”Olemme syntyneet museossa, loppujen lopuksi se on kotimaamme…” Näin Jean-Luc Godard kuvasi oman aikansa ranskalaisen uuden aallon cinefiilejä, joiden oppi-isänä toimi maineikkaan Cinémathèque Française’n perustaja Henri Langlois (1914–1977). Suunnatessamme katseemme suomalaiseen elokuvakulttuurin keskeisiin tekijöihin voimme nostaa esiin kaksi nimeä, joiden panos perinteen tutkimisen ja säilyttämisen osalta on ollut korvaamaton: suomalaisen elokuvakirjallisuuden ”perustan luojan”, tietokirjailija Sakari Toiviaisen, sekä elokuva- ja populaarikulttuurin monitoimimiehen Kari Peter Conrad von Baghin (s. 29.8.1943 Helsinki).

Teos on viihdyttävää ja yleissivistävää luettavaa. Se jakautuu viiteen kappaleeseen, joissa lukijalle tarjotaan sirpalemaisia välähdyksiä Peterin poleemisesta ja herjoja viljelevästä toiminnasta 1960–70-lukujen politisoituneilla kulttuurikentillä. Nämä sirpalemaiset todistukset, onnittelut ja arviot vaihtelevat aikalaiskuvauksista laajempiin yrityksiin kartoittaa ja suhteuttaa von Baghin toimintaa elokuvan, television, radion, kritiikin, musiikkiteollisuuden parissa tai sitten väsymättömänä tapahtumien organisaattorina tai absurdin rajat rikkovana keräilijänä. Myös kirjoitusten muoto vaihtelee: pienoistutkielmasta ”hyppyleikataan” valokuvien kautta Jean Renoirin kirjeeseen tai Rosa Liksomin sarjakuvaan. Teoksen rakenteellisena mallina on toiminut Herman G. Weinbergin kokoelmateos The Lubitsch Touch (1968).

Teoksen mielenkiintoisin anti on 1960–70-lukujen kulttuuritapahtumiin keskittyvät henkilökohtaiset muistelut ja von Baghin dokumentteja käsittelevät kirjoitukset. Tässä mielessä teos edustaa kulttuurihistoriallista katsausta aikakauden keskeisiin kulttuuritoimijoihin. Johtuen aikalaistodistajien suuresta lukumäärästä, teoksessa on myös mukana aimo annos kaskujen ja Peterin elämänvaiheiden toistoa. Tämän toisteisuuden kruunaa englannin- ja saksankielisten kirjoituksien osasto ”Foreign Section” (huom. tekstit löytyvät teoksesta myös suomennettuina). Teoksen loppuun työryhmä on koonnut viisi Peterin kokoamaa listaa maailman parhaista elokuvista ja ensimmäisen kattavan ”Petterigrafian” – sisältäen filmografian, bibliografian, radiografian, Lovegrafian ja Sodankylägrafian –, jonka laajuus on miehen moton mukainen: ”Jos sinulla on neljä projektia kesken, etkä tiedä, miten selviäisit niistä, ota vielä yksi.”

Rebel With(out) a Cause

Osiossa Kulttuurin kenttä M. A. Numminen kuvaa Helsingin yliopistossa syntynyttä ryhmittymää nimeltä ”Esiintyvät sosiologit”, johon kuuluivat Nummisen lisäksi Pekka Gronow ja von Bagh. Ryhmittymän jäsenet osallistuivat ahkerasti Erik Allardtin sosiologian seminaareihin ja omaksuivat yhteiskunnalliseen ajatteluunsa Allardtin ”nelikenttäteorian”, joka tieteellisesti perusteli sallivuuden ja moniarvoisuuden lisäämisen yhteiskunnassa. Ryhmittymän tarkoitus oli popularisoida tiedettä ja vastustaa taiteiden jakoa korkea- ja populaarikulttuuriin. Nummisen mukaan 1960-kulttuuriradikalismissa oli kysymys vanhoillisten kulttuuripiirien ärsyttämisestä herjoilla ja tempuilla sekä taidemuotoja yhdistävien happeningien järjestämisestä. 1960-luvun lopulta alkanut käänne taistolaisuuteen kuitenkin politisoi kulttuuripiirit eikä sitoutumattomien revittelevää dada-asennetta enää suvaittu (ks. Peterin groteski pienoisnovelli ”Hevoset ja minä”, 1966).

