Historiallisia tutkimuksia -sarjaan kuuluva Jukka Kulomaan teos Äänislinna. Petroskoin suomalaismiehityksen vuodet on ilmestynyt ensimmäisen kerran jo vuonna 1989, jolloin sarjaa kustansi vielä Suomen Historiallinen Seura. Uusintapainoksen on ottanut SKS, jolle sarjan julkaisuoikeudet siirtyivät vuosituhannen vaihteessa, ja se on täysin muuttamaton – alkusanojen päiväystä myöten.

Kulomaa aloittaa kahdella kirjallisella lainauksella. Toinen on lukijalle tuttu Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan sivuilta: siinä väsyneet suomalaissoturit näkevät ”Petrosavoskin” siintelevän isänmaan aamunkoitossa. Toisessa Olavi Paavolainen, joka on ensimmäisten TK-miesten joukossa kiirehtinyt edellisenä päivänä vallattuun Petroskoihin, kuvailee savuavaa kaupunkia ja suomalaissotilaita, jotka kalpein mutta päättäväisin kasvoin lastautuvat Ääniselle lähteviin syöksyveneisiin. Järvi lainehtii arktisena ja mustansinisenä. Paavolaisen teksti, sodan aikana lehdissäkin julkaistu, on Synkästä yksinpuhelusta.

Tämän jälkeen tehdään nopea sukellus kaupungin menneisyyteen. Pietari Suuren 1700-luvun alussa perustamasta tehdaskylästä paisui hallintokeskus ja teollisuuskaupunki, jonka kasvu oli erityisesti ensimmäisen maailmansodan jälkeen nopeaa. Asukkaita, joista valtaosa oli venäläisiä, työllistivät ennen kaikkea metsäteollisuus ja puunjalostus.

Kuva: SA-kuva. Alkuperäinen kuvateksti: ”Asukkaiden kokoontumispaikka, tyyppikuva. Äänislinna 1941.10.03”

Suomensukuisia (siis lähinnä karjalaisia ja vepsäläisiä) ihmisiä Petroskoissa asui puolta vähemmän kuin Karjalan muilla alueilla. Ennen jatkosodan syttymistä kaupungissa oli noin 80 000 asukasta, mutta suomalaisten tullessa jäljellä oli vain nelisentuhatta. Osan Neuvostoliitto oli evakuoinut kauemmas itään, osa oli paennut esi-isien ikiaikaista tapaa noudattaen lähialueen metsiin heti kun tiedot vihollisen – tässä tapauksessa siis suomalaisten – tulosta kantautuivat heidän korviinsa.

Kun Kulomaa siirtyy käsittelemään suomalaismiehityksen aikaa, työskentely on tarkkaa ja tiukasti alkuperäislähteisiin eli miehityshallinnon asiakirjoihin perustuvaa. Tekijä huomauttaa, että kokonaiskuva on väistämättä yksipuolinen ja se saattaa olla jopa vääristynyt: osa asiakirjoista on jatkosodan aikana tuhottu. Venäläisiä asiakirjoja taas ei vielä 1980-luvulla saanut käsiinsä siinä määrin kuin nykyisin. Varsin laajan ja monipuolisen kuvan Kulomaa pystyy kaupungista silti piirtämään.

Suomensukuiset ja epäkansalliset

Jatkosodan aikana Petroskoin – tässä yhteydessä siis Äänislinnan – siviiliväestön määrä nousi korkeimmillaan lähelle 25 000:tta henkilöä. Suomalaisia kaupungissa oli noin 15 000, joista naisia eli lottia, sotilaskotisisaria, työvelvollisia ym. noin 2000.

Kuva: SA-kuva, alkuperäinen kuvateksti: ”Ryssäläiset naiset keskitysleirillä viettävät aamiaistuokiota palavan rojukasan vieressä. Äänislinna 1942.04.24”

Paikallinen siviiliväestö jaettiin useampaan kategoriaan ja erottelu näkyi kaikessa, jopa ruoka-annosten suuruudessa. Suomensukuiset saivat enemmän muonaa kuin epäkansalliset; vasta lokakuussa 1943 eri väestöryhmien annoksia pystyttiin tasaamaan, joskaan niitä ei koskaan pystytty jakamaan täysimääräisinä. Ja vaikka Suomen armeijan eväissä ei etenkään ensimmäisenä sotatalvena ollut kehumista, sotilaitten muona oli kuitenkin monin verroin parempaa ja sitä oli paljon enemmän kuin asukkaat saivat. Hehän olivat täysin miehittäjän varassa.

