Elokuvan historia on erikoinen historiantutkimuksen alue, sillä vaikka varsinainen elokuvamedia on vasta reilut satavuotinen, sen tutkiminen elokuvamateriaaliin perehtyen on vaikeaa. Tämä johtuu siitä, että suuri osa varsinkin varhaisesta elokuvamateriaalista on tuhoutunut ja nykyisin levitettävä elokuvamateriaali ei kerro läheskään koko totuutta maailmalla tehdystä elokuvataiteesta. Elokuvan levitys on nimittäin niin amerikkalaiskeskeistä, että se antaa väkisinkin leimansa elokuvan historian esittelemiseen.

Edellä mainituista syistä ei ole mikään ihme, että elokuvan historiasta ei ole kovin monia kattavia esityksiä. Suomessa pintansa on pitänyt pitkään Peter von Baghin Elokuvan historia, jonka ensipainos ilmestyi jo vuonna 1975. Nyt turkulainen tietokirjailija Juri Nummelin on tehnyt suururakan haastaessaan von Baghin klassikon elokuvan historian alalla. Nummelinin teos Valkoinen hehku on tärkeä kaikille elokuvan harrastajille ja elokuvamediasta kiinnostuneille. Sen erityinen ansio on tuoda esille myös vähemmälle jäänyt dokumenttielokuvan, animaatioelokuvan ja kokeellisen elokuvan historia.

Vertailua Nummelinin ja von Baghin teosten välillä on vaikea ohittaa. Ei pelkästään siksi, että von Baghin elokuvallinen kompetenssi on niin vahvasti leimannut suomalaista elokuvatuntemusta, vaan myös siksi, että Nummelinkaan ei pääse eroon von Baghista, vaan käyttää hänen elokuva-arvioitaan hyväkseen. Tämä tuottaa joskus koomisiakin kumarruksia mestarin suuntaan, kun Nummelin esimerkiksi nostaa jonkin elokuvan esille siksi, että Peter von Bagh on pitänyt sitä hienona (ks. s. 75). von Baghin Elokuvan historia on vahvasti auter-pohjainen tai esteettiseen elokuvahistoriaan pohjautuva korostaen ohjaajien tuotantoa ja erityispiirteitä. Nummelin lähtee sitä vastoin liikkeelle elokuvien tuotannon ja kerrontatapojen historiasta sekä sosiaali- ja taloushistoriasta. Kirja rakentuu näiltä osin pitkälle eri maiden elokuvahistorioiden esittelyn varaan ja mukaan pääsevät myös niin iranilainen, turkkilainen, afrikkalainen, taiwanilainen kuin australialainenkin elokuva Suomea ja monta muuta elokuvamaata unohtamatta.

Nummelin kirjoittaa sulavasti ja selkeästi, mutta pyrkiessään kattavuuteen kirja on väkisinkin osin melko luettelomainen. Valkoinen hehku perustuu paljolti kirjalliseen lähdeaineistoon, mikä onkin viisasta, koska kaikkeen elokuvamateriaaliin tuskin on mahdollista tutustua. Silti kirjassa kuuluu myös elokuvan harrastajan ja tuntijan ääni.

Runsaasta aineistosta huolimatta mistään pahoista unohduksista kirjoittajaa ei voi syyttää, vaikka varmasti aina löytyy keskustelua siitä, mikä elokuva tai tekijä on jätetty pois ja mikä elokuvan historian kannalta ei ole tai on merkittävää. Jälleen kerran voisi tietysti esimerkiksi kysyä naisten osuutta elokuvan historian kirjoituksessa tai mustan elokuvan historiaa. Näihin molempiin kysymyksiin Nummelin tosin ottaa itse kantaa kirjan alussa.

Joissakin kohdin Nummelin esittää melko yksioikoisia väitteitä ja huomioita, kuten että ”tuorein kokeellisen elokuvan alalajeista on usein videolla tehty scratch-elokuva.” (s. 150). Tuskin tuota voi aivan tuoreimmaksi sanoa. Kokeellisen elokuvan perilliseksi Nummelin esittelee rockvideoita, mutta esimerkiksi interaktiivisesta elokuvasta ei ole mainintaa.

Itse elokuvien esittely jää usein hyvin lyhyeksi, koska siihen ei yksinkertaisesti ole tilaa. Muutama pidempi elokuvaesittely toki löytyy, kuten peräti kolmen sivun mittainen esitys Orson Wellesin Citizen Kanesta. Kirjan loppupuolella huomion vie tekijän syvä innostuneisuus Steven Spielbergin elokuvien tulkintaan seksuaalisuuden viitekehyksen läpi. Esimerkiksi tulkinta Jurassic Park -elokuvan seksuaalisuuskysymyksestä esiintyy jopa kahteen kertaan (s. 400 alaviite ja s. 404). Ei ole kovinkaan kirjan linjan mukaista, että Nummelin nostaa Spielbergin niin selvästi esille kaikkien muiden ohjaajien joukosta. Itse alaluvun otsikkokin hämmentää: ”Steven Spielbergin elämä ja elokuvat” (s. 399).

Kaiken kaikkiaan Nummelin tuo tervetulleen lisän suomalaiseen elokuvahistorian kirjoitukseen kiinnittäen myös huomiota marginaalisempiin elokuvataiteen lajeihin ja elokuvamaihin. Täten kysymyksessä ei ole vain tunnetuimpien elokuvien historia. Marginaalisemman elokuvan esittelyä tietenkin vaikeuttaa se, että harvemmat ovat niihin perehtyneet tai niitä nähneet. Kunpa joskus vielä saataisiin elokuvan historian kirjaan näytteitä digitaalisessa muodossa. Tai vielä paremmin sellainen digitoitu elokuvahistorian kokoelma, jonka avulla elokuvahistoriaan voisi toden teolla perehtyä.