Minusta on alkanut tuntua siltä, että meidän oman sivilisaatiomme päälle on kaadettu syyhypulveria, joka saa meidät kuluttamaan aikamme mieltämme väännellen ja käännellen, kyvyttöminä keskittymään siihen, mikä on oleellista. (s. 18)

Näin toteaa tietokirjailija Johann Hari teoksessaan Kadonnut keskittymiskyky. Hän on myös aivan ymmällään Pariisin matkallaan, kun hän vierailee Louvren taidemuseossa katsomassa Leonardo da Vincin Mona Lisaa.

– – sitä ympäröi rugbyjoukkueen vahvuinen lihamuuri ihmisiä kaikkialta maapallolta, kaikki tönien toisiaan päästäkseen ensin eturiviin ja kääntäen sitten teokselle selkänsä napatakseen itsestään selfien Mona Lisa taustanaan, Sen jälkeen he jatkoivat kiireesti eteenpäin. – – Kukaan heistä – ainakaan minun nähdäkseni – ei pysähtynyt katsomaan teosta kuin muutamaksi sekunniksi. Mona Lisan hymy ei enää ollutkaan syy siihen, miksi ihmiset olivat paikalle tulleet. (s.17)

Skottilaisen äidin ja sveitsiläisen isän poika Johann syntyi vuonna 1979 Glasgowssa Skotlannissa. Hän oli vuoden ikäinen muuttaessaan perheensä kanssa Lontooseen kahden huoneen asuntoon. Äidinäiti kasvatti poikaa, kun isä ajoi töikseen bussia ja sairaanhoitaja-äiti työskenteli mm. kotiväkivallan uhrien suojakodissa. Kesäisin Johann vieraili isänäitinsä luona Sveitsissä. Koulu meni pojalta miten kuten, ja jo teini-ikäisenä hän sai lääkityksen masennukseen. Silti hän opiskeli menestyksekkäästi Cambridgen yliopistossa King’s Collegessa yhteiskuntatieteitä ja politiikkaa. Valmistuttuaan 2001 hän alkoi kirjoittaa sekä lehtijuttuja että kirjoja. Hän asuu edelleen Lontoossa, mutta matkustelee osan vuodesta ympäri maailmaan keräten aineistoa teoksiinsa.

Ensimmäisen, aika provokatiivisen kirjansa, God Save the Queen: Monarchy and the Truth About the Windsors (2002), lisäksi Hari kirjoitti 2000-luvulla suuren määrän räväköitä artikkeleita ajankohtaisista ja kuumista aiheista Independent-lehteen käsitellen mm. kuninkaallisia, mielenterveyttä, Persianlahden sotaa, väkivaltaa ja seksuaalisuutta. Hänen kirjoituksiaan kehuttiin, ja hän sai niistä useita journalistisia palkintoja. Hän ehti myös pilata maineensa sortuessaan kirjoituksissaan plagiointiin ja keksittyihin tarinoihin. Kadonnut keskittymiskyky -kirjan kirjailijaesittelyssä ei tätä seikkaa tosin mainita, mutta monet asiantuntijat ovat kaivelleet vimmatusti erheitä Harin myöhemmistäkin kirjoista, ja myös Wikipedia kirjoittaa hänestä terävästi.

Hari pyyteli kohun jälkeen anteeksi ja pyrki parantamaan aineiston käytön eettisiä periaatteitaan kirjoittamisessaan. Taitavan ja rohkean kirjoittajan juttuja ovat julkaisseet tähän mennessä ainakin El Pais, The Guardian, The Huffington Post, Melbourne Age, The Los Angeles Times, Le Monde, The Monde Diplomatique, The Nature, The New Republic, The New York Times, Politics, The Sidney Morning Herald ja Spectator.

Myös kirjojen tekemistä Hari on jatkanut. Hänen teoksiaan on kovasti ylistetty, ja ne ovat nousseet kansainvälisiksi myyntimenestyksiksi. Mutta monet ovat etsineet ja myös löytäneet niistäkin virheitä ja epäselvyyksiä. Varsinkin tietojen alkuperä on tekstissä saattanut jäädä hämäräksi.

Hari kirjoittaa huumeidenvastaisesta sodasta teoksessaan Chasing the Scream: The First and Last Days of the War on Drugs (2015, paperback 2019). Siitä on tehty elokuva The United States vs. Billie Holiday, josta on tehty myös 8-osainen dokumentti. Masennusta käsittelevä kirja Lost Connections: Uncovering the Real Causes of Depression (2017) on ilmestynyt suomeksi nimellä Mielen yhteydet: masennuksen todelliset syyt (2019).

Neljättä, nyt käsillä olevaa kirjaansa, Kadonnut keskittymiskyky (Stolen Focus), Hari alkoi kirjoittaa 2018 ja käytti sen tekemiseen kolme vuotta. Suuren osan tuosta ajasta hän vietti eri puolilla maailmaa haastatellen kymmeniä tutkijoita, jotka ovat käsitelleet ihmisen tarkkaavaisuuteen ja keskittymiseen liittyviä seikkoja. – Kääntäjä olisi voinut käyttää ’tarkkaavaisuuden’ sijasta suomeen jo melko vakiintunutta ’tarkkaavuus’-sanaa. Käytän itse sitä. – Näyttää siltä, että tekijä on pyrkinyt tässä teoksessa antamaan kunnian tutkimustuloksista ja mielipiteistä niille, joille se kuuluu, vaikkei hän ehkä ylläkään joka kohdassa akateemisen tutkijan tarkkuuteen.

Hari jakaa kirjan neljääntoista päälukuun, joissa hän käsittelee tarkkaavuuden ja keskittymisen häiriintymisen syitä sekä merkkejä noiden kykyjen paranemisesta. Osa syistä on tässä ja nyt, ehkä konkreettisesti taskussamme, ja osa menneisyydessä. Jotkin syyt löytyvät ympäristöstämme ja ruokapöydästämme sekä toiset ”valvontakapitalismista”. Kahdessa numeroimattomassa luvussa Hari vetää vielä johtopäätöksiä ja kertoo ryhmistä, jotka kamppailevat paremman tarkkaavuuden puolesta. Lukujen pituus vaihtelee vähän yli kymmenestä sivusta yli kolmeenkymmeneen sivuun. Alaluvut Hari erottaa tähtösillä, kuten monissa nykyisissä tietokirjoissa on tapana. Kirjoitustyyli on luistava ja sanankäyttö herkullista, mistä kiitos myös kääntäjä Timo Korpille.