Terveydenhoidon alalla kansallinen erottelu säilyi loppuun asti ja mitä pitempään sotaa jatkui, sitä nihkeämmäksi päämaja kävi sekä Itä-Karjalaan suunnattujen määrärahojen että aluetta koskevan lehtikirjoittelun ja julkisen keskustelun suhteen.

Kuten Kulomaa toteaa, Suomen sodanjohto oli varautunut alueen haltuunottoon ja hallintaan jo ennen kuin sitä ehdittiin vallata. Sotilashallinnon organisaatio oli valmiiksi suunniteltu; TK-miehille ja muillekin joukoille jaettiin yksityiskohtaisia ohjeita siitä, miten asujaimistoon tulisi suhtautua. Varuskuntakin muodostui nopeasti: jo marraskuussa 1941 paikalla oli väkeä yli sadasta joukko-osastosta. (Ensimmäiset suomalaiset olivat marssineet kaupunkiin lokakuun 1. päivän aamuna.)

Kuva: Ensimmäiset postimerkit myydään Äänislinnassa avatusta postitoimistosta. Äänislinna 1941.10.20SA-kuva.

Suomalaistaminen

Tarkoitus oli liittää alue Suomeen; niinpä katujen ja paikkakuntien nimiä alettiin suomalaistaa ja ”suomensukuisiksi” katsottuja asukkaita rohkaistiin, ehkä jopa pakotettiin, vaihtamaan nimiään suomalaisemmiksi. Muita asukkaita ei tulevan Suur-Suomen kansalaisiksi haluttukaan; Petroskoin venäläiset kantoivat hihassaan punaista kangaslappua ja asuivat pääosin siirtoleireissä. Heimohenki haiskahti erityisesti kadunnimissä: kaupungista löytyi miehitysaikana niin Simojoen-, Kailan- kuin Sivéninkatu (tunnettujen AKS-laisten Elias Simojoen, Elmo E. Kailan ja Bobi Sivénin mukaan).

Väestö, kielisukulaisuuteen katsomatta, näyttää suhtautuneen valloittajiin vähintään epäluuloisesti. Suomalaisia tervehdittiin vapauttajina korkeintaan rintamakirjeenvaihtajien teksteissä ja kuvissa. Äänisen ja koko Aunuksenkin alueella liikkui Neuvostoliiton partisaaneja, joita asukkaiden otaksuttiin auttavan, mutta kaupunkiin saakka heidän tuhoamisretkensä eivät yleensä yltäneet. Viimeistään Stalingradin taistelun aikana paikallisväestön keskuudessa alkoi liikkua huhuja ja arveluja sodan lopputuloksesta. Kulomaan mukaan ihmisten mielipiteet erosivat selvästi iästä riippuen: nuoret pitivät neuvostokomentoa parempana, vanhemmat toivoivat suomalaisten jäävän.

Propagandassaan suomalaiset Itä-Karjalan valloittajat korostivat sitä, että ”bolshevismi” oli merkinnyt Karjalan kansalle vain loputonta raatamista, ainaista niukkuutta, uskonnon kieltämistä, kielellistä sortoa… Epäkohtia riitti, ja niistä muistutettiin niin usein, että asukkaat ja osa propagandisteistakin (=valistusupseerit) kyllästyivät, etenkin kun suomalaiset eivät kyenneet sodan niukoissa oloissa tarjoamaan juurikaan enempää. Puutetta oli etenkin perustarvikkeista eli ruoasta ja vaatteista. Tuhansien miesten majoittuminen osittain tuhottuun kaupunkiin taas merkitsi paikallisille ihmisille jo ennestään melko kehnon asumistason heikennystä.

Olisi silti väärin väittää, että suomalaisten oleskelu Itä-Karjalassa olisi merkinnyt vain sortajan kansallisuuden vaihtumista – eikä Kulomaa missään kohtaa tällaista edes vihjaise. Hänen neutraalista, mahdollisuuksien mukaan mahdollisimman monesta näkökulmasta kirjoitetusta tekstistään käy ilmi, että paljon hyvääkin saatiin aikaan.

Kuva: SA-kuva: Vakon uuden keskusmyymälän edustalla. Äänislinna 1942.04.24

Suomalaisten tukkuliikkeiden perustama Vako Oy oli varsinainen monialayritys, sampo joka jauhoi seudulle jonkinasteista vaurautta ja tarpeellisia palveluja. Se osti paikallisten kalastajien saaliit ja mummojen poimimat marjat ja jalosti ne, myi elintarvikkeita, kirjoja ja vaatteita. Vakon parturit leikkasivat sotilaiden ja siviilien hiukset, näppärimmät neitoset palkattiin kauppaliikkeisiin myyjättäriksi.

