Informaatiosota-kirjan kirjoittaja Harri V. Hietikko on koulutukseltaan hallintotieteiden tohtori. Hän on myös aktiivinen reserviläinen ja reserviläisten kouluttaja, mikä selittänee sen, että kirjassa viitataan Suomen puolustusvoimiin lukuisia kertoja. Vanhimmat esimerkit ovat jatkosodan ajalta, ja näissä legendoiksi muuttuneissa mutta mahdollisesti täysin vailla totuuspohjaa olevissa tarinoissa seikkailevat niin ylipäällikkö Mannerheim kuin sotapropagandaa sorvannut kirjailija Olavi Paavolainen. Toinen vahvasti esiin nouseva teema on Ukrainan sota, jota on myös luonnehdittu maailman ensimmäiseksi somesodaksi. Informaatiosotaa käydään sekä Venäjän hyökkäyksen kohteeksi joutuneessa maassa että kaikkialla muualla, ja aseistus on monipuolista. Osapuolet harhauttavat, demonisoivat ja inhimillistävät, liioittelevat ja vähättelevät, syyttävät vastapuolta ja vakuuttavat omaa syyttömyyttään, käyttävät vanhoja ja uusia keinoja voittaakseen ihmisten mielet puolelleen. Kirjan tekijä määrittää informaatiovaikuttamisen ennen kaikkea toiseen valtioon kohdistuvaksi toiminnaksi. Sen tarkoituksena on epävarmuuden ja pelon avulla murentaa ja tuhota vastapuolen usko omaan asemaansa ja yksilöiden ja yhteisöjen luottamus toisiinsa sekä koko yhteiskuntaan. Näin voidaan lamauttaa ennen kaikkea viranomaisten ja valtiojohdon päätöksentekokyky. Tällöinkin informaatiovaikuttaminen tapahtuu yksilöiden kautta. Tavoitteena on hämmentää ja saada aikaan epäluuloa, rapauttaa kansalaisten luottamusta viranomaisiin ja luoda rajalinjoja eri kansalaisryhmien ja toisaalta kansalaisten ja päättäjien välille.

Informaatiovaikuttamista voivat toki harjoittaa kaiken tasoiset toimijat eli vaikkapa järjestöt, erilaiset ihmisten yhteenliittymät, poliittiset puolueet. Tai vaikkapa paratiisin käärme, jonka Hietikko toteaa onnistuneen erinomaisesti, koskapa maailman luomisen yhteydessä syntynyt yhteiskuntasopimus purkautui. Vastaavia mainioita oivalluksia löytyy lukijan iloksi tiukan asiatekstin lomasta sieltä täältä. Jäin Hietikon tavoin miettimään, mistä löytyisi se nyky-Jahvetti, joka jatkosodan tunnetun radioäänen tavoin vastailisi kansalaisten mieliä askarruttaviin kysymyksiin ja pitäisi yllä yhtenäisyyttä, joka näinä päivinä näyttää rakoilevan. Vastakkainasettelua ja vihapuhetta tulvii etenkin sosiaalisessa mediassa. Viestipalvelu X:stä (entinen Twitter) on melkoinen määrä yksityisiä käyttäjiä ja ainakin yksi valtiollinen toimija (THL eli Terveyden ja Hyvinvoinnin Laitos) lähtenyt pois, koska ei jaksa jatkuvaa kuranheittoa ja epäasiallista nalkutusta.

Nykysota on infosotaa

Sodan, konfliktin ja kriisin oloissa informaatiovaikuttaminen on kiivainta. Se kohdistuu silloin kahtaalle: omien keskuudessa pyritään luomaan tulevaisuudentoivoa ja uskoa omaan menestykseen. Vastapuoleen taas yritetään kylvää pelkoa ja epävarmuutta joko todellisilla tai keksityillä tarinoilla. Hyviä esimerkkejä kirjassa on paljon. Ukrainan rintamilla niitä edustivat Käärmesaaren sankarit, jotka rähjäsivät vihollisen sotalaivalle kunnes kaatuivat viimeiseen mieheen. Myöhemmin ilmeni, että joukkue oli vankina Venäjällä. Kiovan aave, arvaamatta taivaalle ilmestyvä lentäjä, ei ollut todellinen, vihollisten pelkäämä silti. Oma lukunsa ovat sitten erilaiset meemit eli sosiaalisessa mediassa leviävät kuvat, hokemat ja videot. Ehkä tunnetuimpia niistä oli Bayraktar-laulu, joka käännettiin hetkessä useille eurooppalaisille kielille.