Kuvia teoksessa ei ole, mutta kirjan lopusta löytyvät Kiitokset, päälukujen mukainen Lähdeviiteluettelo julkaisuineen ja kiintoisine kommentteineen. Viitteitä on yli 400 ja niissä mainittuja tutkimuksia yli 250. Hari on lisäksi ladannut verkkoon aineistoa, joka sisältää hänen keskustelujaan kaikkien kirjassa mainittujen henkilöiden kanssa. Sieltä löytyy myös lisää viittauksia, taustoitusta ja selittävää aineistoa. Kirjan lopussa on vielä tietoa kirjailijasta sekä nelisensataa keskeistä käsitettä ja nimeä sisältävä Hakemisto. Mitä enemmän katselen Ville Tietäväisen kantta, sitä paremmin se tuntuu tavoittavan kirjan aiheen.

Aikaisemmista syytöksistä oppia ottaneena Hari selostaa kirjansa alkupuolella, millaista aineistoa hän on käyttänyt ja miten hän on sen koonnut. Hän toteaa lukeneensa suuren määrän tieteellisiä tutkimuksia ja haastatelleensa eri puolilla maailmaa lukuisia tutkijoita, joiden hän on uskonut koonneen kaikkein merkityksellisintä todistusaineistoa. Yli kolmenkymmenen haastatellun joukosta löytyy akateemisia ja muita asiantuntijoita: eläinlääkäriä, endokrinologia, evoluutioprimatologia , informatiikan professoria, lukutaidontutkijaa, neurologia, psykiatria, psykologia, ravitsemustieteilijää, sosiologia, strategiasuunnittelijaa, tietokoneopin professoria, yhteiskunta- ja ympäristötieteilijää sekä yritysjohtamisen professoria. Hari kirjoittaa kiinnostavia asioita myös haastateltavistaan.

Kaikissa oman ”tutkimuksensa” vaiheissa Hari on pyrkinyt perustamaan päätelmänsä niin vahvaan näyttöön kuin on ollut mahdollista löytää. Hän ei sano olevansa tiedemies vaan journalisti, joka tenttaa asiantuntijoita sekä testaa ja selittää heiltä saamaansa tietoa parhaan kykynsä mukaan.

Hari omistaa Kadonnut keskittymiskyky -kirjansa isoäideilleen, skotlantilaiselle Amy McRaelle, joka asui työläiskorttelin vuokra-asunnossa, ja sveitsiläiselle Lydia Harille, joka asui pienessä maalaiskylässä Sveitsin Alpeilla. Isoäidit elivät yhteiskunnassa, jossa naiset oli suljettu ulkopuolelle kaikista valtakoneistoista ja jätetty elämässään ilman valinnan mahdollisuuksia. Heillä ei tietenkään ollut myöskään nykyisiä digitaalisia häiriötekijöitä.

Miksi tarkkaavuus häiriintyy?

Hari oli huomannut, että ihmisten – myös hänen itsensä – tarkkaavuus ja keskittymiskyky ovat heikentyneet hälyttävällä tavalla. Niinpä hän lähti veljenpoikansa Adamin kanssa pakoon keskittymisvaikeuksia, mutta matka päättyi huonosti. Kumpikin oli koukussa älypuhelimeensa ja Internetiin. Hän ajatteli syyn olevan itsessään ja luuli olevansa yksilönä houkutuksille altis, kuriton luonne.

Saattaakseen itsenä järjestykseen hän päätti tehdä pesäeron puhelimeen. Hän vetäytyi rantahuvilaan Provincetowniin, joka sijaitsee Massachusettsissa Cape Codin kärjessä.  Siellä Atlantin rannalla hän piti kolmen kesäkuukauden ajan digipaastoa – koetti selviytyä ilman älypuhelinta ja Internetiä. Hari lainasi vanhan läppärin ja osti kännykän, joilla ei kummallakaan päässyt verkkoon. Hän hankki rannekellon, herätyskellon sekä ison pinon kirjallisuuden klassikoita ja iPodin, jossa on äänikirjoja ja podcasteja. Vaikka hän asuikin yksin, täydellisessä sosiaalisessa umpiossa hän ei ollut, vaan kävi silloin tällöin läheisessä kaupassa, ravintolassa ja kirjastossa sekä tapaili paikallista väkeä ja ystäväänsä Andrewta. Mutta ulkopuoliset eivät häirinneet digitaalisten härpäkkeiden kautta hänen oleiluaan.

Kolme kuukautta kestänyt ”digitaalinen vieroitus” opetti Harille kirjoista löytyvien tietojen ohella monia asioita hänen oman keskittymiskykynsä häiriytymisestä ja sen taustoista sekä antoi hänelle mahdollisuuden parantaa keskittymiskykyään. Hän havaitsi myös, ettei syy häiriytymiseen ollut yksinomaan hänessä. Kirjaa tehdessään hän löysi kaksitoista syytä tarkkaavuuden katoamiselle. Nimeän ne tässä hieman tiivistetyssä muodossa mutta niiden merkitystä muuttamatta:

1. Nopeuden ja multitaskaamisen lisääntyminen
2. Flow-tilojen särkyminen
3. Fyysisen ja henkisen uupumuksen lisääntyminen
4. Säännöllisen lukemisen tuho
5. Ajatusten harhailemisen lopettaminen
6. Ihmismieltä manipuloivan teknologian nousu
7. Julman optimismin nousu
8. Stressin lisääntyminen
9. Köyhtyvät ruokavaliot
10. Paheneva saasteongelma
11. ADHD:n lisääntyminen
12. Lasten fyysinen ja psykologinen vankeus

Ihmisen keskittymiskyky ja tarkkaavuus ovat yhteydessä moniin seikkoihin, jotka liittyvät sekä yksilöön että ympäristöön, eikä kyse ole mistään ihan mitättömistä asioista. Hari ei ole ainoa, joka nostaa ongelmia esille, mutta hänen ansiokseen on katsottava, että hän tarkastelee monia häiriötekijöitä samassa teoksessa. Hän kirjoittaa myös mm. kapitalistisesta talousjärjestelmästä, jolla ei näytä olevan ihan suoraa yhteyttä keskittymisongelmiin.

Vauhtia ja multitaskaamista

Elämisen vauhti on tullut viime vuosikymmeninä yhä kiivaammaksi. Ihmiset puhuvat nykyisin nopeammin kuin 1950-luvulla ja kävelevät nopeammin kuin 20 vuotta sitten. Liiallinen vauhti ylikuormittaa ihmisen luontaisia kykyjä, ja ne alkavat heiketä. Vauhdin kiihdytys tuhoaa tarkkaavuuden, mutta hidastus ruokkii sitä. Hitailla harrastuksilla ihminen pystyy parantamaan tarkkaavuuttaan ja keskittymistään merkittävästi.

