Kansalaisuuden ääriviivoja -teos on kuopiolaisten tutkijoiden puheenvuoro kansalaisuuden muodonmuutoksista myöhäismodernin ajalla. Kansalaisuuden kysymykset ovat viime vuosina olleet pinnalla sekä politiikassa että tutkimuksessa. Maastrichtin sopimuksella Euroopan Unionin jäsenvaltioiden kansalaiset liitettiin Euroopan kansalaisuuden piiriin. EU-kansalaisilta odotetaan paitsi eurooppalaisen identiteetin hyväksymistä myös osallistumista ylikansalliseen EU-politiikkaan ainakin EU:n parlamenttivaaleissa. Suomessa maailmanlaajuista kehitystä seuraten vuonna 2003 voimaan astunut kansalaisuuslaki salli kaksoiskansalaisuuden. Yhteiskuntien monikulttuuristuminen on herättänyt vaatimukset ryhmien kulttuurioikeuksista samalla kun ihmisoikeusjulistukset ja -sopimukset pitävät huolta kansalaisuudettomien oikeuksista.

Poliitikot ympäri Eurooppaa kantavat huolta kansalaisten matalasta poliittisesta aktiivisuudesta, joka heijastuu sekä äänestysprosentteihin että jäsenyyteen poliittisissa puolueissa ja järjestöissä ja näin heikentää poliittisen vallan legitimiteettiä. Suomessa ensimmäinen askel kansalaisten aktivoimiseksi otettiin vuonna 2003 perustamalla ”Kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelma”. Kysymykset kansalaisten lojaalisuudesta EU:n integroitumisen, maahanmuuton ja kaksoiskansalaisuuden ristipaineessa ja muutokset kansalaisten käyttäytymisessä, oikeuksissa ja velvollisuuksissa ylikansallisen ja yhä talouspainotteisemman politiikan aikana ovat keskeisiä syitä kansalaisuuden monitieteellisen tutkimuksen tarpeellisuudelle nykypäivänä.

Noin 150-sivuisessa kirjassa ei ole mahdollista käsitellä kovin monia kansalaisuuden tutkimuksen ulottuvuuksia. Kirjoittajat keskittyvät kansalaisuuden historiaan ja muutostendensseihin globaalilla ajalla (Pekka Kuusela) ja kansalaisuustutkimukseen Michel Foucault’n hallinnan viitekehyksessä (Mikko Saastamoinen). Kari Saari analysoi kansalaisuutta kansalaisliikkeiden, mielenosoitusten ja poliisitutkimuksen näkökulmasta ja Anne Väisänen esittelee kansalaisuuden ja sosiaalisen sukupuolen yhteyksiä. Kirjan aloittaa ja päättää toimittajien (Kuusela ja Saastamoinen) yhteisartikkeli. Edellisessä käsitellään lyhyesti kansalaisuuden määritelmiä eri poliittisten teorioiden valossa (liberalismi, republikanismi, hyvinvointivaltiollinen ja kommunitarismi) ja todetaan, että kansalaisuuden tutkimuksessa on ensisijaisesti ymmärrettävä kansalaisuuden muodostuminen historiallisena ilmiönä sen jatkumoita ja katkoksia sivuamatta. Jälkimmäisen tavoite on koota yhteen jälkimodernin kansalaisuuden haasteita mm. poliittisten voimasuhteiden käänteen, toiseuden, kasvavan eriarvoisuuden, palkkatyön ja sukupuoliroolien muutosten aikana.

1970 ja -80-lukujen brittiläisessä poliittisessa retoriikassa kansalaisuutta alettiin uudelleen määritellä aktiiviseksi ja yksilölliseksi yleistyneen hyvinvointivaltiokritiikin johdosta. Hallinnan näkökulmasta, joka mm. keskittyy tutkimaan valtion hallinnollisen roolin muutosta, tämä merkitsee huomattavaa diskursiivista käännettä. Uusi ajattelutapa eli foucaultlaisittain ”hallintamieli” häivyttää valtion taka-alalle ja siirtää vastuun hyvinvoinnista ja työllistämisestä yksilöille itselleen. Näin se pyrkii paitsi aktivoimaan hyvinvointivaltion passivoimat kansalaiset, myös rappeuttamaan kansalaisten välistä yhteisöllisyyttä. Kun sotien jälkeen rakennetun hyvinvointivaltion tavoitteena oli suojata kansalaisia kapitalismin tuomasta epävarmuudesta talouden nousu- ja laskukausien aikana, neoliberalistinen ideologia vastuullista itse yksilöt turvallisuudestaan ja (työ)elämän riskeistä.

