Seija Heinäsen taidehistorian alaan kuuluvan väitöskirjan aiheena on käsityön suhde taiteeseen ja teollisuuteen sekä ammatillisen käsityön eri muotojen määrittyminen suomalaisissa ammatti- ja aikakauslehdissä vuosina 1892-1933. Heinäsen aineisto koostuu ammatillisista erikoislehdistä Kotitaide, Käsityö ja Teollisuus, Käsiteollisuus ja Domus, Suomen Naisyhdistyksen lehdestä Koti ja Yhteiskunta sekä kulttuurilehdistä Ateneum ja Euterpe. Tutkimusmetodikseen Heinänen määrittelee sisällönanalyysin. Kyseiset lehdet hän kertoo valinneensa tutkimuskohteiksi siksi, että ne olivat tutkimusajanjaksolla keskeisimmät julkaisut, joissa kirjoitettiin käsityöstä ja taideteollisuudesta. Tavoitteenaan hänellä on selventää käsityön ja taideteollisuuden merkityssisältöjä sekä käsitteellisiä dilemmoja kyseisissä lehdissä. Aineistostaan nousseiksi pääteemoiksi Heinänen nimeää seuraavat: kansainvälisyys, käsityö vai teollisuus sekä rationaalisuus ja estetiikka. Jo otsikkotasolla nämä teemat kertovat, että Heinänen käy työssään läpi laajoja käsityön teoretisointiin, sen rajojen säätelyyn sekä sosiokulttuuriseen positiointiin liittyviä kehityskulkuja.

Heinänen mainitsee työnsä peruslähtökohdaksi ajatuksen, että modernismin periaatteista kirjoitettiin Suomessa yleisesti jo ennen vuotta 1930, jolloin pidettiin ensimmäinen funktionalistista taideteollisuutta esittelevä näyttely Helsingissä. Työn yhdeksi tavoitteeksi muodostuu näin sen osoittaminen, kuinka modernismi kansainvälisenä aatesuuntauksena tunnettiin ja kuinka sen periaatteita sovellettiin suomalaisessa kontekstissa ammattilaisten ja kulttuurieliitin keskuudessa jo ennen funktionalismin läpimurtoa. Kirjoittajista Heinäsen aineistossa näkyvimmillä sijalla ovat erityisesti arkkitehtuurin ja taideteollisuuden miesvaikuttajat, kuten Viktor von Wright, Jalmari Kekkonen, Lauri Mäkinen (vuodesta 1920 Kuoppamäki), Arttu Brummer, Rafael Blomstedt, Gustaf Strengell, Toivo Salervo, Sigurd Frosterus sekä Frans Jokela. Heitä Heinänen luonnehtii käsityön ja taideteollisuuden kehitykseen ja linjanvetoihin Suomessa keskeisesti vaikuttaneisiin henkilöihin. Kyse on siis aikansa "portinvartijoista" ja makutuomareista, jotka pyrkivät vaikuttamaan kirjoituksillaan kansanvalistuksellisiin sekä kulttuuri- ja koulutuspoliittisiin näkemyksiin.

