Heikki Rantatuvan toimittama Kartta historian lähteenä on teoksen esipuheen mukaan luotu karttoja käsittelevien kurssien oppikirjaksi. Tällaisista oppikirjoista on aiemmin ollut pulaa, joten Kartta historian lähteenä -teosta on tehty tarvenäkökohdat mielessä.

Kartta historian lähteenä koostuu yhdeksästä lyhyehköstä artikkelista, joiden kirjoittajia ovat maanmittaustoimintaa tai karttojen historiallista tutkimusta lähellä olevat henkilöt. Muun muassa Juhani Kostet on kirjoittanut kaupunkikarttoja käsittelevän osuuden; hän on tehnyt aiheesta myös väitöskirjansa. Maanmittauksen ja Suomen karttojen historiaa käsittelevän teoksen laatinut Osmo Niemelä on kirjoittanut tähän teokseen Maastokartat-nimisen artikkelin.

Artikkelien aiheet pyrkivät kattamaan laajoja asiakokonaisuuksia: karttojen historia, karttojen eri lajityyppejä, karttojen teon menetelmiä sekä arkistoista löytyvää karttamateriaalia luonnehditaan paikoin seikkaperäisestikin. Artikkelikokoelman kohdeyleisönä ovat selkeästi yliopistojen historianopiskelijat, sillä kirjan jokainen artikkeli lähestyy aihettaan myös siitä näkökulmasta, mitä hyötyä kartta-aineistosta, kartanlaatimisen menetelmien tuntemuksesta jne. voi olla tutkijalle.

Teos alkaa Jan Strangin artikkelilla Suomen kartastot. Pääasiallisesti kirjoitus käsittelee maantieteellisen mittaamisen ja kartanlaatimisen menetelmiä. Artikkelin painopiste on 1700-luvussa ja sen jälkeisessä ajassa. Varhaisempia menetelmiä on mainittu vain hyvin summittaisesti. Artikkelissa on termejä, joita ei ole selitetty; keskeisimmät termit ja menetelmät on kuitenkin kuvailtu auttavasti. Artikkelin painopiste on kartanlaatijan työn kuvaamisessa. Artikkelin laatija mainitsee mielenkiintoisen seikan: karttojen myynnin yleisölle. Harmittavasti hän jättää sen silti selittämättä eikä jatka myyntityön kuvaamista. Kirjoittaja selvittää myös Suomesta tehtyjen karttojen myöhempiä vaiheita ja yhdistää ne poliittisiin muutoksiin. Strangin artikkeli päättyy mittakaavoihin perustuvaan Suomesta tehtyjen karttojen luetteloon.

Teoksen toinen artikkeli on Juhani Kostetin kirjoittama 1600-luvun kaupunkikartat. Kostetin artikkelissa on mainittu ensi kertaa Buren karttatyöt 1600-luvun alussa. Strang ei mainitse Burea saati samoihin aikoihin Pohjois-Suomea kartoittanutta Olof Treskiä. Kostetkaan ei mainitse Treskiä. Treskin karttojen olemassaolo on tiedetty jo liki sadan vuoden ajan, joten on ihmeellistä, ettei sitä mainita vieläkään suomalaisessa kartografian historian esityksessä. Toisaalta tämä teos on yleisesitys, joten kaikkia karttojen laatijoita ei millään voida mahduttaa 143 sivuun.

Kostet kirjoittaa laajasti kartoista tutkimuksen lähteinä. Hän painottaa erityisesti karttojen ajoitusta ja lähdearvon selvittämistä. Sen lisäksi artikkeli sisältää hyödyllistä tietoa mittakaavoista, karttamerkintöjen tulkinnasta ja karttojen käytön ongelmista. Kostet jää artikkelissaan pohtimaan myös karttojen otsikoiden terminologisia ongelmia, joiden hän mainitsee olevan tärkeitä luokittelun kannalta. Tuntuu oudolta, että näinkin suppeaan yleisesitykseen on sisällytetty luokittelun kannalta olennaista pohdintaa termien Delineation, avritning ja Plan välillä. Kostetin artikkeli valaisee silti hyvin karttatutkimuksen keskeisiä ongelmia, joten siitä on tutkijalle hyötyä.

Osmo Niemelän Maastokartat-artikkeli käsittelee yleisesti maastokarttoja autonomian alusta 1900-luvun puoliväliin. Artikkeli sisältää lukuisia luetteloita ja taulukoita, ja jotkin termit jätetään selittämättä, mikä häiritsee lukemista. Niemelä esittää eri aikoina tehtyjen karttojen ominaispiirteitä, värien käyttöä ja mittausmenetelmiä. Teksti on paikoin raskaslukuista ja puuduttavaa. Artikkeli ei kenties vastaa historiantutkijan tarpeita, joten sen paikka tässä teoksessa on kyseenalainen.

