa on viime vuosisadan vaihteessa päätynyt Latinalaiseen Amerikkaankin, minne he pyrkivät luomaan omia ihanneyhteisöjään. Petri Salonperän artikkelin mukaan suomalaisten siirtolaisuus alkoi nationalististen ja sosialististen ihanteiden pohjalta, minkä jälkeen vuorossa oli vegetarististen unelmien kokeilu. Yksittäisten henkilöiden päätökset lähteä siirtolaisiksi perustuivat hyvin heppoisiin eväisiin. Valmistautuminen oli puutteellista ja vallalla oli pikemminkin tunne kuin järki. Niinpä suomalaisten utopiahankkeista tulikin lähes aina tuhoon tuomittuja yrityksiä, jotka kaatuivat epärealistisiin odotuksiin, huonoon suunnitteluun, sisäisiin ristiriitoihin ja johtajuuskiistoihin. Vaikka suomalaisten utopiayhteisöille Latinalaisessa Amerikassa kävi enemmän tai vähemmän hullusti, ne ehkä auttavat meitä jälkipolvia ymmärtämään paremmin sekä itseämme että yhteiskuntaa ja niiden molempien suhdetta luontoon.

Kirjan nimi lienee pitkälti ideoitu Aaro Jalaksen artikkelin Kahvia kaamokseen – paperia tropiikkiin pohjalta. Suomen ja Latinalaisen Amerikan välisiä kauppasopimuksia alettiin solmia 1930-luvulla, jolloin Suomi sopi. kahdenkeskisestä kaupasta mm. Argentiinan ja Brasilian välillä. Ja mitäpä muuta Latinalaisesta Amerikasta olisi tuotu Suomeen kuin kahvia ja täältä vastaavasti vietiin sinne paperia. Tango kulki siten ”salamatkustajana” aivan huomaatta, ja valloitti niin Suomeen kuin muutaman muunkin maan Euroopassa.

Kahvi, pahvi ja tango on juuri sitä, mitä se lupaakin: oivallinen eri alojen tieto- ja lähdeteos. Siihen sisältyy sekä sen vahvuus että heikkous. Esim. Alfonso Padillan asiantunteva artikkeli latinalaisamerikkalaisesta musiikista Suomessa antaa tiiviin ja kattavan tietopaketin aiheesta, mutta todelliselle asianharrastajalle tai -tuntijalle se ei tuone kovinkaan paljon uutta. Samoin lienee muidenkin artikkelien laita. Mutta juuri siksi jokaisen joka on vasta sukeltamassa Latinalaisen Amerikan maailmaan, ja jokaisen joka on jo johonkin tematiikkaan varsin syvällisesti perehtynyt pitäisi lukaista teos läpi. Noviisi saa kirjan 279 sivua luettuaan varsin kattavan yleiskuvan Suomen ja Latinalaisen Amerikan suhteista kautta aikojen. Johonkin tiettyyn teemaan syvemmin paneutunut saattaa taas hyvinkin löytää uusia näkökulmia aiheeseensa lukemalla toisenlaisista lähtökohdista syntyneitä tekstejä.

Erityisen mukavaa on, että asiasta syvemmin kiinnostuneet on huomioitu kunnollisilla lähdeviitteillä sekä äänite-, kirjallisuus- ja henkilöhakemistoilla kirjan lopussa. Kiitosta ansaitsee myös kirjan viimeistelty ulkoasu ja runsas kuvitus. Niihin panostamisen lienee mahdollistanut Ulkoasiainministeriön kehitystyhteistyöosaston taloudellinen tuki.

Tarja Hautamäki