Heinänen käsittelee johdannossa sitä, kuinka taiteen ja sitä kautta käsityön merkitys on vaihdellut eri vuosisatoina. Renessanssiajan jälkeen käsityö erotettiin kaunotaiteista (fine arts), ja se määriteltiin osaksi vähemmän tärkeänä pidettyä soveltavaa taidetta (minor arts). Heinäsen mukaan tämä tarkoitti käytännössä sitä, että käsityöltä kuten myös koristetaiteelta vietiin taiteen status. Hän toteaa, että "puhtaista" taiteista erotettiin 1800-luvulla omaksi ryhmäkseen teollinen muotoilu, taidekäsityö, koristetaide ja sisustustaide, joita kaikkia ruvettiin Suomessa kutsumaan käyttötaiteeksi. Huomionarvoista mielestäni on, että Riitta Konttisen (1991) mukaan vielä 1800-luvun alussa kuvataiteilijat perinteisesti luokiteltiin Suomessa käsityöläisiksi, mutta taideinstituution järjestäytymisen yhteydessä maalaustaide alettiin mieltää estetiikan, eikä käsityön kategoriaan kuuluvaksi. Tämä maalaustaiteen käsityöläisestä perinteestä irtautuminen avasi hänen mukaansa ylemmän keskiluokan naisille mahdollisuuden valita taiteilijan ammatti ilman ristiriitoja oman säätytaustan suhteen. 1800-luvun jälkipuolisko oli merkittävä myös ammattimaisen käsityöläisyyden määrittelyn näkökulmasta, sillä 1600-luvulla muotoutunutta ammattikuntajärjestelmää alettiin Suomessa arvostella 1850-luvulla. Käsitellessään kaupunkien käsityötä Heinänen toteaa, että ennen vuoden 1868 elinkeinoasetusta käsityön ammattilaisen statuksen sai Suomessa vain ammattikuntalaitoksen kautta. Tätä koulutusta oli hänen mukaansa tarjolla pääsääntöisesti vain kaupungeissa asuville miehille, joten käsityöläismestarin titteli oli vahvasti sukupuolittunut ja kaupunkikeskeinen. Taiteen ja käsityön käsitteiden määrittelyillä ja niihin liittyvillä säädöksillä oli näin monia ideologisia seurauksia ja käytännön vaikutuksia yksittäisten käsityön ja taiteen aloilla toimineiden (ja sitä harkitsevien) ihmisten kannalta.

Heinänen liittää kaunotaiteiden erottamisen käsityöstä käytännöllisen ja esteettisen vastakkainasetteluun. Hän esittää muun muassa Rozsika Parkerin ja Griselda Pollockin teokseen Old Mistresses (1981) viitaten, että käyttötaiteet jäivät sosiaalisessa hierarkiassa "puhtaiden" taiteiden alapuolelle, koska niihin liittyi selkeitä käytännöllisiä tarkoitusperiä. Olisi ollut kiinnostavaa, jos Heinänen olisi suomalaisnäkökulmasta tarttunut myös Parkerin ja Pollockin ajatukseen siitä, että käsitöiden ja taiteen historiallisesti rakentuneeseen hierarkiseen asemaan on vaikuttanut se, että käsitöitä tehtiin pääasiassa kodin alueella ja enimmäkseen omaa perhettä varten, kun taas taidetta ateljeissa ja taidekouluissa taidegallerioita ja markkinoita varten. Kun siis länsimaissa koti porvarillisen perheideologian myötä määrittyi pitkälle feminiiniseksi ja julkinen maskuliiniseksi alueeksi, niin kotiin kytkeytyvien käsitöiden alempi status taiteisiin nähden voidaan liittää sukupuolittuneisiin yksityisen ja julkisen kategorioihin. Parkerin ja Pollockin väitettä voi arvostella siitä, että käsityötä ja taidetta käsitellään kumpaakin ikään kuin yhtenä kimppuna huomioimatta niiden sisällä vallitsevia eroja, mutta näkisin, että julkisen ja yksityisen sekä naisten ja miesten käsitöiksi miellettyjen alueiden käsitteellinen purkaminen olisi voinut Heinäsen teoksessakin antaa lisävalaistusta käsityö- ja taidemuotojen välisiin hierarkioihin ja niiden usein ongelmallisina näyttäytyneisiin suhteisiin.