Kun ihmiset yrittävät tehdä monia asioita yhtä aikaa eli multitaskata – mikä sanahirviö! – keskittymiskyky ja luovuus heikkenevät. Tämän on tutkimuksissaan havainnut mm. neurotieteilijä Earl Miller (s. 1962; mainitsen henkilöiden syntymä- ja elinvuosia, jotka olen saanut selville kohtuullisella vaivalla), joka toteaa, että ihmiset ovat vältelleet oman rajallisuutensa tunnustamista ja yrittäneet sopeutua tilanteeseen. Ihmisen aivot pystyvät kuitenkin tuottamaan samaan aikaan vain yhden tai kaksi ajatusta. Kun ihminen sohlaa monien asioiden kanssa, hänen aikansa kuluu hukkaan ja älykkyysosamääränsä laskee ”teknisen häirinnän” (sähköpostin ja puhelimen) takia jopa kymmenen pistettä. Tehtävän vaihtamisen aiheuttama ”sotkuilmiö” häiritsee tarkkaavuutta – tulee erehdyksiä ja ajattelu pinnallistuu. Kun tarkkaavuus hajoaa, myös työn laatu heikkenee.

Tutkimusten mukaan älykännyköiden vuoksi menetetään 20–30 % aivokapasiteetista. Tämä näkyy erityisesti monissa liikenneonnettomuuksissa. Keskittymisen herpaantuminen aiheuttaa viidesosan kuolonkolareista. Jatkuvat tarkkaavuutta rasittavat ärsykkeet ovat liikenteessä yhtä suuri vaaratekijä kuin juopumisen aiheuttava määrä alkoholia. Myös melu heikentää tarkkaavuutta.

Hari on samaa mieltä kuin Miller, joka toteaa yleisellä tasolla, että tarkkaavuuden heikkeneminen on pesiyttänyt kulttuuriimme ”kognitiivisen rappeutumisen täydellisen myrskyn”, ja suosittelee yhteen asiaan keskittymistä kerrallaan ja häiriötekijöiden karsimista elämästä niin paljon kuin mahdollista.

Onko flow kadonnut?

Viime vuosina on puhuttu paljon flow-ilmiöstä, jota unkarilaissyntyinen psykologi Mihály Csíksentmihály (1934–2021) on tutkinut vuosikymmenien ajan Yhdysvalloissa. Se on saanut yhä enemmän huomiota, koska kaikkia ei ole tyydyttänyt F. B. Skinnerin (1904–1990) oppimispsykologinen idea, että ihminen oppii vain saadakseen palkintoja ja välttääkseen rangaistuksia. Digimaailma kuitenkin hyödyntää tätä ideaa sumeilematta ja häiritsee flown saavuttamista.

Flow-ilmiölle ei ole vielä keksitty hyvää suomenkielistä vastinetta, mutta olen kuullut eräiden suomalaisten tutkijoiden puhuvan työn ”imusta”, johon he kokevat pääsevänsä silloin tällöin tehdessään jotakin mieluisaa ja tärkeää. Tuossa tilassa he uppoutuvat tekemäänsä ja unohtavat kaiken muun. Käsite kuulostaa aika osuvalta, vaikka antaa erilaisen mielikuvan kuin flow.

Hari kadotti keskittymiskykynsä, mutta alkoi taas saada sitä takaisin digi-paastonsa neljännellä viikolla Provincetownissa tehdessään sitä, mitä hän rakasti – kirjoittamista. Flow-tilassa aivojen koko kapasiteetti keskittyy yhteen asiaan, jonkin merkityksellisen tekemiseen omien kykyjen äärirajoilla. Tekemisen sirpaloituminen kutistaa kapasiteettia, mutta flow laajentaa.

Lisääntynyt fyysinen ja henkinen uupumus

Unitutkija Charles Czeislerin (s. 1952) mukaan 40 prosenttia amerikkalaisista kärsii univajeesta. – Suomessa liian vähän nukkuvia lienee 10–20 prosenttia väestöstä. – Sadassa vuodessa ihmisten unen määrä on pudonnut 20 prosenttia, ja vain 15 prosenttia ihmisistä nukkuu tarpeeksi. Valvominen romauttaa keskittymiskyvyn, ja univaje on monien liikenneonnettomuuksien taustalla. Czeislerin mielestä koko länsimainen talousjärjestelmä on riippuvainen helposti koukuttuvista, univajeisista ihmisistä.

Toinen unitutkija, Roxanne Prichard, on selvittänyt opiskelijoiden väsyneisyyttä ja todennut, että pienikin univaje laukaisee negatiivisia seurauksia. 12 tunnin valvominen vastaa 0,5 promillen humalaa, 15 tunnin valvominen törkeää rattijuopumusta ja 19 tunnin valvominen umpihumalaa. Unen puute vahingoittaa muistia, heikentää syvällistä ajattelua, asioiden yhdistämistä ja harkintakykyä. Univajeesta kärsivillä saattaa olla pitkällä aikavälillä dementian riski.

Unessa aivot vapautuvat niihin päivän mittaan kertyneestä kuonasta, kun aivoselkäydinneste suorittaa ”aivopesun” eli huuhtelee aivoista toksiinit. Unen aikana myös energiatasot palautuvat ja täydentyvät. Jos aivot eivät saa energiaa, ajatukset eivät kulje selkeästi. Erityisen tärkeä on REM-unen vaihe, jolloin ihminen näkee unia.

1800-luvulle asti useimpien ihmisten elämän rytmi seurasi auringonvaloa, mutta nykyisin rytmimme on sekaisin keinovalon takia. Hari mielestä ennen nukkumaanmenoa onkin hyvä vähentää radikaalisti valolle altistumista ja sulkea jo kaksi tuntia aikaisemmin sinistä valoa säteilevät näytöt. Puhelinkin on hyvä panna pois ulottuvilta. Makuuhuoneeseen ei kannata lainkaan asentaa keinovaloa, ja makuutilan lämpötilan voi säätää viileäksi.

Monilla työssä käyvillä on tunne, että heidän on oltava jatkuvasti tavoitettavissa, mikä aiheuttaa unihäiriöitä. Hari sanookin painokkaasti, että ihmisellä on oikeus selkeästi rajattuihin työtunteihin ja oikeus olla tavoittamattomissa. Loman pitäminen on myös tärkeää. Harista on huolestuttavaa, että amerikkalaisista vain 56 prosenttia pitää lomaa yhden viikon tai enemmän; 44 prosenttia ei siis pidä lomaa laisinkaan.