Teoksen kirjoituksista piirtyy kuva ideageneraattorista, ryhmittymien dynamosta, sitkeästä pr-miehestä ja väsymättömästä kulttuurin sekatyöläisestä, jolla on nöyrä asenne työhön ja saavutuksiin, mutta samalla myös poleeminen suhtautuminen kulttuurikentän ”vanhoillisia” ja ”ymmärtämättömiä” tahoja kohtaan. Kaleva– ja Ylioppilaslehdessä sekä Filmihullussa 1960–80-luvulla julkaistujen Peterin poleemisten kirjoitusten kohteiksi joutuivat merkittävimpien päivälehtien kulttuurikriitikot, kuten Hesarin kirjallisuuskriitikko Toini Havu ja elokuvakriitikko Paula Talaskivi. Markku Koski katsoo, että Peterin asenne muistuttaa Brechtin käsitettä plumpes Denken, joka on naulan kantaan iskevää karheaa konkretisointia, eräänlaista vulgaarisuuden tihentymää.

Peterin saatua valmiiksi genreluokituksia pakenevan ja fiktio- ja dokumenttielokuvan välistä rajaa hämärtävän debyyttielokuvansa Kreivi (1971), päivälehtiarvostelijat maksoivat potut pottuina lytäten täysin tämän Risto Jarvan ja Filminorin tuottaman elokuvan. Murskakritiikki lopetti von Baghin uran fiktiivisten pitkien elokuvien tekijänä, mutta jo vuotta myöhemmin Yleisradio tarjosi hänelle uuden mahdollisuuden, ja teki hänestä lopulta yhden Suomen merkittävimmistä dokumenttielokuvien tekijöistä. Kritiikiltä ei tosin säästynyt uusi isäntäkään, kuten Petterin kriittinen televisiojuttu Isoveli Yle (1985) osoittaa. Onko kysymyksessä siis mies, joka uudistaa itseään kiistojen kautta?

Von Baghin virkistävä kahnaus instituutioiden kanssa oli alkanut jo kauan ennen yliopistoon kirjautumista, kuten Oulun lyseon koulutoveri, Simo Näyhä, Peterin perhe- ja koulutaustaa käsittelevässä kirjoituksessa muistuttaa. Peter menestyi vaatimattomasti urheilussa, mutta hyppäsi silti kansakoulussa luokan yli. Valtava lukeneisuus johti usein näsäviisauteen ja oppituntien häiritsemiseen. Kirjallisuuskerho ja etenkin 1.9.1959 toimintansa aloittanut Oulun Teinien Elokuvakerho (OTEK) tarjosi näytönpaikan nuorelle kapinalliselle. Toisesta näytöksestä alkaen Peter johti elokuvakerhon toimintaa hoitaen myös 10–15 minuutin elokuvaesittelyt, joista myöhemmin kehittyi hänen bravuurilajinsa.

Valmistuttuaan ylioppilaaksi vuonna 1961 Peter suuntasi jatkamaan opintojaan Helsingin yliopistoon, pääaineenaan matematiikka. Tiedekunnan vaihto humanistiseen tapahtui vaivattomasti, mutta aktiivinen toiminta kulttuurin eri osa-alueilla johti siihen, että vasta vuonna 1970 Peter valmistui monitieteellisten humanististen opintojen lopuksi filosofian kandidaatiksi. Jo syksystä 1966 alkaen hän oli toiminut Suomen elokuva-arkiston (SEA) toiminnanjohtajan virassa. Paljon matkustava toiminnanjohtaja loi tärkeitä kansainvälisiä kontakteja hankkien ja vuokraten filmejä arkiston näytöksiin sekä kokoelmiin.

Vuonna 1975 ilmestynyt jättimäinen Elokuvan historia -teos on laajin suomenkielinen johdanto elokuvataiteen maailmaan. Kannustettuna Peter tarjosi teostaan Helsingin yliopistolle lisensiaatintutkielmana, mutta opinnäytettä ei hyväksytty, vaikka tekijä laati painettuun teokseensa yliopiston standardien mukaisen lähdeaparaatin. Pertti Alasuutari (2003) on väitöskirja-arvostelussaan vihjannut, että asiaan liittyi ilmeisiä poliittisia intohimoja. Vuonna 1998 ilmestyi kuitenkin Elokuvan historian uudistettu, tekstimäärältään ainakin kaksinkertainen laitos. Euroopan ulkopuolisten maiden esittelyjä oli laajennettu vastaamaan maailmanelokuvan perusteosta. Valtiotieteen tohtoriksi Peter väitteli marraskuussa 2002 montaasia ja kollaasia tarkastelevalla väitöskirjallaan Peili jolla oli muisti – elokuvallinen kollaasi kadonneen ajan merkityksien hahmottajana 1895–1970 (2002, SKS). Vastaväittäjä Alasuutarin (2003) mukaan väitöstilaisuus ja karonkka olivat symbolisia tilaisuuksia kokonaiselle elokuvakerhosukupolvelle: vihdoinkin sen armoitetuin tietoniekka, Peter von Bagh sai ansaitsemansa tunnustuksen.

