Tavallisesti suomalaisten uskonnollisuudesta kiinnostuneet etsivät käsiinsä Harri Heinon käsikirjan "Mihin Suomi tänään uskoo". Vaikka se on käsikirjana toimiva, ei se anna järin pureskeltua tulkintaa Suomen uskonnollisesta kentästä. Kimmo Kääriäisen, Kati Niemelän ja Kimmo Ketolan yhteistyössä kirjoittama "Moderni kirkkokansa" sen sijaan on tasapainoinen yhdistelmä empiirisen aineiston jäsentämistä ja löydöksien tulkintaa. Kirjoittajat lähtevät siitä näkökulmasta, että uskonnollisuuden muutosta tulee tarkastella suhteessa yhteiskunnan sosiaalisiin ja taloudellisiin rakenteisiin. Heidän tutkimusongelmansa on suomalaisen uskonnollisuuden muutos, jota luodataan sekularisaatioteoreettisen viitekehyksen avulla. Kehystä kuitenkin täydennetään sitä haastavien näkemysten pohdinnalla. Juuri tällaisen uskontososiologisen viitekehyksen käyttö tuntuisi tekevän teoksesta löydösten listaamisen sijaan näkemyksellisen kokonaisuuden, joka tulee olemaan käyttökelpoinen niin opetusmateriaalina kuin yleissivistävänä lukupakettina.

"Moderni kirkkokansa" pyrkii jäsentämään laajaa kyselyaineistoa. Tulkinnat perustuvat useiden eri tekijöiden keruisiin: World Values -tutkimukset, Gallup Ecclesiastica, Monitor-tutkimukset, Suomen Gallup, Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tilastotiedustelut, Tilastokeskus ja niin edelleen. Valitettavasti teoksessa ei perustella miksi ja miten tietyt aineistot ovat valikoituneet tarkastelun kohteeksi. Liitteessä vain esitellään "keskeisimmät". Aineistot ovat kuitenkin painottuneet kristinuskon tilan selvittämiseen Suomessa ja uskontotietelijän makuun teos saattaa näyttäytyä paikoin turhan painottuneena kristinuskoon. Painotusta voidaan tietysti perustella sillä, että valtaosa suomalaisista on kristittyjä. Paikoin tämä painotus näkyy tulkinnassakin. Esimerkiksi verrattaessa suomalaisten jumaluskoa muuhun Eurooppaan, 72% latvialaisista väitetään uskovan Jumalaan (s. 151). Liitteestä kuitenkin selviää, että vain 8% vastasi uskovansa, että "On olemassa yksi Jumala" ja 64%, että "On olemassa jonkinlainen Henki tai elämänvoima" (s. 284). Minusta jonkinlaisesta elämänvoimasta on aika pitkä matka Jumalaan, jonka lukija mieltää juuri kristinuskon Jumalaksi. Silti kokonaisuutena laajojen aineistojen haltuunotosta ja jäsentämisestä selvitään hyvin.

Teos jakautuu kymmeneen lukuun. Niistä ensimmäinen ja viimeinen on merkattu yhdessä kirjoitetuiksi. Neljä lukua on teologi Kati Niemelän kirjoittamia ja ne painottuvat empiirisen aineiston jäsentämiseen. Tähän kuuluvat kysymykset suomalaisten sitoutumisesta uskonnollisiin yhdyskuntiin, uskosta jumalaan ja kirkon oppiin, yksityisestä ja julkisesta uskonnonharjoituksesta sekä erilaisten muuttujien, kuten iän, sukupuolen, asuinpaikan, koulutuksen, ammatin ja poliittisen sitoutumisen, vaikutuksesta uskonnollisuuteen. Keskeiset löydökset osoittavat, että maallistumisteesi saa pitkän aikavälin tarkastelussa lievää tukea, suomalaisten uskonnonharjoitus keskittyy siirtymäriitteihin (kaste, rippi, avioliitto, hautajaiset) ja muutoin se on enemmän yksityistä kuin julkista ja yhteisöllistä. Eri muuttujia tarkasteltaessa selviää, että naiset ovat uskonnollisempia kuin miehet, vanhat uskonnollisempia kuin nuoret ja maalaiset uskonnollisempia kuin kaupunkilaiset. Puoluekantoja kysyttäessä selviää, että uskonnolliset ihmiset eivät hevin äänestä vasemmistoliittoa tai vihreitä.