Heinänen osoittaa, kuinka kotiteollisuuden ja taideteollisuuden kansallinen korostaminen liittyi Suomessa kansainvälistymispyrkimyksiin. Niin sanotun suomalaisen tyylin luomisen kautta haluttiin päästä sivistyskansojen joukkoon. Teoksen perusteella suomalainen tyyli käsitteenä muuttui merkitykseltään eri vuosikymmeninä ja sen kehittäminen oli hajanaista. 1900-luvun alussa sillä tarkoitettiin Heinäsen mukaan suomalaisten nuorten taiteilijoiden teoksia, joiden suunnannäyttäjinä pidettiin Eliel Saarisen arkkitehtuuria ja Axel Gallénin huonekaluja ja tekstiilejä. Suomalaisen taideteollisuuden kulmakiveksi muodostui etsiä suomalaista tyyliä, jonka haluttiin olevan ajanmukaista ja joka tunnistettaisiin maailmalla suomalaiseksi. Heinäsen argumentoinnin pohjalta suomalainen tyyli näyttää pysyneen pitkään ikään kuin konkretisoitumattomana ihanteena, johon panostamista kuitenkin pidettiin tärkeänä. Suosituksi Suomessa nousi Heinäsen mukaan itävaltalaisen Josef Hoffmannin suunnittelutyyli, jolle ominaista olivat vaaleat värisävyt ja suoraviivaisuus. Hoffman-vaikutteisista huonekaluista käytettiin 1910-luvulla nimitystä "suora suomalainen tyyli". Heinäsen tutkimalle ajanjaksolle tyypillistä näyttääkin olevan tasapainoilu suomalaisen kulttuurin yhdenmukaisuutta painottavien kansallishenkisten näkemysten ja teollista valmistusta ja rationaalisuutta suosivien lähinnä mannereurooppalaista alkuperää olleiden näkemysten välillä.

Suomalaiskirjoittajien teksteissä paljon painoarvoa Heinäsen mukaan saivat John Ruskinin ja William Morrisin taidefilosofiset näkemykset ja heidän ajattelulleen pohjautunut Arts and Crafts -liike. Heinänen toteaa, että liikkeen periaatteiden suomalaiset tulkitsijat korostivat käsityön kasvattavaa ja jalostavaa merkitystä sekä työn iloa. Käsityön ja taideteollisuuden ajateltiin toimivan väylänä vähävaraisen ja kouluttamattoman väestön kasvattamiseen korkeataiteen ymmärtämiseen. Materiaalien ominaisuuksien ymmärtämistä ja aitoutta painottaneella Arts and Crafts -liikkeellä Heinänen näkee olleen merkittävän kansainvälisen vaikutuksen käsityön arvostuksen kohoamisessa. 1900-luvun alkuvuosina Heinäsen aineistossa esiteltiin laajalti belgialaista Henry van de Veldea taideteollisuuden muotokielen uudistajana ja taide-esineiden koneellisen valmistuksen puolestapuhujana. Saksankielisten alueiden vaikutus oli Heinäsen mukaan Suomessa suuri, mikä näkyi esimerkiksi siinä, että niiden taideteollisuusnäyttelyistä kirjoitettiin lehdissä usein. Palstatilaa saivat muun muassa Saksan taideteollisuudessa näkyvästi vaikuttaneen ja 1907 perustetun Deutscher Werkbundin alullepanijana toimineen Hermann Muthesiuksen ajatukset, joissa Heinäsen mukaan korostettiin muotoilun käytännöllisyyttä, hyödyllisyyttä ja tarkoituksenmukaisuutta.

Heinänen toteaa, että käsityöllisen ja taideteollisen suunnittelun sekä taidekasvatuksen kysymykset liitettiin hänen tutkimissaan artikkeleissa usein kodin sisustamiseen ja "suomalaisen kotikulttuurin vaalimiseen". Kansainvälisten esimerkkien mukaisesti niissä alettiin vuoden 1910 paikkeilla ottaa esille pienviljelijöiden ja työläisten kodinsisustukseen liittyviä kysymyksiä. Heinänen nostaa yhtenä esimerkkinä Kotitaiteessa 1912 julkaistun arkkitehti Toivo Salervon ehdotuksen kilpailusta, jossa ideana oli suunnitella pienviljelijän ja työmiehen kotien tarkoituksenmukaisia, käytännöllisiä ja edullisia sarjatuotantona valmistettavia huonekaluja. Heinäsen mukaan Suomen Yleisen Käsiteollisuusyhdistyksen toteuttaman kilpailun palkintotuomaristo piti kuitenkin kilpailuun tulleita ehdotuksia teknisesti liian vaikeina valmistaa, epäkäytännöllisinä tai aiempien huonekalujen kopioina tai "liian upeina". Kyse oli siis siitä, että käytännöllisten, helppovalmisteisten ja esteettisesti keskinkertaisten kalusteiden kautta haluttiin määrittää kansan "alemmalle" osalle heidän luokalleen sopivaksi nähtyä kansallista identiteettiä.