Eliitti-Petteristä koko kansan Petteriksi

Mikä on siis Peter von Baghin merkitys suomalaiselle kulttuurille? Väsymättömänä kulttuurivalistaja hänen kutsumuksenaan on ollut nuoruudessa ulkomaalaisen elokuvan esittely, 1960-luvulta alkaen suomalaisen elokuvakulttuurin tason nostaminen moninaisten kontaktien luomisen ja tieteen popularisoinnin kautta, ja 1970-luvulta tähän päivään saakka suomalaisen populaarikulttuurivaikuttajien pelastusoperaatio. Kiihkeänä kulttuurivalistajana Peter asettuukin jossain määrin samaan jatkumoon suomenruotsalaisten modernistien ja tulenkantajien kanssa. Eroja tosin löytyy: jälkimmäisten ryhmien pyrkiessä hahmottamaan uutta modernia ihmistä uusien kulttuurivirtausten esittelyllä ja tutkimisella, von Bagh tuntuu jossain määrin valistavan kansaa valistuksen vuoksi. Tässä mielessä hän edustaa nykyisyyden näkökulmasta tarkasteltuna konservatiivista ja humanistista sivistysideaalia, josta kielii myös Timo Malmin mainitsema vähäinen kiinnostus uuteen elokuvaan.

Kirjoituksessaan ”Petteri kulttuurikriitikkona” Markku Koski rinnastaa von Baghin kehityksen aiheellisesti Jörn Donneriin. Kummankin yhteydessä voidaan puhua sitoutumattomasta ”kulttuuri-intellektuellista” – kansankielisesti ja deterministisesti ilmaistuna ”takinkääntäjistä”. Näiden kahden toisen tasavallan aikaisen kulttuuriradikaalin kehitys on kuitenkin kulkenut eri suuntiin: siinä missä Donner, joka alun perin oli vasemmistolainen ja ”syvähenkinen”, muuttui kansan silmissä 1960-luvulla herjojen heittelijäksi ja provokaattoriksi; Peter taas muuttui provokatiivisesta nuoresta miehestä vanhakantaiseksi ja epäpoliittiseksi sivistyksen valistajaksi. Peterin kohdalla tämä käännös ilmeni samanaikaisesti myös kiinnostuksena ja arvonantona vanhemmalle suomalaiselle elokuvalle ja populaariviihteelle, jotka toimivat hänen mukaansa kansakunnan peilinä tai sen salattuna muistina.

”Koko kansan Petteriksi” von Bagh nousi viimeistään televisiotyöskentelynsä myötä. Eräs tunnetuin ja imitoiduin elokuvaesittelyjen loppukaneetti onkin ”Antoisaa elokuvailtaa.” Von Baghin ilmeestä voi ehkä arvuutella, onko tämä ironiaa vai ei. Jos tietosi von Baghin suhteen nojaavat tähän fraasiin ja TV-animaatio Pasilan Peter von Schnabel (suom. nokka, kalu) hahmoon, suosittelen lämpimästi tutustumista Citizen Peter -teokseen.

Elokuvan tekijänä

1970-luvulta lähtien von Bagh on ohjannut dokumentteja ”unohdetuista” suomalaisen kulttuurin suurmiehistä ja luonut tv-elokuvasarjoissaan valtavia taiteiden välisiä kulttuurisynteesejä Suomen itsenäisyydestä 1970-luvun loppuun saakka. ”Elokuvan tekijänä” -jakson kokonaiskartoitukset von Baghin ohjaamista dokumenteista – erityisesti Olaf Möllerin ja Lauri Timosen – kuuluvat myös teoksen mielenkiintoisimpaan antiin.

Olaf Möller huomauttaa, että von Baghin metodin mukaisesti tutkittavaan ilmiöön on oltava vähintään ”30 vuoden hajurako”, jotta sen positio ja merkitys voidaan ymmärtää. Edes von Baghin mittava väitöskirja, joka käsittelee vuosia 1895–1970, ei etene 1970-luvun alkua pitemmälle. Möller näkee, että Peterin aikarajauksen taustalla on utopia Suomesta maalaismaana, joka 1980-luvun mittaan vaihtuu ”Anni Pölöseksi”, pastoraaliperinteen muuttuessa lopullisesti kitschiksi. Tarkemman arvion von Baghin metodista on kuitenkin esittänyt Pertti Alasuutari (2003), jonka mukaan von Bagh näkee elokuvakollaasin ”klassisen kauden” päättyneen vuonna 1970. Tämän jälkeen kollaasielokuva on ”trivialisoitunut” ja ”sekularisoitunut”.