Säännöllinen lukeminen jäänyt

Lukemisen muutoksista Hari esittää hälyttäviä tietoja. Ajanvietelukeminen on vähentynyt paljon 2000-luvulla ainakin Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa. Amerikkalaiset miehet lukevat 40 ja naiset 29 prosenttia vähemmän kuin vuosituhannen alussa. 1970-luvun lopulta on kirjoja lukemattomien määrä kolminkertaistunut. Vuonna 2022 peräti 57 prosenttia ei ollut lukenut yhtään kirjaa vuoden aikana. Isossa-Britanniassa 2008–2016 romaanien markkinat vähenivät peräti 40 prosenttia. 2017 keskivertoamerikkalaiset viettivät 17 minuuttia päivässä lukien ja 5,4 tuntia puhelimessa.

Internetin vaikutuksista aivoille on kirjoittanut toimittaja ja tietokirjailija Nicholas Carr (s. 1959) teoksessaan The Shallows: How the Internet Is Changing the Way We Think, Read and Remember, joka ilmestyi jo 2010 ja suomennettiin saman tien nimellä Pinnalliset: Mitä Internet tekee aivoillemme. Hän on samoilla linjoilla kuin lukemistutkija Anne Magnen, joka  on todennut, että painettua tekstiä lukeneet muistavat enemmän ja ymmärtävät lukemaansa paremmin kuin näytöltä lukeneet. Lukemisen rappio on Magnenin mukaan sekä oire että syy tarkkaavuus- ja keskittymishäiriöiden lisääntymisessä.

Filosofi Marshall McLuhan (1934–2012) puhui jo 1960-luvulla television vaikutuksesta ihmisten maailmankuvaan ja tiivisti ajatuksensa lauseeseen, josta hän teki myös kirjansa otsikon The Media Is the Message (1967). Toisin sanoen tapa, jolla ihminen saavuttaa informaation, on tärkeämpi kuin informaatio itsessään. Hari puolestaan kritikoi nykymedioiden, Twitterin, Facebookin ja Instagrammin sanomaa.

Kaunokirjallisuuden vaikutusta ihmismieleen tutkinut psykologian professori Raymond Mar väittää, että sanataide on parempi virtuaalitodellisuuden simulaattori kuin koneet. Asiateksti kasvattaa tietomäärää mutta ei lisää empatiakykyä niin kuin kaunokirjallisuus. Myös pitkät elokuvat lisäävät empaattisuutta, mutta television sarjaohjelmat eivät. Mitä enemmän lapsille luetaan satuja, sitä paremmin he pystyvät tulkitsemaan muiden tunteita.

Monia tutkimuksia luettuaan Hari toteaa, että meistä tulee havaintokykyisempiä, avoimempia ja empaattisempia, kun altistamme itsemme pitemmäksi aikaa monisyisille tarinoille muiden ihmisten sisäisistä maailmoista. Kannattaakin vähentää vauhtia, varata aikaa luetun syvälliseen pohtimiseen, siirtää muut huolet syrjään ja keskittyä yhteen asiaan – lause lauseelta, sivu sivulta. Hari kokee kirjojen lukemisen rikastuttavana, mutta katsoo sosiaalisen median viestien ruokkivan itsessään piileviä alhaisempia ja rumempia vaistoja sekä saavan tuntemaan olonsa tyhjäksi ja onnettomaksi. On hyvä katsoa, mitä teknologioita alkaa käyttää, sillä oma tietoisuus muuttuu teknologioiden sanelemalla tavalla.

Ajatusten harhailemisen lopettaminen

Keskittymiskyvyn heikkenemisen viides syy on ”hajamielisyyden loppu”. Se kuulostaa oudolta, koska tekstissä Hari kirjoittaa ”henkisestä aikamatkailusta” ja mind-wanderingista hyvin myönteisesti. Hän tarkoittaneekin luvussa ajatusten vapaan harhailemisen loppumista, jota on tutkittu paljon viimeisten 30 vuoden aikana. Koska ala on vielä melko nuori, havainnot ilmiöstä jakavat vielä mielipiteitä. Hari itse on sitä mieltä, että silloin tällöin ihmisen on hyvä päästää ajatuksensa vapaasti vaeltelemaan.

Kognitiivisen neurotieteilijä Jonathan Smallwood (s. 1975) toteaa, että mitä enemmän ihminen sallii itselleen henkistä liikkumatilaa, sitä paremmin hän pystyy järjestelemään omat henkilökohtaiset tavoitteensa, toimimaan luovasti ja tekemään kärsivällisesti pitkän aikavälin päätöksiä. Esimerkiksi kirjaa lukiessa ihmisen mieli liikkuu assosiaatiosta toiseen, kirjan sanomasta omaan elämään tai uuteen televisio-ohjelmaan. Smallwood näkee tämän lukemisen luonnollisena osana, ei puutteellisena lukemisena. Hari on samaa mieltä:

Jos ihminen ei sallisi ajatuksilleen lainkaan liikkumatilaa ja harhailua, hän ei oikeastaan lukisi tätä kirjaa tavalla, josta olisi hänen kannaltaan järkeä. On olennaisen tärkeää, että ihminen sallii mielelleen riittävästi liikkuma-alaa, jotta hän voi ymmärtää, mitä kirjassa halutaan sanoa. (s.119)

Myös neurologi ja neurokirurgi Nathan Spreng on tutkinut mielen harhailua ja toteaa, että tieteen ja insinööritaidon suuret läpimurrot eivät toteudu silloin, kun keskittyminen on viety huippuunsa, vaan silloin, kun mieli lepää ja ajatukset liikkuvat. Samaa mieltä on neurologi Marcus Reichle (s. 1937), joka on huomannut, että ennen PET-kuvauksen alkua, ”peruslepotilassa”, aivot harhailevat vapaasti assosioiden. Juuri tuollaisessa tilassa voidaan saavuttaa ainutlaatuisia oivalluksia.

Hari oli luullut mielen ja ajatusten harhailun olevan keskittymisen vastakohta ja tuntenut siitä syyllisyyttä. Mutta keskusteltuaan Sprengin ja Reichlen kanssa hän tajusi, että hän oli väärässä ja kyseessä olikin tarkkaavuuden suuntaaminen eri tavalla.

Jäljittävä ja manipuloiva teknologia

Entinen Googlen insinööri ja suunnitteluetiikan valvoja sekä Gmailin kehittämisen parissa työskennellyt Tristan Harris (s. 1984) tietää paljon manipuloivasta tekniikasta, ja Hari kirjoittaa hänestä sivukaupalla. Mies irtisanoutui työstään, kun Google ei hyväksynyt hänen kehittämiään tarkkaavuutta vähemmän häiritseviä keksintöjä, koska ne eivät tuottaneet tarpeeksi rahaa. Netflix-dokumentti The Social Dilemma (Valvontakapitalismin vaarat), jossa Harris selittää sosiaalisen media tuhoisia tapoja, teki hänestä maailmankuulun. Mutta yksilön ei ole helppo itse eheyttää tarkkaavuuttaan, sillä ympäristömme on suunniteltu hyökkäämään keskittymiskykyämme vastaan. Siksi ympäristöä on muutettava.