Heinänen kuvaa, kuinka kansanomaiset kudontatuotteet olivat kirjoittajien mielenkiinnon kohteena 1920-luvulla. Usein otettiin kantaa siihen, että kansanomaisten ryijyjen perinteisten muotojen pohjalta tulisi luoda uusia malleja, mutta niistä ei saisi tehdä toisintoja. Ryijyille haluttiin siis antaa yksilöllisten taideteosten status. Heinäsen mukaan esimerkiksi Arttu Brummer vaati, että vanhoja ryijyjä olisi suojeltava kansallisaarteina, joille olisi asetettava vientikielto. 1920-luvulla Suomessa otettiin vaikutteita myös ruotsalaisen Gregor Paulssonin "kauniimpaa arkitavaraa" -ajattelusta. Heinänen nostaa Paulssonin ohjelmasta esiin sen, että siinä painotettiin maalaiskotien ja työväenasuntojen huomioimista taideteollisessa suunnittelussa eli kehotettiin työskentelemään laajalle yhteiskunnalliselle pohjalle rakentuvan suunnittelun hyväksi.

Yksi Heinäsen teoksen päätelmistä on se, että sisustusvalistus miellettiin Suomessa kansalliseen kehitykseen ja elintason parantamiseen liittyvänä tekijänä. 1930-luvulla kodin sisustamiseen liittyvien artikkeleiden painopiste oli Heinäsen mukaan huonekaluteollisuuteen suuntautuvassa kirjoittelussa. Esimerkiksi P.E. Blomstedt oli sitä mieltä, että suomalaisen huonekaluteollisuuden tulisi lopettaa kokonaisten kalustojen valmistaminen ja siirtyä yksittäistuotteiden tyyppituotantoon. Tässä oli Heinäsen mukaan kyse siitä, että yksittäiskappaleina myytävillä edullisilla huonekaluilla haluttiin vastata yleistyneeseen käytäntöön, jossa ihmiset hankkivat kalusteita vähitellen yksi kerrallaan. Hänen tutkimuksensa pohjalta käsityön, kotiteollisuuden ja taideteollisuuden taidekasvatuksellinen ote jatkui aina 1930-luvun alkuun asti. Sen sijaan 1930-luvulla funktionalismin periaatteiden mukaisesti korostettiin terveellisempien ja demokraattisempien (ja tätä myötä samanlaisten) asuinympäristöjen ja tuotteiden suunnittelemista kaikille yhteiskuntaryhmille. Heinänen pohtii kiinnostavasti funktionalismin suhdetta käsityön perinteisiin. Hänen mukaansa funktionalistit vain käyttivät uusia käsitteitä perinteisesti käsityöhön liittyneistä toimintamalleista ja periaatteista. Hän huomauttaa, että Suomessa käsityöläiset olivat jo vuosisatojen ajan tehdessään sarjatyötä tai useita samanlaisia esineitä valmistaneet mallikappaleen ja hioneet työmenetelmänsä tarkoituksenmukaisiksi ja nopeiksi. Heinänen korostaakin työssään sitä, kuinka suomalaisella taideteollisuudella on vankasti käsityöhön ja kotiteollisuuteen liittyvät juuret.

