Juha Valste on biologi, tietokirjailija ja tiedetoimittaja, joka on erikoistunut ihmisen evoluutioon. Aikaisemmin hän on kirjoittanut teokset: Ihmisen kehitys (1999), Apinasta ihmiseksi (2004) ja Ihmislajien synty (2012).  Hän on kirjoittanut artikkeleita myös Suomen Luonto-ja Tiede –lehteen. Uudessa kirjassaan Neandertalinihminen: Kadonnut lajitoveri hän jatkaa viimeaikaisen tutkimuksen pohjalta maallikoiden valistamista ihmisen kehityksestä, jossa neandertalilaisilla on ollut tärkeä osa.

Milloin, missä, millainen?

Mutta keitä olivat neandertalinihmiset (Homo neanderthalensis)? Milloin, missä ja miten he elivät ja asuivat? Mitä he söivät? Miten he kommunikoivat? Millaisia yhteisöjä heillä oli? Miten he suhtautuivat kuolemaan? Milloin ja miksi he katosivat maapallolta? Jäikö heistä jäljelle muutakin kuin fossiloituneita luita ja alkeellisia kivityökaluja? Vaiste antaa vastauksia näihin ja moniin kiintoisiin kysymyksiin neandertalilaisten tutkimuksen kehityksestä ja tulkintojen muuttumisesta. Kirjan luettuaan valistunut maallikkokin seuraa entistä innokkaammin varhaisten ihmislajien uusia luulöytöjä ja niistä esitettyjä arvioita.

Valsteen kirjan lopun liitteessä kerrotaan, miten fossiilien ikää voidaan määrittää. Sanasto avaa oudot termit, ja kirjallisuusluettelo tarjoaa lisälukemista. Hakemisto auttaa löytämään mieltä askarruttavat asiat nopeasti. Pieni puute on se, ettei siitä löydy maantieteellisten paikkojen nimiä. Kirjan kuvituksena on mustavalkoisia ja värikuvia, pari karttaa ja kaaviota sekä Kimmo Koiviston selkeitä piirroksia luista ja työkaluista, jotka ovat tuttuja jo aikaisemmista paleontologisista tai paleoarkeologisista julkaisuista. Tusina värikuvia esittää luulöytöjä, löytöpaikkoja sekä kuvitteellisia ja ennallistettuja neandertalilaisia. Mukana on myös kuva Karijoen Susiluolan suuaukosta. Tietolaatikoihin tekijä on pannut asioita, jotka eivät ole mahtuneet leipätekstiin. Pari hauskaa paleofiktion pätkääkin niissä on. Kirjan kannen valokuva pukumiehestä kädessään piikivestä isketty tikarintapainen pysäyttää. Muutoin lähes musta kansi sekä mustat etupaperit ja lukujen välilehdet antavat kirjalle turhan synkän ilmeen.

Miljoonia ja satojatuhansia vuosia sitten

Jo neljä miljoonaa vuotta sitten Afrikassa ihmisen esi-isät alkoivat liikkua pystyasennossa, ja melkein kolme miljoonaa vuotta sitten siellä kehittyivät varhaisimmat Homo-sukuiset ihmiset. Tuosta pystyihmisestä (Homo erectus) kehittyi kookas heidelberginihminen (Homo heidelbergiensis) noin 600 000 vuotta sitten, ja se levisi vähitellen Eurooppaan ja Aasiaan. Neandertalilaiseksi kutsuttu ihmismuoto kehittyi kuitenkin Afrikan ulkopuolella. 500 000 – 250 000 vuotta sitten Euroopassa, Aasiassa ja Afrikassa muodostui nimittäin väestöjä, jotka joutuivat toisistaan erityksiin eivätkä pystyneet enää vaihtamaan geenejä keskenään. Euroopassa ja Lounais-Aasiassa kehittyi neandertalinihminen, Keski- ja Kaakkois-Aasiassa denisovanihminen sekä Afrikassa nykyihminen.