Harris opetti Harille, että älypuhelimet ja niissä pyörivät ohjelmistot on suunniteltu vangitsemaan mahdollisimman paljon huomiotamme ja pitämään sitä pihdeissään. Somen liiketoimintamalli on ruutuaika; yritykset saavat lisätuloja jokaisesta sekunnista, jonka käyttäjät pitävät palvelua auki. Siksi suuret teknologiayhtiöt, Google, Facebook ja koko ”seurantakapitalismi”, jäljittävät ja luovat käyttäjistään profiileja, joiden mukaan ne luovat ja tarjoavat mahdollisimman koukuttavia tuotteita. Tarkkaavuuttamme ei siis hajota pelkkä puhelin, vaan se, miten se on suunniteltu. Piilaakson sallitaan kuitenkin edelleen toimia tietoisesti syövyttäen tarkkaavuuttamme. Harin mielestä olisikin keskusteltava siitä, mitä teknologiaa ja mitä varten suunnitellaan sekä kenen etuja se palvelee.

Kun Hari aloitti kirjansa tekemisen, 2018, harva tiesi, mikä on algoritmi. Nyt sentään aika monet tietävät, että algoritmit valitsevat, mitä kukin käyttäjä saa katsottavakseen eri palvelujen uutissyötteessä. Yritykset valitsevat kunkin käyttäjän käyttäjäprofiilin mukaan syötteitä, jotka pitävät hänen silmänsä mahdollisimman kauan ruudussa. Algoritmit käyttävät hyväksi ihmisaivojen mieltymystä erimielisyyteen, ja jos palvelua ei valvota, ne pumppaavat käyttäjille yhä enemmän eripuraa edistävää materiaalia. Ne syöttävät rasistista, fasistista ja jopa natsiryhmiä ihannoivaa sisältöä. Tutkimuksissa on todettu, että ihmiset tuijottavat pitempään negatiivisia ja raivostuttavia päivityksiä, uutisia ja videoita kuin positiivisia, rauhoittavia ja miellyttäviä. Hari toteaakin:

– – me ihmiset kulutamme elämämme tanssien algoritmien tahtiin, jotka palkitsevat raivon ja rankaisevat armon, (s. 162)

Toinen Harin haastattelema some-alan mies, joka ei halua ryöstää ihmisten aikaa, on Aza Raskin (s.1984). Firefoxin luovana johtajana hän oli suunnitellut yhtiölle ”päättymättömän skrollauksen”, joka tarjoaa käyttäjälle loputtomasti uusia syötteitä, jottei tämä poistuisi sivustolta. Raskin tajusi myöhemmin, että skrollaukseen käytetty aika ”haihtuu savuna ilmaan”, sen sijaan, että se olisi käytetty johonkin parempaan. Hän myös tunsi ihmisten muuttuvan vähemmän empaattisiksi ja pikemminkin vihaisiksi – suorastaan vihamielisiksi – sitä mukaa, kuin heidän sosiaalisen median käyttönsä lisääntyi.

Sosiaalisen median sivustot ja sovellukset haittaavat Harin mielestä vakavasti kykyämme toimia yhteisöllisesti suurten ongelmien paikallistamiseksi ja ratkaisemiseksi. Viha näet tuhoaa kyvyn kiinnittää huomiota olennaisuuksiin. Ihminen keskittyy herkemmin ympärillään esitettyjen väitteiden laatuun ja kykenee heikommin syvällisempään prosessointiin. Sivustojen synnyttämä viha saa ihmisen tuntemaan kuin muiden viha ympäröisi hänet.

Julma optimismi ja muutoksen mahdollisuus

Omaa kirjaansa tehdessään Hari tapasi myös teknologiasuunnittelija Nir Elyalin (s. 1980), joka on kirjoittanut suunnittelijoille ja insinööreille mielen manipuloinnin oppikirjan Hooked: How to Build Habit-Forming Products (2014). Se kertoo, miten hurjan voimakasta koneistoa voidaan käyttää saamaan ihmiset pirullisesti koukkuun ja tuntemaan tuskaa, ennen kuin he saavat teknologia-annoksensa. Toisessa kirjassaan Indistractable: How to Control Your Attention and Choose Your Life (2019) Elyal väittää, että ongelma on yksilössä, mutta hän voi päästä keskittymistä haittaavan teknologian koukusta pienillä henkilökohtaisilla muutoksilla. Teknologiateollisuus on samaa mieltä.

Hari kirjoittaa Elyalista pitkän pätkän, koska tämä on suorapuheisin niistä henkilöistä, jotka osoittavat Piilaaksossa vallitsevan näkemyksen siitä, mitä ihmisten pitäisi tehdä. Hän ei toista kirjassaan Elyalin kiivaaksi ja riitaiseksi käynyttä haastattelua, mutta lukija voi kuunnella sen kirjan verkkosivuilta.

Elyalin ja teknologiateollisuuden asennetta Hari kutsuu”julmaksi optimistiksi” käyttäen yritysjohtamisen professori Ronald Purserin (s. 1956) käsitettä. Siinä isoa ongelmaa kehotetaan hoitamaan yksilötason ratkaisulla. Ohje kuulostaa optimistiselta, mutta on todellisuudessa julma, koska ratkaisut ovat rajallisia, eivätkä päde syvempiin ongelmiin. Julma optimismi pitää selviönä, ettemme pysty merkittävästi muuttamaan järjestelmiä, jotka rikkovat keskittymiskyvyn, ja siksi meidän on tyydyttävä tekemään muutoksia itsessämme.

Hari on Harrisin kanssa samaa mieltä siitä, ettei tarkkaavuushäiriöissä ole kyse vain yksilöiden ongelmista. On ratkaistava myös ympäristön ongelmia ja taisteltava yhdessä niitä voimia vastaan, jotka vahingoittavat tarkkaavuuttamme ja keskittymiskykyämme, ja pakotettava ne muuttumaan.

Teknologiayhtiöiden ”seurantakapitalismi” olisi Harin mukaan kiellettävä. Hallitusten tulisi evätä liiketoiminta, jossa ihmisiä seurataan verkossa heidän heikkouksiensa selville saamiseksi ja tiedot myydään eniten tarjoavalle. Hän uskoo, että tämä olisi mahdollista, sillä suuria muutoksia on saatu aikaan ennenkin: myrkytyksiä aiheuttavat lyijymaalit ja lyijyä sisältävät polttoaineet on kielletty kuten otsonia tuhoavat CFC-yhdisteetkin.