Mitä von Bagh sitten etsii tai pelastaa menneisyyden raakamateriaalista nykyisyyteen? Peterin elokuvia esittelevässä kirjoituksessaan The Finland Inside Möller sanoo suoraan sen, minkä kaikki muut teoksen suomalaiset kirjoittajat jättävät mainitsematta: lukuun ottamatta O. W. Kuusisesta kertovaa dokumenttielokuvaa Mies Varjossa (1994), vähissä on Peterin dokumentit joista Suomen kansa oppisi menneisyydestään jotain uutta tai kriittiseen uudelleenarvioon yllyttävää. Tässä mielessä von Baghin dokumentit liittyvät osaksi Suomen kansallista historiajatkumoa, jossa ei-identtinen aines suljetaan esityksen ulkopuolelle. Mutta tämä väite on vain osaksi totta, sillä von Bagh vaikuttaa olevan enemmän kiinnostunut suomalaisten suurmiesten haaksirikosta (Paavo Nurmi, Rauli Somerjoki jne.), hetkistä jolloin he joutuvat kohtaamaan haavoittuneisuutensa ja hiljaisuuden. Tässä mielessä von Bagh ei tee konventionaalista elokuvaa.

On myös syytä muistuttaa, ettei von Bagh pyri dokumenteissaan mihinkään analyyttiseen asenteeseen, jossa ilmiöt selitetään tyhjentävästi. Pikemminkin hän pyrkii leikkauskohdassa tapahtuvassa eri aikakausien filmimateriaalin törmäyksessä ruokkimaan katsojan assosiaatioita ja ajattelua. Kokoelmadokumentissa Vuosi 1952 (1980) ohjaaja yhdistelee vuoden 1952 tapahtumia samana vuonna valmistuneisiin kulttuurituotteisiin, käyttää noin 30 eri kansanluokan edustajan haastatteluita kertojaääninä. Tuloksena on polyfoninen kollaasi, joka pyrkii peilaamaan kansakunnan tilaa lukuisista perspektiiveistä.

Olaf Möller huomauttaa, että dokumentaristi Emile de Antonion (1919–1989) tyyli on vaikuttanut suuresti von Baghin tapaan järjestää ja leikata dokumenttiensa ylitse pursuavaa materiaalia. Peterin elokuvien syntyprosessista kirjoittava Jouko Aaltonen kuvaa von Baghin dokumenttien syntyä asteittain tiivistyväksi karsintatyöksi: kaaoksesta edetään kokonaisvision ja hetkessä ilmenevien vastaavuuksien viitoittamana elokuvalliseen tihentymään. Johtuen von Baghin kyvystä hallita laajoja kokonaisuuksia ja jäsentää asioita mielessään, hän on omimmillaan juuri kollaasielokuvan tekijänä. Esteettisestä perspektiivistä arvioiden von Baghin dokumenteista rytmisesti hallituin kokonaisuus on kaupunkisinfonia Helsinki, ikuisesti (2008).

Scott – etelänavan valloittaja

Von Baghin luotsaamien Sodankylän elokuvajuhlien aamukeskustelujen ensimmäinen kysymys ulkomaanvieraille on vakio: ”Mikä oli ensimmäinen näkemäsi elokuva?” Peterin tapauksessa vastaus on Charles Frendin ohjaama Scott – etelänavan valloittaja (1948), jota voi tulkita isänmaallisena toisen maailmansodan allegoriana. Elokuvan tapahtumat vaikuttavat peilaavan myös von Baghin taistelua elokuvakulttuurin saralla: toiselle Etelänavan retkikunnalleen kapteeni Scott saa avukseen miehistöä, muttei rahoitusta. Matkaseurue aloittaa raivokkaan varainhankinnan ja onnistuu lopulta tarvittavan matkabudjetin kasaamisessa. Seurue kohtaa matkallaan joukon vastoinkäymisiä ja menehtyessään Scott kirjoittaa viimeiseksi sanoikseen päiväkirjaansa: ”En kadu tätä matkaa.”

Peter von Baghin tarinalla ei tosin näytä olevan traagista loppua: elokuvakirjoja ja dokumentteja ilmestyy yhä kiihtyvään tahtiin, ja viimeistään 2000-luvun alusta alkaen dokumenttien laatu on vain parantunut. Citizen Peter-teos onnistuu valottamaan von Baghin monipuolista kulttuuripersoonaa monista eri kulmista. Vastoin biografisia konventioita teoksen lukemisen voi myös aloittaa mistä kohdasta tahansa. Yksi asia on varma: jokainen suomalaisen elokuvakulttuurin parissa työskentelevä tai siitä kiinnostunut ei voi ohittaa tai mitätöidä ilmiötä Peter von Bagh, joka jatkaa elämistä maksiiminsa ”Elämää suuremmat elokuvat” mukaisesti.