Heidelberginihmisestä kehittyneitä esineandertalilaisia oli asunut Euroopassa jo 465 000 vuotta sitten alkaneen Elser-jääkauden aikana, ja niistä oli kehittynyt vähitellen tyypillisiä neandertalilaisia, joiden kukoistuskausi oli 250 000 – 28 000 vuotta sitten Saale- ja Veiksel-jääkausien ja näiden välisen interglasiaalin aikana. Suurimman osan neandertalilaisten ajasta täällä eli myös nykyihmisiä, joiden vanhimmat fossiilit ovat 195 000 vuotta vanhoja. Molemmat ihmismuodot asuivat vaihtelevan pituisia aikoja toistensa naapureina, ja joskus risteytyivätkin keskenään. Nykyihmisten levitessä Afrikasta useina uusina muuttoaaltoina uudet ja vanhat ihmistyypit risteytyivät keskenään, mikä näkyy maapallon nykyasukkaiden perimässä; eurooppalaisten DNA:ssa on neandertalinihmistä ja aasialaisten DNA:ssa denisovan ihmistä.

Uusi apina- vai ihmislaji

Ensimmäisen neandertalilaiseksi nimetyn ihmisen fossiiliset jäänteet löydettiin vuonna 1856 Saksasta Neanderthalin laaksosta. Useita vuosia myöhemmin englantilaiset nimesivät lajin sen löytöpaikan mukaan. Pian todettiin, että saman lajin yksilöiden luita oli löydetty jo aikaisemminkin; tärkeimmät varhaiset löydöt oli tehty vuonna 1829 Belgiasta ja vuonna 1848 Gibraltarista. Kaikkiaan neandertalilaisten löytöpaikkoja tunnetaan nykyisin noin sata ja ne ulottuvat Portugalista ja Britanniasta Uzbekistaniin, Kaukasukselle, Iraniin ja Altai-vuorille idässä. Eteläisimmät löydöt ovat Israelista. Fossiileja on kaikkiaan yli 400 yksilöstä. Kootuissa luustoista on muutama kymmen täydellisiä tai lähes täydellisiä, joten niistä on voitu tehdä paljon päätelmiä.

Kuva: kartta Neandertalinihmisen fossiilien löytöpaikoista ja levintäalueesta. Wikipedia.

Niin tutkijat kuin maallikotkin ovat olleet löydettyjen fossiilien alkuperästä erimielisiä. Aluksi luiden uskottiin kuuluneen ihmisapinalle, alemmanrotuiselle nykyihmiselle, hollantilaiselle merimiehelle, mongolikasakalle tai henkisiltä kyvyiltään rajoittuneelle irlantilaiselle. Varsinkaan Saksassa paleontologit ja anatomit eivät uskoneet luiden kuuluneen varhaiselle ihmismuodolle, vaan väittivät niiden kuuluneen epämuodostuneille ja sairaalloisille myöhemmille yksilöille. Eräät tutkijat oivalsivat kuitenkin heti alkuun, että kyseessä oli nykyihmistä varhaisempi tai sille rinnakkainen ihmislaji. Teoriat lajin alkeellisuudesta säilyivät sitkeästi aina 1950–1960-luvulle asti, mutta nykyisin neandertalilaisen kuuluminen ihmislajiin hyväksytään yleisesti.

Kuva: Neandertalilaismies la Chapellesta, Illustrated London Newsin, 1909.

Vankkoja, lihaksikkaita

Afrikasta useina muuttoaaltoina Eurooppaankin levinneet nykyihmiset olivat tummia ja sirorakenteisia, mutta heidän Lähi-Idässä ja Euroopassa kohtaamansa neandertalilaiset olivat rotevia, lihaksikkaita ja vaaleita. Pohjoisen pallonpuoliskon Afrikkaa niukemmassa auringonvalossa neandertalinihmisestä kehittyi vaaleaihoinen, mistä oli se hyöty, että sen elimistö pystyi tuottamaan riittävästi D-vitamiinia. Siksi nykyihminen hyötyi neandertalinihmiseltä saamistaan vaaleaa ihonväriä aiheuttavista geenimuodoista.