Teknologiamaailmassa muutos tarkoittaisi, että yhtiöiden toimintamalli muuttuisi ja niiden olisi rahoitettava toimintansa uudella tavalla. Yksi vaihtoehto olisi, että käyttäjät maksaisivat toiminnoista, jolloin yhtiöt palvelisivat käyttäjiä eivätkä mainostajia. Toinen vaihtoehto olisi, että yhtiöt siirtyisivät valtion haltuun kaikkien yhteiseksi omaisuudeksi. Kolmas mahdollisuus olisi julkishallinnollinen, mutta hallituksesta riippumaton toimintamalli BBC:n yleisradioyhtiön tapaan. Palvelujen luonnekin voisi silloin muuttua.

Stressi

Ennen kuin Hari ryhtyi kirjoittamaan Kadonnutta keskittymiskykyä hän koki, että Internet ja älypuhelin tuhosivat hänen keskittymiskykynsä. Selvittääkseen, kokivatko muutkin samoin, hän osallistui 2020 laajan mielipidekyselyn toteuttamiseen Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa. Kun vastaajille annettiin kymmenen vaihtoehtoa keskittymiskyvyn häiriön tärkeimmäksi syyksi, 48 prosenttia heistä valitsi stressin ja toiseksi tärkeimmäksi syyksi myös 48 prosenttia valitsi olosuhteiden muutokset. Kolmanneksi tärkein syy olivat 43 prosentin mukaan univaikeudet ja -häiriöt. Puhelin oli vasta neljänneksi tärkein syy 37 prosentin osuudella.

Kyselyn tuloksia tukevat myös lastenlääkäri Nadine Burke Harrisin (s. 1975) tutkimukset pitkäkestoisesta stressistä, jota mm. lapsuuden kokemukset synnyttävät. Hänen mukaansa stressi voi aiheuttaa aivoissa rakenteellisia muutoksia, joilla voi olla pitkäkestoisia vaikutuksia. Lapsuuden traumat voivat vaikeuttaa keskittymistä ja kolminkertaistaa riskin ADHD:n (Attention Deficit Hyperactivity Disorder, aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö) oireiden kehittymiselle. Ihmisellä olisikin oltava turvallinen olo, jotta hän voisi kyetä käyttämään tarkkaavuuttaan normaalisti.

Stressin poistumisen tai lievenemisen vaikutuksesta Hari antaa esimerkin Suomesta. Meillähän porvarihallitus teki 2017 perusturvakokeilun, josta valmistui 2021 tutkimus, Experimenting on the Unconditional Basic Income. Lessons from the Finnish BI Experiment 2017–2018. Sen olivat toteuttaneet sosiologian professori Olavi Kangas, Pellervon taloustutkimuksen tutkimusjohtaja Signe Jauhiainen sekä tutkijat Miska Simanainen ja Minna Kännö. Kokeilussa annettiin 2 000 satunnaisotannalla valitulle 25–58-vuotiaalle henkilölle kahden vuoden ajan 560 euroa kuukaudessa. Tuo vaatimaton summa antoi saajille taloudellisen turvallisuuden tunteen, jonka vaikutus oli erittäin merkittävä: ihmisten keskittymiskyky koheni olennaisesti. Aikaisemmin rahahuolet olivat vieneet suuren osan heidän aivojensa kapasiteetista. Kokeilu osoitti, että kaikki, mikä vähentää stressiä, parantaa keskittymiskykyä.

Stressi liittyy usein myös pitkiin työpäiviin. Erään tutkimuksen mukaan tyypillinen brittityöntekijä keskittyi varsinaiseen työhönsä vain kolme (!) tuntia päivässä. Mutta kun liiketaloustieteilijä Helen Delaney tutki erään uusiseelantilaisen yrityksen 4-päiväisen työviikon kokeilua, kävi ilmi, että jo kahden kuukauden aikana työntekijöiden somen käyttö väheni 35 prosenttia ja stressitaso laski 15 prosenttia. Työntekijät myös nukkuivat ja rentoutuivat paremmin. Tiimityöskentely, työhön syventyminen ja työssä viihtyminen parani 30–40 prosenttia. Sitä paitsi yhtiö sai lyhyemmässä työviikossa aikaan enemmän kuin aikaisemmin pidemmässä.

Eri puolilla maailmaa vastaavissa kokeiluissa on havaittu, ettei suurempi työtuntimäärä merkitse aina tuottavuuden vähenemistä, sillä työhön käytetyn ajan pidentyessä ihmisten keskittymiskyky heikkenee ja tuottavuus laskee. Kaikki työnantajat eivät kuitenkaan ole innostuneita nelipäiväisestä työviikosta eivätkä edes kiinteistä työajoista tai siitä, että työntekijöiden ei tarvitsisi vastata puhelimeen vapaa-aikanaan. Hari arvelee kuitenkin muutoksia saatavan aikaan joukkovoimalla.

Roskaruoka ja saasteet

Nykyravintomme vahingollisuudesta on tieteellistä näyttöä. Ensinnäkin runsaasti sokeria sisältävä ravintomme aiheuttaa säännöllisiä energiapiikkejä ja -romahduksia. Harin haastattelema ravitsemusasiantuntija Dale Pinnock (s. 1977) toteaa myös, että kun sokerin lisäksi juomme liikaa kahvia, ja siitä seuraa vielä suurempia energiatason vaihteluja. Toiseksi ravinto on köyhää ja yksipuolista, ja siitä puuttuu tärkeitä ravintoaineita, kuten kalasta saatavia omega-3-rasvahappoja, joiden merkitystä mm. ravintopsykiatri Drew Ramsay korostaa. Koska ruoka on prosessoitua, iso osa sen ravintoarvosta on kadonnut. Siinä on myös paljon säilöntä- ja stabilointiaineita, transrasvoja ja suolaa. Ruokamme sisältää lisäksi haitallisia kemikaaleja, jotka ne voivat aiheuttaa mm. ADHD-oireita.

Hari pitää keskittymiskyvyn häiriöiden tärkeimpänä syynä saasteita ja kemikaaleja, joita ihminen saa ilman, ruoan ja juoman mukana. Ympäristötieteilijä Barbara Mahen on tutkinut mm. autojen pakokaasujen vaikutusta ihmisten käyttäytymiseen ja toteaa niiden jatkuvan vaikutuksen voivan aiheuttaa aggressioita, itsehillintäongelmia ja tarkkaavuuden heikkenemistä. Jordi Sunyer puolestaan on havainnut, että kouluikäisten tarkkaavuus vaihtelee kaupungin saastuneisuuden mukaan; lasten tarkkaavuus on sitä huonompi, mitä saastuneemmalla alueella he asuvat.