Yhtenä tärkeänä kansalaisuuden muotona on perinteisesti ollut työkansalaisuus ja ylipäättäen palkkatyöläisyys. Modernin kansalaisuuden synty varsinkin poliittisten oikeuksien merkityksessä liittyy nimenomaan työläisväestön kamppailuun oikeuksista. Tämä kehitys katkasi historiallisen yhteyden kansalaisuuden ja omistamisen välillä ja samalla vahvisti kansalaisuuden ja ansiotyön keskinäisen suhteen. Kansalaisuuden ansiotyökytkös on edelleen vahva, mutta työkansalaisuuden ja palkkatyöläisyyden merkitykset ovat muuttuneet. Aktiivisen kansalaisen ideaali tekee yksilöstä yrityksen, joka oppii hallitsemaan riskit, joustamaan nopeasti muuttuvilla (työ)markkinoilla, kilpailemaan (työ)paikastaan ja kilpailuttamaan yksityisiä ja julkisia palveluita aidon markkinatoimijan tapaan. Epäonnistumiset, myös syrjäytyminen ja työttömyys, selitetään yksilöllisellä kyvyttömyydellä. Kelvon kansalaisen mitta on siis toimiva ja kilpailukykyinen selviytymisstrategia riskiyhteiskunnassa. Näin entisajan kansalaisesta tulee kuluttaja ja kilpailija. Kehitys häivyttää näkymästä muutoksen rakenteellisen ja ideologisen puolen ja pisimmälle vietynä tuhoaa mahdollisuuden yhteiseen vastarintaan.

Yrittäjyyden ja yritteliäisyyden ideaalien ajaminen yhteiskunnan keskeiseksi arvoksi on Suomessa näkynyt mm. koulutuspolitiikassa. Onhan koululaitos perinteisesti sosiaalistanut kasvavia sukupolvia valtion ja talouden vallitsevaan ideologiaan. Vuonna 2004 Opetusministeriö julkaisi Yrittäjyyskasvatuksen toimenpideohjelman ja Opetushallitus sisällytti yrittäjyyden peruskoulun opetussuunnitelman perusteisiin (2004). Yritteliäisyys ja aktiivinen kansalaisuus ovat siis uusia hallinnan muotoja, jotka ohjaavat poliittisia rakenteita, yhteiskunnallista moraalia ja yksilöitä.

Sukupuolen näkökulmasta työhön perustuva kansalaisuus on jättänyt naiset kansalaisuuden ulkopuolelle, varsinkin jos tarkastellaan kansalaisuuden syntyaikaa 1800-1900 -lukujen vaihteessa, jolloin naisten osuus työvoimasta oli pientä. Työelämän sijaan sukupuolisensitiivisessä kansalaisuuden tutkimuksessa (nais)kansalaisuuden syntyä ja kehitystä on hedelmällisempää lähestyä esim. uusinta- ja lisääntymiskansalaisuuden ideaalista käsin. Naisten kansalaisuus on vahvasti sidottu perheeseen ja yksityiselämään. Jokseenkin yllättävää on se, että Suomessa 1800-luvun naisten kansalaisoikeuksista taistelevat liikkeet tavoittelivat nimenomaan maternalistista naisten ja miesten välisiä eroja korostavaa naiskansalaisuutta, joka rajautuu kasvatukseen ja hoivaan. Nämä velvollisuudet koskivat naisten tehtäviä koko yhteiskunnassa – yhteiskunnan siveellisinä äiteinä ja huolenpitäjinä ja yhteiskunnallisen moraalin vartijoina.

Toisaalta sukupuolen välistä samanlaisuutta painottavissa keskusteluissa on yritetty välttää tätä essentialisoivaa argumentaatiota. Pohjoismaista hyvinvointivaltiota on perinteisesti pidetty (nais)kansalaisuuden ja sukupuolen välisen tasa-arvon edistäjänä. Onhan sen tarjoama laaja sosiaaliturva mahdollistanut naisten aktiivisen osallistumisen mieskansalaisuuden keskeiselle alueelle – työelämään ja tuottamiseen. Feminiiniseen maternalistiseen kansalaisuuden sukupuolieroihin perustuva diskurssi sekä samanlaisuutta ja tasa-arvoisuutta työelämässä korostava puhetapa ovat jakaneet naisliikkeet. Mm. porvaris- ja työläisnaiset ovat puolustaneet vastakkaisia naiskansalaisuuden ideaaleja. Samalla kahden diskurssin läsnäolo on antanut mahdollisuuden hyödyntää molempia poliittisten ja taloudellisten tavoitteiden hyväksi. Esimerkiksi työvoimapulan aikana korostetaan tasa-arvoa ja ansiotyön merkitystä, kasvava työttömyys taas kääntää keskustelun naisten ja miesten väliseen erilaisuuteen ja kotiäitiyden tärkeyteen lasten kasvatuksen kannalta.