Sen sijaan Harri Rosbergin selvitys Kansallisarkiston kartta- ja piirustusaineistosta on hyödyllinen (alustavaan) tutkimuskäyttöön. Alussa kuvataan arkistolaitoksen toimintaa ja siihen liittyviä säädöksiä sekä säilytykseen ja kartuttamiseen liittyviä seikkoja jonkin verran. Pääosa artikkelista keskittyy kuitenkin aiheeseensa, Kansallisarkiston kartta-aineistoon ja sen aiempiin vaiheisiin. Tekstin ohessa on myös kuvia muun muassa luettelokorteista ja arkistoiduista kartoista. Artikkelista voi olla hyötyä arkistotyötä aloittavalle tutkijalle, joka vielä etsii aineistoa.

Kirjan toimittaneen Heikki Rantatuvan artikkeli käsittelee aihetta, jonka Kostet ja Niemelä ovat jättäneet tekstiensä ulkopuolelle: geometrisia eli maakirjakarttoja. Rantatupa keskittyy siten paikallistason karttoihin, joiden laatimista 1600-luvulla hän käsittelee melko laajasti. Artikkelissa selostetaan myös maanmittarien toimintaa. Toinen puoli tekstistä käsittelee karttojen erityispiirteitä, erityisesti Notarum Explication (kartan selitysosan) rooli on selostettu seikkaperäisesti. Rantatupakin on laatinut artikkelinsa tutkijan intressejä ajatellen, sillä artikkelin loppupuolella hän selvittää kartan tehtäviä ja karttojen käyttöä paikallishistorian tutkimuksessa.

Osmo Rinta-Tassin artikkelissa Isonjaon kartat tarkastellaan erään aikakauden karttoja esimerkin avulla. Rinta-Tassi on ottanut esimerkiksi Jyväskylän isojaon. Kirjoittaja selvittää isojakoa Jyväskylässä niin hartaasti että itse pääasia, karttojen käyttö lähteenä, jää auttamatta taka-alalle. Kirjoittajan ajatus on ollut vallan mainio, mutta toteutus on epäonnistunut pahan kerran, sillä tästä artikkelista on kovin vaikea saada mitään omaa tutkimus- tai opetustyötä hyödyttävää.

Jyri Paulaharjun artikkeli Sotilaskartoista valaisee tutkimuksen kannalta arvaamattoman hyödyllisiä sotilaskarttoja ja niiden laatimisen historiaa. Hän mainitsee myös joitakin niiden tutkimiseen liittyviä näkökohtia, muun muassa sen, että nämäkin kartat tehtiin tiettyä tarkoitusta varten ja että se heijastuu työn jäljessä.

Kirjan lopussa on kaksi artikkelia, joiden tarkoitus on selvästi avustaa omien karttatutkimusten teossa. Kaksi viimeistä artikkelia käsittelevät vanhojen karttojen tutkimiseen liittyviä teknisiä ongelmia sekä omien teemakarttojen laatimiseen liittyviä näkökohtia. Artikkelit ovat oivalla paikalla tässä teoksessa, sillä ne avustavat karttatutkimukseen perehtyvää nuorta tutkijaa. Sen lisäksi teemakarttoja käsittelevä artikkeli neuvoo, kuinka voidaan tehdä sopivia karttoja oman tekstin tueksi ja käyttää niitä tehokkaasti.

Kartta historian lähteenä on selkeästi vain suppea yleisesitys. Teos on koottu eri kirjoittajien artikkeleista, mikä laskee teoksen arvoa, sillä suurehko työryhmä näin suppeaa teosta tekemässä saa aikaan vain sekalaisen "sillisalaatin", josta puuttuu aika ajoin yhtenäisyys. Sen sijaan artikkelien välillä on päällekkäisyyttä, jota olisi saanut karsia. Teoksen kieli on paikoin huolittelematonta, ja tekstin joukossa on paljon kalseita luetteloita. Sen sijaan tekstiin upotetut kuvat ovat varsin mielenkiintoisia. Kirja soveltuu parhaiten kartoista kiinnostuneen mutta karttoihin sinänsä perehtymättömän tutkijan ensioppaaksi. Opetuskäyttöön kirja tuskin soveltuu muutoin kuin oheismateriaalina, mutta on mainiota, että on olemassa suomenkielinen yleisesitys kartoista ja karttojen historiasta.