Neandertalilaiset olivat lyhyempiä, rotevampia ja lihaksikkaampia kuin Afrikasta tulleet nykyihmiset tai nykyiset eurooppalaiset. Luulöytöjen perusteella miesten keskipituus oli noin 164 senttiä ja paino 65 kiloa. Naisten keskipituus oli vain 155 senttiä ja paino 51 kiloa. Miesten aivojen tilavuus oli noin 1450 cm³. Tätäkin suuremmat aivot oli nykyihmisiin kuuluvalla Cromagnonin ihmisellä: 1560 cm³. Nykyisin elävillä ihmisillä aivot mahtuvat noin 1350 cm³:n tilaan. On silti hyvä muistaa, ettei aivojen koko korreloi nykyisessäkään ihmisväestössä henkisen suorituskyvyn kanssa.

Kuva: Kallojen vertailu. Piirros Kimmo Koivisto. Valste 2015, 83.

Nykyihmiseen verrattuna neandertalilainen oli monessa muussakin suhteessa erilainen. Sen raajojen luut ja nivelet olivat paksummat ja luuaines tiheämpää. Sekä miehillä että naisilla oli leveämpi lantio ja rintakehä sekä lyhyemmät ja paksummat sormet. Kallon rakennekin oli  erilainen. Silmien yläpuolella oli voimakkaat kulmakaaret ja otsa vietti taaksepäin kuten myös jykevä alaleuka. Takaraivossa oli voimakas pullistuma. Silmäkuopat ja siten myös silmät olivat suuret. Nenä oli kookas ja ulostyöntyvä. Kasvot sijaitsivat kallon etupuolen keskellä, eivät kallon alaosassa kuten nykyihmisellä.

Fossiililöytöjen perusteella on päätelty, että neandertalilaiset elivät pienissä, 10–20 hengen ryhmissä, ehkä suurperheissä, joiden jäsenistä noin puolet oli lapsia. Ryhmillä oli kuitenkin yhteyksiä lähistöllä asustaneisiin muihin ryhmiin juhlien ja ajometsästyksen yhteydessä. Nuoret naiset lienevät vaihtaneet katraasta toiseen myös kumppanin vuoksi. Lapsuus ja elinikäkin oli lyhyt: miehet saattoivat elää yli 40-vuotiaiksi, mutta naisista harva eli yli 35 vuotta. Lapsikuolleisuus oli korkea lasten hautojen määrästä päätellen.

Ilmasto-opportunisteja

Suotuisien ilmastovaiheiden aikana Euroopassa saattoi asustaa 100 000 neandertalilaista, mutta kylminä jäätiköitymiskausina heitä on arvioitu olleet vain noin 10 000. Ilmaston viilentyessä väestö vetäytyi lämpimille seuduille. Esinelöydöistä päätellen neandertalilaiset eivät olisi selviytyneet pitkiä aikoja paikoissa, missä maa routaantui ja peittyi lumeen. Heillä ei ollut esimerkiksi sellaisia lumikenkiä, suksia eikä rekiä, joilla he olisivat pystyneet liikkumaan lumisessa maastossa. Siedettävät olosuhteet löytyivät kuitenkin Pyreneiden niemimaan ja Välimeren rannikoilta. Jonkinlaisia vesikulkuneuvoja – veneitä, haapioita tai lauttoja – neandertalilaisilla on täytynyt olla, sillä Joonianmeren saarilta ja Kreetalta on löydetty yli 100 000 vuotta vanhoja kivityökaluja.

Vaikka neandertalilaiset kansoittivat Eurooppaa jääkausien aikana, oli suurin osa heidän elinajastaan maapallolla lämpimämpää kuin nykyaika. He eivät eläneet arktisissa oloissa jäätiköiden reunamilla, vaikka pohjoisimmat luulöydöt ovat Englannista ja Pohjois-Saksasta, laajimmillaan olleen mannerjäätikön lähistöltä. He asuivat noilla paikoilla vain lauhkeamman ilmaston vallitessa.

Merenrannikolla tai sen läheisyydessä neandertalilaiset viihtyivät Välimeren ja Atlantin tuntumassa. Sisämaassa he suosivat aromaita tai lehti- ja sekametsäalueita, missä lähistöllä oli järviä tai jokia. He olivat siis sopeutuneet hyvin monenlaisiin asuinympäristöihin. Valste nimittääkin heitä opportunisteiksi, jotka vaihtoivat asuinpaikkaa ravinnon mukaan. Heille oli tärkeää löytää asumuksilleen suojainen paikka, raaka-aineita vaatteisiin ja työkaluihin, polttopuita sekä juomavettä ja ravintoa.