Sadat lapset saivat opetusta suomalaisten perustamissa kouluissa – joskin oppilaita valittaessa etualalla olivat suomensukuiset ja räikeä propaganda näkyi jopa laskennon esimerkeissä. Kaupungissa oli kolme suomalaista pankkia, jotka tosin palvelivat lähinnä suomalaisia – paikallisväestöllä kun ei ollut juurikaan rahaa pankkiin pantavaksi. Rautatie vei lomailevat sotilaat ja silloin tällöin myös Suomeen tutustumismatkalle lähetettyjä karjalaisten edustajia Äänislinnasta Helsinkiin vajaassa vuorokaudessa.

Kuva: SA-kuva: suomalainen koulu.

Äänislinnan evakuointisuunnitelmat tehtiin jo syksyllä 1943. Ne jouduttiin panemaan täytäntöön kovassa kiireessä kesäkuussa 1944, ja osa evakuointiin ajatelluista joukoista oli jo tuolloin siirretty Kannakselle. Aluksi oli ajateltu, että väestöstä otettaisiin mukaan kaikki suomensukuiset, sitten määrä rajattiin niihin, jotka itse tahtoivat lähteä Suomeen. Lopulta heitä oli varsin vähän: vain alle 500 henkeä. Suurin osa asukkaista pakeni jälleen lähiseudun metsiin, joista he kenties näkivät, miten kaupunki jälleen osittain tuhoutui – jo toisen kerran vajaan kolmen vuoden aikana.

Kuva: SA-kuva: Alkuperäinen kuvateksti: Äänislinna, Uusiselän satama: Evakuointiproomuja puretaan autoihin. Äänislinna 1944.06.27

Perusteltu uudelleenjulkaisu

Vaikka Itä-Karjalan suomalaishallinnosta ja suomalaistamisyrityksistä on viimeisten parin vuosikymmenen aikana kirjoitettu useita teoksia, on Kulomaan kirjan uudelleenjulkaisu täysin perusteltua ja uskoisin monen tutkijan tai alueesta muuten kiinnostuneen tervehtivän kirjaa ilolla. Ajat sitten loppuunmyytyjen kirjojen jahtaaminen divareista on hidasta ja hankalaa, vaikka nettikirjakaupat onkin keksitty. Ei Äänislinnaakaan ole vähään aikaan näkynyt, ja monipuolisuudessaan se on edelleen täysin käyttökelpoinen – ellei suorastaan erinomainen. Se antaa kompaktissa muodossa tiedot, joiden varaan myöhemmät tutkijat ovat jo ehtineet omien osa-alueidensa tutkimuksia rakentaa.

Yksien kansien väliin, vajaaseen kolmeensataan sivuun, on saatu mahtumaan Itä-Karjalan sotilashallinnon perustaminen ja toiminta, tiedot asukkaista ja väestön huollosta sekä sen käytöstä työvoimana erilaisissa sotilashallinnon organisoimissa ja johtamissa tehtävissä, katsaus alueen jälleenrakennukseen sekä siellä toimineisiin teollisuuslaitoksiin, kauppa- ja palveluyrityksiin. Esillä on niin ikään asukkaisiin kohdistunut propaganda ja heidän suhtautumisensa siihen, ja tietysti kaupungin ja koko Itä-Karjalan tapahtumat sidotaan suurempaan kontekstiin eli poliittisen ja sotilaallisen tilanteen kehitykseen – mikä huipentuu suomalaisten nopeaan poistumiseen kesäkuussa 1944.

Lisäarvoa kirjalle antavat runsaat liitteet. Heti alussa on käytettyjen lyhenteiden luettelo; jos sen vaivautuu vilkaisemaan läpi, teksti aukeaa helpommin. Lopussa on useita karttoja – koko Aunus, suomalaisten hyökkäyksen eteneminen, Petroskoin kaupunki keskeisiltä osiltaan, kirjassa esitelty keskitysleiri. Itä-Karjalan sotilashallintoesikunnan organisaatiokaavio on lainattu Antti Laineelta, mutta taulukot siviiliväestön määrästä ja jopa heidän kuolleisuudestaan eri ajankohtina on tekijä itse laatinut. Niin tutkijaa kuin Itä-Karjalan historiasta muutoin kiinnostunutta lukijaa ilahduttavat myös luettelot Äänislinnaan sijoitetuista suomalaisjoukoista yksilöityine vahvuuksineen ja kaupungin katujen nimistä.