Kimmo Kääriäisen itsenäinen osuus koostuu kahdesta luvusta, joiden aiheina ovat uskonnollisuuden ja moraalin suhteen empiirinen tarkastelu ja sekularisaatioteoriaa koskeva teoreettinen kartoitus. Uskonnon ja moraalin välille ei löydy suoraa suhdetta, mutta suomalaisten moraalikäsitykset ovat toki historian saatossa rakentuneet kristillisen perinteen varaan. Sekularisaatioteorian lähtökohtana on, että uskonnon merkitys heikkenee modernisaatiossa. Artikkeli toimiikin johdantona paitsi sekularisaatioteoriaan, myös ajankohtaisiin uskontososiologisiin debatteihin.

Kirjan alkupuolella alkanut keskustelu modernisaatiosta ja sen muutoksista, postmodernisaatiosta, ei yllättäen jatkukaan Kääriäisen uskonnon ja yhteiskunnan muutoksia koskevassa tekstissä eikä siten tule kunnolla suhteutetuksi sekularisaatioteoriaan. Kenties tästä syystä tulee mahdolliseksi tulkita myös oletettu lamanaikainen uskonnollisuuden kasvu ristiriidattomana sekularisaatioteorian kanssa: lama kun ei ole (taloudellista) modernisaatiota. Itse näkisin laman ja talouskriisin nimenomaan osana postmodernisaation tai myöhäismodernin kontekstissa tapahtuvan, suojatun suunnitelmatalouden vapauttamisen ja talouden globalisoitumisen logiikkaa, jonka puitteissa myös uskonnollisuuden hetkellistä kasvua voitaisiin tarkastella. Ja lisäksi, suomalaisten uskonnollisuuden kasvu, joka korostuu erityisesti Kati Niemelän osuudessa, mutta myös tekijöiden yhdessä kirjoittamassa yhteenvedossa, ei ole mitenkään selvästi perusteltavissa teoksessa esiteltyjen aineistojen avulla (ks. esimerkiksi taulukot sivuilla 126, 136, 137, 141, 144, 152, 153, 155. Vrt. kuitenkin sivu 176).

Uskontotieteilijä Kimmo Ketolan osuus keskittyy kahteen kartoitukseen. Ensimmäinen on suomalaisen uskontohistorian läpileikkaus 1600-luvulta nykypäivään. Se on pääosin taustoittava katsaus suomalaisen modernisaation ja uskonnollisuuden suhteesta. Vaikka teksti ei tarjoa mitään oleellisesti uutta, se on kuitenkin hyvin jäsennetty sikäli, että se on samanaikaisesti uskontohistoriallinen ja yhteiskuntahistoriallinen. Turhan usein jäsennyksissä käytetään vain toista. Toinen Ketolan teksti käsittelee uutta kansanomaista uskonnollisuutta. Pääpaino on uususkontojen käsittelyssä, mutta samalla tässä on kirjan näkemyksellisin anti siitä, miten parantamista, ennustamista, onnea tuovia esineitä voidaan tulkita uudenlaisena kansanuskon tai kansanomaisen uskonnollisuuden nousuna, joka näkyy esimerkiksi hengellisyyden tarjontaa esittelevien messujen suosiossa. Siinä missä perinteiseen kansanuskoon kuuluvat kuppaus ja kaivonkatsonta, uuden kansanomaisen uskonnollisuuden tarjonta on globaalia. Ymmärtääkseni voidaan sanoa, että jos perinteisen kansanuskon merkitykset ovat kollektiivisesti jaettuja toisinaan yksilöihin kohdistuvasta harjoittamisesta huolimatta, uuden kansanomaisen uskonnollisuuden merkitykset ovat enemmän elämys-, kokemus- ja yksilöperustaista. Tämä tulee ilmi Ketolan tekstistä, mutta miten yksilö- ja elämysperustaisuutta tuotetaan yhteiskunnassa, jää vaille perusteellista käsittelyä.