Hyvinvointivaltio siirsi osan naisen kasvatus- ja hoivavelvollisuuksista valtiolle. Sen luhistuminen on viime vuosina näkynyt päinvastaisessa kehityksessä palauttaa nämä tehtävät naisille. Esimerkiksi vaatimukset naisten kotiin jäämisestä ovat kasvaneet. Samalla valtion budjetista riippuvaisten kasvatuksen ja hoivan naisalojen yhä huonontunut asema vahvistaa sukupuolten toimintapiirien eriytymistä, vastoin hyvinvointivaltion keskeistä tasa-arvopyrkimystä.

Kaupunki on ollut tärkeä kansalaisuuden areena Antiikin Kreikan kaupunkivaltioiden ajoista 1900-luvun nopeaan kaupungistumiseen. Kaupunki on perinteisesti tarjonnut kansalaisille julkisen tilan politikoimiselle ja politisoitumiselle. Samalla kaupunki on edustanut välitöntä paikallistason demokratiaa, jolla on yhä kasvavassa määrin laajat ylikansalliset yhteydet mm. maahanmuuttajataustaisen väestön ja kansainvälisten pääomien tukikohteena. Nykykaupungit, erityisesti monikansalliset megapolikset, ovatkin keskeisiä tutkimuskohteita kansalaisuuden tutkimuksessa globalisaation näkökulmasta.

Kaupungin kadut ovat merkittäviä symbolisen ja käytännön toiminnan tiloja. Ihmiset ovat kokoontuneet kaduille vastustamaan tai tukemaan politiikkoja ja valtiovaltaa. Kadut ovat tarjonneet julkista tilaa niille kansalaisille, joille muut poliittisen vaikuttamisen kanavat ovat ulottumattomissa. Kadut ovat kuitenkin pysyneet valtaapitävien hallussa ja näin ollen niistä on muodostunut keskeinen kamppailukohde ja vuorovaikutuksen areena. Valtion katuomaisuutta kontrolloi poliisi, jonka ristiriitainen tehtävä on toisaalta ylläpitää järjestystä ja lakia ja toisaalta suojella kansalaisia ja heidän oikeuksiaan. Median kasvava merkitys on alistanut kansalaisten katumielenosoitukset median pelisäännöille. Tämä kehitys on johtanut siihen, että rauhanomaisten mielenosoitusten on vaikea ylittää uutiskynnyksen ja mielenosoittajat ryhtyvät poikkeaviin ja shokeeraaviin toimiin mediakiinnostavuutensa varmistamiseksi. Sama nähtiin Suomessa mm. syksyn Smash ASEM mielenosoituksessa. Tässä tilanteessa poliisin rooli painottuu helposti kontrolliin ja rajoittamiseen, kansallisen valtiovallan ja kansainvälisen eliitin suojeluun kuin kansalaisten oikeuksien takaamiseen.

Maailmanlaajuinen ja paikallinen helposti sulautuvat toisiinsa katujen taistelumantereella kansalaisliikkeiden toiminnassa, kun mielenosoittajat puolustavat toisella puolella maapalloa asuvien ihmisten oikeuksia tai järjestävät maailmanlaajuisen aiheen ympärille paikallisen protestin. Mielenosoittajat sukkuloivat valtioiden välissä. Tämä kehitys ilmentää kansalaisuuden ja kansallisvaltion vahvaan keskinäissiteen jonkinlaista purkautumista, kun kansallisen ja maailmanlaajuisen rajaa venyy ja hämärtyy. Kadut ovat vaihtoehtoisen kansalaisuuden tiloja byrokraattiselle pakkokansalaisuudelle, joka on ajautunut yhä kauemmas kansalaisilta sekä sen kansallisessa että ylikansallisessa muodoissaan.

Kuopiolaisten tutkijoiden teos, suppeudestaan huolimatta, käsittelee monia kiinnostavia kansalaisuuden alueita. Vaikka artikkeleiden aiheet ovat keskenään erilaisia, niissä jokaisessa näkyy laajoina teemoina mm. hyvinvointivaltion kriisi, palkkatyöläisyyden muutos, politiikan talouspainotteisuus ja ylikansalliset ulottuvuudet. Kirjoittajat ovat onnistuneet esittelemään tiiviisti sekä kansalaisuuden jo klassista tutkimusta että tarjoamaan näkökulmia kansalaisuuden tutkimukselle jälkimodernin aikana.