Koska Heinäsen teos on opinnäytetyö, niin jokunen sana myös sen metodologisista valinnoista. Tutkimusmetodina on siis sisällönanalyysi, jonka Heinänen ymmärtää Veikko Pietilän tavoin joukoksi erilaisia kuvailevia menettelytapoja, joiden avulla dokumenttien sisällöstä tehdään havaintoja ja kerätään tietoja. Metodin esittelyssä Heinänen argumentoi ymmärtämisen kokonaisuuden huomioon ottamisen keskeisyydestä. Merkityksen koherenssin vaateen osalta työ onnistuukin mielestäni hyvin siinä, kuinka artikkelit ja niiden merkityssisällöt paikannetaan omaan aikaansa, niin kotimaan eri areenoilla kuin muissa länsimaissa käytyihin vastaaviin keskusteluihin. Kirjoittajien asettuminen fennomaanien ja ruotsinkielisten liberaalien leireihin on myös usein ansiokkaasti huomioitu merkityssisältöjä kuvailtaessa. Samoin on otettu huomioon kirjoittajien edustamat instituutiot tekstejä määrittävänä kontekstina.

Heinäsen käyttämän sisällönanalyysin rinnalle olisin kuitenkin paikoin kaivannut esimerkiksi rajattuun aineiston osaan kohdistuvaa lähilukua, jolla analysoinnissa olisi päästy pureutumaan sisällön kuvailua syvemmin esimerkiksi tapoihin arvottaa käsityön ja taideteollisuuden eri osa-alueita. Työn tutkimusaineiston ja temaattisen tarkastelun laajuuden huomioon ottaminen se ei olisi kenties ollut mahdollista, mutta toisaalta kolmen pääteeman käsittely omissa luvuissaan sisältää myös hiukan toisteisuutta. Joka tapauksessa Heinäsen tekemä mittava aineiston kartoitustyö ja sisällön erittely tarjoaisi mahdolliselle post doc -tutkimukselle herkullisen lähtökohdan muun muassa valtaan ja ideologisiin aspekteihin liittyvien kysymysten tarkasteluun. Loppuluvussa Heinänen mainitseekin mahdollisina vaihtoehtoisina lähestymistapoina aiheeseensa kriittisen diskurssianalyysin ja feministisen viitekehyksen. Jälkimmäisestä hän toteaa: "Omassa tutkimuksessani en ole myöskään kiinnittänyt huomiota käsityön ja taideteollisuuden sukupuolisidonnaisuuteen, naisten ja miesten välisiin eroihin toimijoina, vaikka niitä oli havaittavissa." Tässä kohtaa olisin odottanut häneltä enemmän perusteluja siitä, miksi sukupuolisensitiivinen lukutapa on rajattu kokonaan ulos, vaikka sukupuoleen perustuvia eroja aineistosta löytyi. Oletan, että ainakin joidenkin tekstien kohdalla kirjoitusten kohteina olevien tuotteiden tekijöiden tai suunnittelijoiden sukupuoli tai toisaalta käsityö- ja taideteollisuusalojen merkityksellistämisen mahdollinen sukupuolittuneisuus olisivat analysoinnin osana monipuolistaneet luentaa. Joka tapauksessa vaikka Heinänen ei eksplisiittisesti halua huomioida sukupuolta sisältöjä analysoidessaan, niin tätä hän ei valitsemansa aineiston kautta tule kuitenkaan kokonaan väistäneeksikään, koska esimerkiksi Koti ja Yhteiskunta -lehdessä naisten asemasta kirjoittaminen oli keskeisesti esillä.