Lyijyä oli käytetty maaleissa pitkään ja polttoaineissa 1929–1987 estämään moottorin nakutusta. Kun Bruce Lanphear osoitti 1980-luvulla, että Yhdysvalloissa Rochesterin kaupungin lapsista kolmasosa kärsi lyijymyrkytyksestä, joka heikentää kognitiivisia kykyjä, aiheuttaa harha-aistimuksia ja hulluutta sekä pahimmillaan tappaa, alkoivat kansalaiset kamppailla yhteisrintamassa lyijyä käyttävää öljy- ja maaliteollisuutta vastaan. Lopulta lyijy kiellettiin.

Myös biologi ja endokrinologi Barbara Demeneixin (s. 1949) tulokset Hari on huomannut. Useat kemialliset aineet näet vaikuttavat hormoneja erittäviin umpieritysrauhasten signaaleihin, jotka muokkaavat ihmisen kehitystä hedelmöittymisestä lähtien, ja sotkevat aivojen kehitystä ohjaavan järjestelmän, niin että tarkkaavuus voi kärsiä vakavia vahinkoja. Hän myös väittää, ettei kenelläkään meistä voi olla enää normaalisti toimivia aivoja ja että kaikki nykyisin syntyvät lapset ovat ”kemikaalicocktaililla myrkytettyjä”. – Aika synkkää!

Demeneixiin nojaten Hari vaatii, että uudet kemikaalit olisi testattava, ennen kuin ne otetaan käyttöön ja vanhoja kemikaaleja olisi testattava toistamiseen, sillä aikaisemmin teollisuus on itse tutkinut tuotteitaan. Saastuneille alueille olisi myös istutettava puita puhdistamaan ilmaa myrkyistä. Vaarallisia kemikaaleja on edelleen ympäristössämme paljon mm. hyönteismyrkyissä, metallin pinnoitteissa, pehmennysaineissa, sammutuskemikaaleissa ja kosmetiikassa.

ADHD:n lisääntyminen

Hari kirjoittaa ADHD:stä sekä stressin että saasteiden yhteydessä, mutta omistaa sille vielä kokonaisen luvun. Viime vuosikymmeninä tarkkaavuushäiriödiagnoosit ovat lisääntyneet paljon, mutta myös tapauksetkin lienevät lisääntyneet. Harin tietojen mukaan diagnoosin on saanut amerikkalaisista nuorista 13 ja suomalaisista vain 0,1 prosenttia. [Duodecimin Käypä hoito-sivustolla todetaan ADHD-diagnoosin saavan 3,6–7,2 prosentin 6–18-vuotiaista suomalaisista ja 2,5–3,4 prosentin koko väestöstä.]

Eri maissa asiantuntijat ovat sitä mieltä, että jokaisella ADHD-diagnoosin saaneella lapsella on aito ongelma, mutta ongelman syystä he ovat eri mieltä. Yhdysvalloissa katsotaan yleisesti, että ADHD:ssä kyse on geenivirheestä, ja lapselle annetaan stimuloiva lääkitys. Psykiatri Stephen Hinshaw (s. 1952) toteaa, että Yhdysvalloissa 70–80 % tapauksista on geneettisiä. Harin tietojen mukaan Suomessa katsotaan, ettei häiriö ole biologinen eikä lääkitystä määrätä. [Suomessakin tutkijat ovat kuitenkin erimielisiä, ja osa lääkäreistä määrää lapsillekin lääkitystä, osa ei.]

Lapsipsykologian professori Alan Sroufe (s. 1941) on todennut 1973 aloittamassaan laajassa pitkittäistutkimuksessa, että vanhempien kohonnut stressitaso on usein ensisijainen syy ja ettei valtaosa lapsista synny ADHD:n kanssa. James Li (s. 1961) on puolestaan sitä mieltä, että ehkä 20–30 % tapauksista on sidoksissa geeneihin. Psykopatologi Joel Nigg ilmaisee asian niin, että geneettiset syyt eivät ole koko totuus, vaan ADHD:n taustatekijät ovat sekä geneettisiä että ympäristöön liittyviä.

Useiden asiantuntijoiden käsityksistä Hari tekee omat päätelmänsä. Hän löytää ongelmien taustalta useita syitä: lasten liikkumismahdollisuudet ovat vähentyneet, ruokavalio on muuttunut ja suorituspaineet lisääntyneet. Myös saasteet ovat lisääntyneet ja voivat olla osasyynä ongelmiin. Tärkeänä tekijänä Hari näkee myös lasten ympäristössä vallitsevan kaaoksen määrän. Vanhempien kohonnut stressitaso on usein ensisijainen syy. Hän luettelee ADHD-lääkkeisiin liittyviä riskejä, esim. pituuskasvun hidastumisen, sydänvaivat ja unen määrän vähenemisen, ja toteaa, ettei lääkityksen pitkäaikaisia riskejä ole tutkittu.

Kuulostaa aika erikoiselta, että lasten ADHD:n hoitoon käytettyjä psyykenlääkkeitä syötetään myös eläintarhojen levottomille eläimille, jotka elävät aivan luonnottomissa oloissa. Eläinlääkäri Nicholas Dodman (s. 1946) selittää, että tarhoissa eläimet alkavat kehittää korvaavia toimintoja, kun niillä on ”täyttymättömien biologisten toimintojen turhauma”.

Lasten fyysinen ja psykologinen vankeus

Lapset ovat lähellä Harin sydäntä, vaikka hänellä ei omia jälkeläisiä olekaan. Hän haluaisi, että lapset voisivat liikkua ja leikkiä vapaasti sen sijaan, että he joutuvat istumaan paljon paikoillaan ja leikkimään valvotusti. Hän löytää useita tutkijoita tuekseen. Psykopatologi Joel Nigg sanoo, että kasvavilla lapsilla aerobinen liikunta laajentaa aivojen yhteyksien kasvua, vahvistaa otsalohkojen etukuoren kehitystä ja lisää niiden aivokemikaalien määrää, jotka koskevat ihmisen itsesäätelyä ja toiminnan ohjausta. Evoluutioprimatologi Isabel Behncke (s. 1976) puolestaan sanoo, että vapaa leikki, jossa lapsi käyttää luovaa mielikuvitusta ja jossa hänellä on sosiaalisia suhteita, on kehityksen kannalta tärkeää.

Useat tukijat muistuttavat, että leikki on oppimisen tärkein perusta. Sosiaalipsykologi Jonathan Haidt huomauttaa, että leikin väheneminen lisää ahdistusta, ja kun ihmistä ahdistaa, kärsii tarkkaavuus ja keskittymiskyky. Behncken mukaan leikki on tärkeä sosiaalisten suhteiden sekä ilon ja mielihyvän kokemisen oppimisessa. Se rakentaa perustan kestävälle persoonallisuudelle.

