Muistitietoaineistot ovat saaneet Suomessa viimeisen parin vuosikymmenen aikana vankan sijan folkloristiikan lisäksi historiantutkimuksessa, ja niiden käyttömenetelmistä on keskusteltu. Metodologisessa mielessä eräänlaisena konsensuksena on, että muistitietoaineistot sopivat paremmin ihmisten käsitysten kuin tapahtumahistorian tutkimiseen. Tästäkin näkökulmasta muistitietoa voi lähestyä monenlaisin ottein, esimerkiksi tarkastelemalla sitä muistelijoiden menneisyydestään luomana narratiivina, pohtimalla sen suhdetta tunteisiin ja kokemukseen tai vaikkapa soveltamalla muistelukertomuksiin grounded theory -menetelmää. Kati Mikkola avaa uskontotieteen väitöskirjassaan Tulevaisuutta vastaan uudenlaisen lähestymistavan nostamalla muistitietoaineiston tuottajat, näiden elämän ja itseymmärryksen tutkimuksen keskiöön. Samalla hän ei kuitenkaan kiistä muistitietomateriaalin itsensä kykyä antaa tietoa historiallisesti mielenkiintoisista kulttuurisista merkityksistä.

Mikkolan tutkimus kartoittaa kansanomaista suhtautumista uusiin elämänmuotoihin Suomessa 1800-luvun puolivälistä toiseen maailmansotaan, ja erityisesti niiden herättämää vastustusta. Tutkimusaineistona ovat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansarunousarkiston 1930-luvun lopulla keräämä, erilaisten uudistusten vastaanottoa kartoittanut Uudet elämänmuodot -kansantietoaineisto sekä sen tuottamista kontekstoivat aineistot: keruukysely, kyselyn vastaajien ja kansanrunousarkiston välinen kirjeenvaihto sekä kyselyn vastaajien omaelämäkerralliset tekstit. Mikkola on asettanut tavoitteekseen kahden aikaisemmassa tutkimuksessa varjoon jääneen ihmisryhmän tuomisen valokeilaan. Uudistusten vastustajat ovat saaneet kokea monien muiden historian häviäjien kohtalon. Heille on modernisaatioprosessia tutkittaessa langennut statistin osa. Muistitietoaineistoja arkistoihin lähettäneet harrastajakerääjät puolestaan ovat jääneet muutamaa tähtikerääjää lukuun ottamatta anonyymeiksi hahmoiksi, ”kansan äänen” kasvottomiksi välittäjiksi.

Mikkolan tutkimus on paitsi perinpohjainen ja moniulotteinen myös taitavasti jäsennelty ja kirjoitettu. Tosin sen perinpohjaisuus ja moniulotteisuus saattaa välillä uuvuttaa lukijan ja aiheuttaa tunteen tutkimuksen punaisen langan hautautumisesta paljon materiaalin alle. Loppujen lopuksi pohjustuksen laveuden ja kaikinpuolisen runsauden voidaan kuitenkin ajatella itsessään olevan tutkimuksen ydintä, tarkasteleehan Mikkola uudistusten vastustuksen ja sen kuvailemisen kautta niinkin monitahoista ja teoreettisesti monitulkintaista prosessia kuin kansakunnan rakentamista.

Mikkola nostaa tutkimuksensa keskeisiksi teoreettisiksi käsitteiksi modernisaation, nationalismin ja sekularisaation. Tutkimusaineiston valossa nämä käsitteet kietoutuvat tiiviisti toisiinsa: Kansakunnan rakentaminen näyttäytyy promodernina projektina, johon perinteenkerääjätkin olivat suurimmaksi osaksi sitoutuneita. Sekularisaatiopohdinnan kannalta tärkeä on tutkijan huomio siitä, että sekä modernisaation vastustajat että kannattajat käyttivät runsaasti kristillistä argumentaatiota. Uskonnon asema muuttui esimerkiksi kansanopetuksen painopisteen siirtyessä pois kirkon harteilta, maallisen kirjallisuuden yleistyessä ja vapaa-ajan korvatessa pyhän työnteon katkaisijana, mutta toisaalta uudet kansanliikkeet omaksuivat kristillisiä arvoja ja nationalistinen julistus sai uskonnollisia muotoja. Avainajatuksena Mikkola nostaa esiin kristillisen maailmanselitysjärjestelmän keskeisyyden kansanihmisten ja uutuuksien kohtaamisissa.

Mikkola on jäsentänyt uutuuksien vastustuksen käsittelyn kolmeen lukuun, joista ensimmäisessä tarkastellaan yleisesti tapahtunutta muutosprosessia ja sen rintamalinjoja esimerkiksi innovaatioiden leviämisen ja sukupolviajattelun näkökulmista. Toisessa luvussa kerrotaan otsikolla ”Kansanteologia” kirjojen ja sanomalehtien, kansanliikkeiden ja uusien aatteiden sekä uuden tekniikan ja uudenlaisten vaatteiden vastustuksesta. Kansanteologialla tarkoitetaan kansanomaista teologista tietoa ja teologisten käsitteiden käyttöä. Uskontotieteen ulkopuoliselle lukijalle sen nostaminen yläkäsitteeksi saattaa tuntua hämmentävältä, mutta osoittautuu Mikkolan tutkimuksessa toimivaksi ratkaisuksi. Tutkija pystyy vakuuttavasti näyttämään, miten irrationaalisilta vaikuttaneet vastustuksen muodot ja ilmentymät voidaan ymmärtää loogiseksi osaksi vakiintunutta, kristillistä symboliuniversumia.