Opinnäytetyön lukijana minua ajoittain häiritsi Heinäsen kirjoittamisen tapa, jossa passiivi-muoto on melko hallitseva. Olisin kaivannut enemmän reflektiivisyyttä sen ilmaisemiseen, "kuka kulloinkin puhuu" eli kenen tuottamista merkityssisällöistä on kyse. Teoksessa on kohtia, jossa Heinäsen oma ääni ja tarkastelun kohteena olevien artikkelien kirjoittajien äänet mielestäni osin sekoittuvat. Jossain määrin on ehkä kyse siitä, että Heinänen häivyttää omaa tulkintaansa antaen vaikutelman kuin hän pelkästään referoisi valitsemiaan artikkeleita. Kuitenkin nämä teksteistä luetut merkitykset ja tehdyt valinnat ovat hänen tekemiään. Uskoakseni juuri tätä potentiaalista ongelmaa estääkseen Heinänen on rakentanut temaattisen tarkastelunsa niin, että joka teemasta on ensin taustoittava esittely, jonka jälkeen siirrytään "aineistonäkökulmaan". Hän siis luo ensin yleiskuvan kyseisestä teemasta, jossa käytetty tutkimuskirjallisuus toimii ensisijaisesti lähteinä, kun taas aineiston analysoinnissa lehtiartikkelit muodostavat varsinaisen tutkimuskohteen. Juuri aineiston luennassa olisin kaivannut enemmän keinoja seurata Heinäsen päättelyn rakentumista, koska nyt lukija saa tietää lähinnä sen, että kyseisissä luvuissa "artikkeleita käsitellään ilmestymisvuosien ja lehden numeroiden mukaisessa järjestyksessä". Vaikka Heinänen mainitsee osoittaneensa tämän lukijaystävälliseksi eleeksi, joka helpottaa käytyjen keskustelujen seuraamista eri vuosikymmenillä, niin tästä huolimatta eksplisiittisempi oman tulkinnan polkujen osoittaminen olisi ollut paikallaan. Kiinnostavaa olisi ollut lukea enemmän myös siitä, mistä asioista kirjoittajat vaikenivat merkityksellistäessään käsityötä ja taideteollisuutta.

Kokonaisuutena Heinäsen väitöskirjatyö avaa monitahoisesti sitä ilmeisen kiihkeää keskustelua, jota aikansa makutuomarit ja alan ammattilaiset kävivät niin käsityön ja taideteollisuuden kuin kansallisen tyylinkin merkityksistä ja rajoista. Tutkimuksen perusteella kyseessä oli miesvaltainen sivistyneistön joukko (naiskirjoittajista Heinäsen tarkastelussa ovat mukana lähinnä kirjailija ja kansanedustaja Aleksandra Gripenberg ja tekstiilitaiteilija Eva Anttila), joka oli halukas määrittelemään niin taideteollisuuden ja käsityön ammatillisia käytäntöjä ja ihanteita kuin "kansalle" sopivia tuotteita. Keskeisenä juonteena Heinäsen aineistosta nousee esiin taideteollisten ja käsityöllisten käsitteiden epämääräisyys ja eri termien rinnakkainen ja päällekkäinen käyttö. Tältä osin artikkeleiden kirjoittajien ensisijaistamien merkitysten jäljittäminen on vaatinut häneltä huolellisuutta. Vaikka aineistossa Euterpe ja Ateneum kulttuurilehtinä ja Koti ja Yhteiskunta naisasialiikkeen lehtenä eroavat muista ammatillisesti painottuneista julkaisuista, niin tästä huolimatta valitut artikkelit keskustelevat hyvin keskenään. Heinäsen teos tarjoaa laaja-alaisen eri vuosikymmenten lehtikeskusteluja jäljittävän katsauksen, jossa käsityön ja taideteollisuuden muuttuvat kansainväliset ja kotimaiset merkitykset ja niiden hierarkisoinnit paikannetaan kulloiseenkin yhteiskunnalliseen tilanteeseen ja keskusteluihin muilla areenoilla. Aineiston ja tarkasteltavien teemojen laajuuteen nähden teos on hallittu kokonaisuus. Se paikkaa osaltaan sitä aukkoa, joka kyseisen ajanjakson suomalaisen käsityön ja taideteollisuuden kokonaistarkastelussa on vallinnut. Heinäsen teoksen luettuaan saa myös valaistusta sille, miten nykykeskustelut käsityön arvostuksesta tai muotoilun arkipäiväisyydestä osin toistavat 1900-luvun alun vaikuttajien näkemyksiä.