Kirjassaan Hietikko esittelee myös erilaisia symboleja taisteluparrasta pyhimyksenkuviin ja pohtii, miten Ukrainan sota tulee muuttamaan tulevia kriisejä ja suhtautumistamme niihin. Ainakin se tulee olemaan sukupolvikokemus, joka muistetaan vielä vuosikymmenten kuluttua. Se on ollut myös tulikaste modernille suomalaiselle sotilastiedottamiselle. Televisiossa ja muussa ns. perinteisessä mediassa ilmatilan valtasi heti helmikuussa 2022 Maanpuolustuskorkeakoulu, somessa erityisen aktiivisesti on esiintynyt reserviläiskollektiivi Mighty Finland. Kirjassa on myös selvitetty, mitkä kaikki tahot välittävät tietoa Ukrainasta ja mitkä niiden taustat ovat – taustojen tietäminen auttaa arvioimaan lähteiden luotettavuutta.

Jos informaatiovaikuttamisen alalla jaettaisiin Nobel-palkintoja, olisi Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi (ja/tai hänen taustatiiminsä) erittäin vahva voittajaehdokas. Armeijanvihreä t-paita tai viileämmän sään collegehuppari ei vaihdu tummaan pukuun arvokkaimmissakaan tilaisuuksissa, ja puheensa presidentti kohdistaa tarkasti kulloisellekin yleisölle. Suomen eduskunnan edessä on hyvä mainita talvisodan taistelut, amerikkalaisia puhuttelee Pearl Harbor. Mutta kyllä oma valtionpäämiehemmekin osaa. Maastopukuun pukeutunut Sauli Niinistö yöpymässä puolijoukkueteltassa maavoimien harjoituksessa viestii vahvasti, että samaa sakkiahan tässä ollaan, alokkaasta ylipäällikköön.

Pääpaino käytännössä

Informaatiovaikuttamisen keinot eivät tietenkään rajoitu pelkästään kriisitilanteisiin. Esimerkiksi harhautus – maskirovka, huomion siirto toisaalle – on tekniikka, jota poliitikot käyttävät suhteellisen paljon. Jos toimittaja kysyy jostakin kiusallisesta asiasta, vaikkapa valtionvelasta, voi ministeri puhua terveydenhoidon työvoimapulasta, jonka torjuntaan uppoaa muutama miljardi. Ei kai kenelläkään ole mitään sitä vastaan, että lääkäriin pääsisi halutessaan heti? Vanhan sanonnan mukaan sanat ovat miekkaa väkevämpiä. Propagandassa, joka on yksi informaatiovaikuttamisen alalajeista, sanojen valinta on tärkeää. Kannattaa maistella vaikka ilmauksia ”vihollisen tuhoaminen” tai ”alueen puhdistaminen vihollisista”, ja pohtia muutenkin omaasuhtautumistaan eri puolilta tulvivaan informaatioon.

Vaikka tekijä painottaa, että kirja ei ole tieteellinen tutkimus, vaan jokamiehen ja -naisen opas informaatiovaikuttamisen tunnistamiseen ja torjuntaan, hän tulee samalla tarjoilleeksi sellaisen annoksen teoriaa, että sen turvin voi halutessaan jatkaa tutustumista aiheeseen. Pääpaino on silti käytännön esimerkeissä ja sovelluksissa, sillä teknologian kehitys on mullistanut informaation tuottamisen, välittämisen ja levittämisen – ja samalla myös informaation kuluttamisen. Medialukutaito, lähdekriittisyys ja faktantarkistus tarvittaessa ovat nykyään jokaisen kansalaisen perustaitoja. Niitä tarvitaan, sillä erityisesti sosiaalisen median alustoilla leviävät sekä disinformaatio eli tarkoituksellisesti harhaanjohtava viestintä, jolle ominaisia ovat valikoiva totuus ja silkka valehtelu että misinformaatio eli tahaton väärän tiedon levitys. Näihin saattaa haksahtaa milteipä kuka vain, jollei vaivaudu lukemaan otsikon lisäksi koko juttua, katsomaan julkaisijan tietoja ja miettimään. ovatko lähteet luotettavia. Hietikon kirja on tiivis tietopaketti, jota tekee mieli suositella ihan kaikille lehtiä lukeville, televisiota katsoville, radiota kuunteleville ja netissä surffaaville ihmisille. Ei välttämättä uutta asiaa, mutta hyvin paketoitua ja helposti sulavassa muodossa tarjoiltua tietoa.