Rajan lapset alkaa Kannaksen Karjalaa esittelevillä luvuilla ja osiolla Rajamaakunnan perintö. Sitten siirrytään identiteettityöhön ja tutkimuksen konkretiaan. Lopuksi käsitellään myös sukupolvien välistä identiteettityötä.

Tutkimus perustuu paljolti haastatteluihin, joista lainauksia olisi mielestäni voinut käyttää paljon laajemminkin. Aihe on mielenkiintoinen ja koska elossa olevia Kannaksen evakkosukupolven edustajia on mukana peräti 29 haastattelun verran, heille olisi voinut varata enemmänkin moniäänisyyttä. Enemmistö haastateltavista, 82 kappaletta, kuuluu evakkojen jälkeläisiin kolmessa polvessa. Tämä tuo identiteettikysymyksiin syvyyttä ja jatkuvuutta, vaikka nykytulkintojen mukaan identiteetti ei olekaan mikään lopullisesti annettu tai otettu, vaan vaihtelee elämän varrella, yksilön omasta käsityksestä riippuen.

Karjalainen ja eräänlainen Kannaksen karjalaisten evakkoidentiteetti kyllä tutkimuksesta löytyy, vaikka sadat tuhannet kotiseutunsa menettäneet evakot näyttivätkin sopeutuneen tai ”kotoutuneen” Suomen eri puolille lähes kivuttomasti. Anneli Ilonen kuitenkin osoittaa, että aivan kaikki ei sujunut kuin tanssi. Muista lähteistäkin tiedän, että suuri osa evakkoja palaili itärajan pintaan jo varsin pian 1940-50-lukujen vaihteessa.

En ole evakkojen jälkeläinen suoranaisesti, mutta itsellänikin on havaintoja siitä, mitä oli tulla Keski-Pohjanmaalle ja Kannukseen itärajalta. Kannus oli pikku pitäjä, jonne asettui evakkoja esimerkiksi Suojärveltä. 1950-luvun kuuluisin karjalaiseukko Parsialan kylän laidalla oli ”Piirakka-Meeri”. Tuo pilkkanimi jo kertoo, että erilaisesta ruokakulttuurista oli kysymys. Meeri oli touhukas ja aikaansaava, myös ehdoton emäntä ja valtias talossa – jopa eräänlainen esifeministi, jonka aviomies oli naapurien mielestä peräti ”tossun alla”.

Mistä aineksista erityinen Kannaksen evakkojen ”evakkoidentiteetti” sitten rakentuu? Rajan lapsissa on tästä monta esimerkkiä. Tutkimuksen tuloksia ja analyysia esitellään osiossa Moni-ilmeinen identiteettityö, jossa myös haastateltavien ääni kuuluu selvimmin. Pohjalla vanhimmalla sukupolvella ovat tietenkin sotakokemukset ja evakkotaival sekä vastaanotto uusissa asuinympäristöissä. Evakkous istuu sitkeästi edelleen vanhempien haastateltavien tunne-elämässä ja ”pala karjalaa” siirrettiin – tai ainakin yritettiin siirtää – myös seuraaville sukupolville kotikasvatuksen ja vaikkapa ruokakulttuurin muodossa. Tunteellisuus, eloisuus, vilkkaus, sitkeys ja itsepäisyyskin nähdään osaksi karjalaista luonnetta. Reiluutta, yhteisöllisyyttä ja vieraanvaraisuutta tarjotaan muillekin ja nämä myönteiset puolet nähdään identiteetinkin tärkeiksi rakennuspuiksi.

Ovet olivat evakkotaloissa kaikille auki, ja juuri kyläilykulttuuri poikkesi muiden suomalaisten arjesta. Erityiseen arvoon nousee sukurakkaus ja huolenpito ”omista”. Käsityöt, harrastukset ja laululeikit ovat erilaisia. Kaikista selkein identiteettiä ylläpitävä voima on tietenkin oma kieli, Karjalan Kannaksen eri murteet. Vanhimmat haastateltavat ovat säilyttäneet murteensa läpi elämän.

Kannakselaisen identiteetin ylläpitäminen ja siirtäminen lapsille ei ole ollut valtakulttuurissa kuitenkaan helppoa: arvojen ja perinteen vaalimisessa on törmätty monenlaisiin esteisiin ja ennakkoluuloihin. Se, että oma kotiseutu jäi rajan taakse ja rajavyöhyke sulkeutui vuosikymmeniksi, on ollut monelle ymmärrettävästi vaikea pala. Läheskään aina valtaväestö ei ottanut evakkoja avosylin vastaan. Ryssittelyä esiintyi ja murrepuhumiselle naureskeltiin. Tavallaan eristyksiin joutumisella oli omat vaikutuksensa identiteetin muotoutumiseen.

Rajan lapset päättyy Anneli Ilolan pohdintoihin tutkimuksen luotettavuudesta ja omasta positiosta, ”kohteena” olemisesta. Sillä että itse kuuluu tutkittaviensa joukkoon, on sekä myönteisiä että kielteisiä puolia. Väitöskirja kuitenkin osoittaa monin tavoin sen, että Ilolan kohdalla etäännyttäminenkin on onnistunut.