Kun lapset saavat opetella asioita, jotka heitä kiinnostavat ja joista he ovat motivoituneita, he keskittyvät helpommin ja oppivat paremmin. Myös itseluottamus on oppimisessa tärkeä, sillä jokaiselle ihmiselle on tärkeää kokea itsensä ”mestariksi”. Psykologi Jan Tonnervangin mukaan se on psykologinen perustarve.

Eräistä radikaaleista koulukokeiluista Hari löytää lasten kannalta myönteistä kehitystä ja nostaa yllättäen esille Suomen koululaitoksen. Hän tietää suomalaisten olevan maailman onnellisinta kansaa ja Suomen koululaitoksen tuottavan luku- ja kirjoitustaidolla mitattuna maailman huippuoppilaita. Hän kehuu, että Suomi on pääsyt lähemmäs edistyksellisiä koulukokeiluja kuin oikein ymmärretäänkään. Harin mukaan vapaa leikki on suomalaisille lapsille henki ja elämä. He aloittavat koulun vasta 7-vuotiaina, sillä aika sitä ennen on varattu leikille. Sitä paitsi peruskoulussa koulupäivät ovat lyhyitä, enimmäkseen klo 9–14, ja oppituntien välillä on 15 minuutin välitunti. Läksyjä on kansainvälisesti katsottuna vähän ja kokeita on vähemmän kuin Yhdysvalloissa. – Näitä asioita suomalaiset itse eivät ole niin hienoina asioina pitäneetkään.

Entä sitten?

Kadonnut keskittymiskyky -kirjansa kahdessa loppuluvussa Hari tekee johtopäätöksiä kaikesta selville saamastaan ja pohtii, mitä voimme tehdä yksilöinä ja yhdessä keskittymiskykymme ja tarkkaavuutemme hyväksi. Hän itse oli jo päässyt hyvään alkuun tapojensa muuttamisessa, mutta 2020 tuli korona-pandemia ja sotki kaiken. Se eristi ihmiset koteihinsa ja pakotti monet etätöihin näyttöjensä ääreen, niin että he istuivat kokonaisia päiviä Zoomissa tai Facebookissa. Yhdysvalloissa keskiverokansalaiset viettivät silloin erilaisia ruutuja tuijottaen 13 tuntia päivässä. Pandemia antoi esimakua tulevasta.

Olemme asteittain liukumassa kohti maailmaa, jossa jokainen ihmissuhteemme on kiinni eri alustoissa tai näyttöpäätteissä. (s. 326)

Näin totesi globalisaation ja kapitalismin terävä arvostelija Naomi Klein (s. 1970) Harin kanssa keskustellessaan: Hänen mielestään tämä ”Screen New Deal” ei kuitenkaan miellytä ihmisiä, sillä he vihaavat tuota tulevaisuuskuvaa, johon me emme saaneet tutustua asteittain, pehmeästi, vaan johon meidät pakotettiin äkkiseltään. Me voimme kuitenkin koota kansalaisliikkeen ja ryhtyä tarkkaavuuskapinaan tai -vallankumoukseen. Sitä tarvitaan, sillä nykyisen aisteihimme kohdistuvan ”palvelunestohyökkäyksen” keskellä emme pysty näkemään suuria ongelmia kuten ilmastonmuutosta.

Sairastettuaan itsekin koronan Hari ryhtyi uudelleen soveltamaan kirjaa tehdessään saamiaan oppeja. Hän teki kuusi muutosta, joiden hän totesi parantaneen tarkkaavuuttaan 15–20 prosenttia. 1) Hän pani älypuhelimensa ajastimen taa ja katkaisi verkkoyhteytensä tietyksi ajaksi. 2) Hän etsii flowta miettien, mitä merkityksellistä ja miten hän voi tehdä nyt ja missä ovat hänen kykyjensä rajat. 3) Hän pysyttelee puolet vuodesta poissa median ulkopuolella. 4) Hän päästää ajatuksensa leijumaan joka päivä tunnin kävelylenkillä ilman puhelinta. 5) Ennen nukkumaanmenoa hän ei kahteen tuntiin katsele näyttöruutua ja yössä hän nukkuu kahdeksan tuntia. 6) Hän viettää aikaa kummilastensa ja muiden nuorten kanssa vapaasti leikkien ja pelaten. – Näitä keinoja voi itse kukin kokeilla.

Hari myöntää, ettei ole vielä pystynyt luopumaan huonosta ruoasta, ei alkanut meditoida päivittäin eikä joogata tai harrastaa muuta hidasta harrastusta. Hän ei ole myöskään lisännyt viikkoonsa yhtä ylimääräistä vapaapäivää. Mutta hän yrittää. Hän myös kehottaa muitakin olemaan rehellisiä ja tekemään niitä muutoksia, jotka ovat kullekin mahdollisia. Ihmisten elinympäristö on näet täynnä tekijöitä, jotka voivat viedä pohjan pois yrityksiltä parantaa omaa tarkkaavuuttaan.

Jos me haluamme jatkaa entisen kaltaisessa yhteiskunnassa, podemme edelleen vakavia tarkkaavuusongelmia. Me kärsimme kroonisesta univajeesta ja työuupumuksesta; vaihdamme asiasta toiseen kolmen minuutin välein; vakoiluun räätälöity sosiaalinen media seuraa meitä manipuloiden skrollaamaan tunnista toiseen; me stressaannumme niin, että muutumme hypervarovaisiksi; ruokamme aiheuttaa energiapiikkejä ja -romahduksia ja hengitämme kemikaaleilla suurustettua, aivoja kärventäviä myrkkyjä sisältävää ilmaa.

Hari intoutuu yhä rankempaan sanailuun, joka ei varmasti miellytä niitä, jotka uskovat jatkuvaan kasvuun. Hän toteaa, että taloudellisen kasvun pakkomielteen takia maapallo on ekologisesti äärirajoillaan ja ihmiset ovat henkisen kestokykynsä rajoilla. Hän on samaa mieltä kuin talousantropologi Jason Hickel (s. 1982), joka vaatii ”tasataloutta” jatkuvan kasvun sijasta, sillä taloudellisen kasvun pakkomielle on perussyy tarkkaavuuden heikentymiselle.

Jos vain haluamme, me voimme järjestäytyä kansalaisliikkeeksi ja ryhtyä yhteisönä toimimaan muutoksen puolesta – painostamaan ihmismieltä manipuloivia teknologioita ja ympäristöä myrkyillään saastuttavia firmoja ja korvaamaan ne voimilla, jotka auttavat meitä eheytymään. Ihmisläheisempää teknologiaa vaativa joukko on vielä pieni, mutta se voi kasvaa. Ilmastokriisi voidaan ratkaista vain, jos tarkkaavuuskriisi ratkaistaan. Ihminen on kriisinsä aiheuttanut ja ihmisen on se myös ratkaistava.