Kysymys siitä, kuinka yksilöllistymistä tuotetaan ja kuinka se toimii nyky-yhteiskunnassa on suuri ja vaikea. Kuinka kokemus asettuu uskonnon ja niin monien muiden aktiviteettien viimekätiseksi legitimoijaksi? Tähän ’Moderni kirkkokansa’ vastaa pintapuolisesti Ronald Inglehartiin vedoten taloudellisella turvallisuudella. Yksinkertaistaen: kun toimeentulo on turvattu, kiinnostutaan muistakin asioista ja ’jälkimaterialistisista’ arvoista, esimerkiksi henkilökohtaisesta elämänlaadusta ja sitä kautta yksityisestä uskonnollisuudesta. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa kaikissa ryhmissä sikäli, että sama kokemukseen vetoaminen, yksilöllisyyden ihanne ja elämänlaadun perään kysyminen toistuu myös niillä, joille ei ole taloudellista turvallisuutta (tarkoitan erityisesti työttömiä). Siksi Inglehartin ajatusta tulisi pohtia uudelleen tai täsmentää (esimerkiksi: koskeeko se suoraan yksilöiden taloudellista turvallisuutta vai tuleeko se ymmärtää modernisaation yleisenä talouskasvuna?).

Kaikkiaan teoksessa päädytään pääosin uskottaviin ja uusiinkin tuloksiin. Suomi maallistuu, jos tarkastellaan uskonnollisten yhdyskuntien jäsenmääriä. Myös sitoutuminen kirkon oppiin on heikentynyt ja uskonnon suora yhteys suomalaisten moraalikäsityksiin on varsin vähäinen. Maallistumisesta poikkeavia tendenssejä on kuitenkin havaittavissa. Esimerkiksi ammattiteologien opillisista käsityksistä poikkeava, tavallisesti epäkoherentti ja epäsystemaattinen kansanomainen uskonnollisuus on kasvussa uudenlaisessa muodossaan. Se elää yhtäältä kirkkoinstituution ulkopuolella ja toisaalta myös sen sisässä. Institutionaalinen uskonto samanaikaisesti säilyttää kansanomaista uskontoperinnettä että muuttuu kansanomaisempaan suuntaan. Institutionaalinen uskonnollisuus näyttää kuitenkin heikentyvän. Erityisesti valtio-orientoituneen uskonnollisuuden näkymät ovat heikot ja uskonnollisten instituutioiden tulevaisuus perustuu näillä näkymin yhteiskunnalliseen orientaatioon ja uskonnon ’performanssiin’: laajassa mittakaavassa uskonto ei Suomessa eikä oikein muissakaan moderneissa maissa elä tuonpuoleiseen vetoamisesta tai uskonnollisen sanoman toistamisesta vaan siitä, kuinka hyvin se kykenee vastaamaan yhteiskunnan tarpeisiin tuottamalla itse sanomalle ulkoisia vaikutuksia ja osoittamalla esimerkiksi huolenpitoa.

Tulokset eivät synny tekemällä tilastollisia löydöksiä vaan vasta tulkitsemalla löydöksiä. Juuri laajan tilastoaineiston yhdistymisessä uskontososiologiseen tulkintaan piilee teoksen vahvuus. Samalla voidaan todeta, että tulkintavaihtoehtoja kyselyiden tuloksille on enemmän kuin yksi ja lukijat saattavat olla perustellusti eri mieltä kirjan tekijöiden kanssa. Osa lukemisen nautinnosta syntyykin teoksessa laajasti esiteltyjen kuvioiden, pylväikköjen ja tilastojen tarkastelusta, tekijöiden tulkintojen pohtimisesta ja omien tulkintojen kehittelystä. Silti kirja tulee kulumaan pikemminkin laajan lukijakunnan käsissä perustavana tietokirjana suomalaisten uskonnollisuudesta kuin tilastoja iltapuhteeksi lukevien kriitikoiden suurennuslasin alla. Tärkeä ja tarpeellinen kirja, siis.