Kolmannessa vastustusta käsittelevässä luvussa säätyjärjestelmän pitkäkestoiset mentaaliset vaikutukset esiintyvät selittävänä tekijänä muun muassa ylellisyystavaroiden, koulutuksen ja poliittisen toiminnan vastustuksessa. Mikkolan mukaan sosiaalisten rajojen kyseenalaistaminen vaikutti uhkaavalta, ja kansan silmissä monet uutuudet leimautuivat herrojen kotkotuksiksi, jotka veisivät työstään riippuvaisen kansanihmisen tuhoon. Tutkija päätteleekin, että uutuudet koettelivat ankarasti nimenomaan sosiaalisia suhteita ja ihmisten itseymmärrystä, mikä johti osin kiivaisiin mielenilmaisuihin ja sitkeään vastarintaan.

Mikkolan kauttaaltaan laadukkaan ja uutta tietoa antavan tutkimuksen parhainta ja omaperäisintä antia on perinteenkerääjien nostaminen tutkimuksen kohteeksi ja itse keruun käsitteleminen osana kansakunnan rakentamista. Aineiston tuottamista eritellään johdannon jälkeen tutkimuksen ensimmäisessä pääluvussa ennen uutuuksien vastustukseen perehtymistä. Lisäksi kerääjien ja keruun käsityksiä verrataan pitkin tutkimusta uutuuksien vastustajien näkemyksiin. Mikkola esittelee ansiokkaasti kansantiedon keruun historiaa ja Uudet elämänmuodot -kyselyn laatijan Esko Aaltosen toimintaa, kyselyn vastaajien taustoja ja käytännön keruutyötä sekä kyselyn ja aineiston välistä suhdetta. Perinteenkeruu näyttäytyy tutkimuksen valossa jo lähtökohtaisesti modernina hankkeena, jossa katoava traditio halutaan pelastaa arkiston turvaan. Aaltosen kysely edusti uudenlaisia tutkimusintressejä ja kuvasti ajatusta laajamittaisesta modernisaatiosta jo tapahtuneena tosiasiana, vaikka joissain keruuvastauksissa tätä käsitystä haastettiinkin toteamalla muutosten olevan yhä käynnissä. Kyselyn taustoituksessa mielenkiintoiseksi lähteeksi nousee vuonna 1937 julkaistu keskustelukirja Pidot Tornissa. Aaltonen oli yksi pitojen osallistujista, ja Mikkola jäljittää monia kyselyn teemoista Tornissa käytyihin keskusteluihin.

Mikkolan tutkijanolemusta tuntuu leimaavan suuri herkkyys aineiston moniäänisyydelle ja moniaikaisuudelle, aukkopaikoille, poikkeuksille ja vivahteille. Hän pohjustaa metodologista otettaan johdannossa filosofisella hermeneutiikalla, sosiaalisella konstruktionismilla sekä tutkijan ja tutkimusaineiston välisellä dialogisuudella ja nimeää oman otteensa myötä- ja vastavirtaan lukemiseksi. Myötävirtaan lukemisella Mikkola tarkoittaa 84 kyselyvastaajan näkökulman tavoittamista, vastavirtaan lukemisella puolestaan uudistusten vastustajien näkökulmien löytämistä. Jälkimmäinen tapahtuu analysoimalla uudistusmyönteisten kyselyvastaajien tekstien tyylillisiä piirteitä. Näin voidaan raaputtaa historian ironiaa, joka jälkiviisaasti kohdistuu modernisaation kiistojen häviäjiin.

Mikkola käyttää tutkimuskirjallisuutta hyväkseen monipuolisesti, ja erityisesti suomalaisen tutkimuksen osalta kirjallisuusluettelo on kattava. Lisäksi onkin oikeastaan turha kaivata enää enempää kansainvälistä tutkimusta, koska sen laajempi tarkastelu olisi vain paisuttanut tutkimuksen yli äyräittensä. Jos jonkin niteen olisi vielä voinut joukkoon lisätä, lienee yksi ilmeisimmistä Eugen Weberin Peasants into Frenchmen, jota voitaneen pitää nationalismin ja modernien uudistusten ruraalin historian klassikkona.

Jo Mikkolan väitöskirjan kiitoksistakin käy ilmi, että kirjoittaja on tutkimuksensa syntyhistorian aikana perehtynyt suomalaiseen alan tutkimustraditioon ja nykytutkimukseen korkeatasoisissa monitieteisissä kokoonpanoissa ja projekteissa. Tämän taustan ja oman suuren paneutumisensa avulla hän on kirjoittanut tutkimuksen, joka tuo uutta tietoa ja näkemystä suomalaisten elämästä ja käsityksistä 1800-luvun puolivälistä 1930-luvun lopulle ja antaa linjakkaan esimerkin muistitietoaineistojen monipuolisesta ja hedelmällisestä käytöstä.