Työkaluja neandertalilaiset tekivät puusta, luusta, sarvesta ja kivestä. He myös yhdistivät orgaanisia raaka-aineita ja kiveä – piikiveä, kvartsia, obsidiaania. Suurin osa orgaanisesta aineesta valmistetuista esineistä on kuitenkin kadonnut jäljettömiin. Neandertalilaisten käyttämät työkalut eivät muuttuneet olennaisesti koko heidän elinaikanaan. Valste esittelee tekstin ja piirrosten avulla kiviesineitä ja näiden löytöpaikkojen avulla nimettyjä kulttuureja. Euroopan arkeologiaan perehtymättömälle eivät moustierin-, châtelperronin- tai aurignacinkulttuurit ja niiden edustamat ihmislajit avaudu yhdellä lukukerralla – varsinkaan, kun eräitä samantapaisia esineitä tuottivat niin heidelbergin-, neandertalin- kuin nykyihmisetkin eikä kaikkien esineistöjen tekijöistä ole varmuutta. Neandertalilaisten tarinan kannalta esinekulttuurien hahmottaminen ei liene ihan välttämätöntä.

Vaatteita neandertalilaiset eivät liene osanneet ommella, sillä heidän esineistöstään ei ole neuloja löytynyt. Mutta jonkinlaisia verhoja itselleen he pystyivät tekemään sitomalla turkiksia ja nahan kappaleita yhteen reikien läpi pujotetuilla nahkahihnoilla. Nahan muokkaamisesta kielivät neandertalilaisten erittäin kuluneet etuhampaat.

Luolat  eivät olleet neandertalilaisille ainakaan pysyviä asuinsijoja, vaan he rakensivat majansa ja kotansa kalliokielekkeiden suojaan. Kussakin asumuksessa oli tilaa kokonaiselle suurperheelle ja parikin tulisijaa. Rungoksi pystytettiin puutolpat. Seinät ja katto peitettiin oksilla ja rangoilla, joiden katteeksi levitettiin lehviä, havuja, heiniä, turvetta, kaarnaa, tuohta tai taljoja. Arolla majojen katteena käytettiin vuotia ja seiniä tuettiin mammutin luilla ja syöksyhampailla.

Merkkejä siitä, että neandertalilaiset hautasivat vainajiaan, on jo 140 000 vuoden takaa. He asettivat vainajat usein itä–länsi-suuntaan ja tiettyyn asentoon. He sitoivat ruumiin mahdollisimman pieneen tilaan raajat koukkuun lähelle vartaloa. He saattoivat peittää ruumiin okralla ja jättää ruoka- ja esinelahjoja hauta-antimiksi. Simpukoista ja eläinten hampaista tehtyjä korujakin on haudoista löytynyt. Toimet viittaavat heidän uskoneen tuonpuoleiseen elämään. Luulöydöt osoittavat myös, että neandertalilaiset huolehtivat vanhuksistaan ja vammaisistaan, jotka eivät olisi muuten selvinneet omin voimin.

Liha maistui

Neandertalilaiset olivat metsästäjiä, haaskansyöjiä ja keräilijöitä. Asuinyhteisöt pyydystivät yhteistyössä isoja nisäkkäitä: alkuhärkiä, alppivuohia, antilooppeja, arobiisoneita, hevosia, luolakarhuja, mammutteja, myskihärkiä, peuroja, saiga-antilooppeja, saksanhirviä, visenttejä ja villasarvikuonoja. Heille kelpasi myös monenlainen pienriista: jänikset, kanit, majavat, murmelit, oravat ja siiselit. Liha siis maistui neandertalilaiille. Eläimistä saatiin myös nahkaa ja turkiksia. Runsas lihansyönti on todistettu ihmisluiden kollageenin hiilen ja typen pysyvien isotooppisuhteiden avulla.

Kuva: Neandertalilainen nylkemässä eläintä. Ennallistus Neanderthal Museum.

Jokien, järvien ja meren rannoilla neandertalilaisten ruokavalioon kuuluivat monenlaiset vedenelävät. Kutukaloja voitiin kerätä jopa käsin matalasta vedestä; hylkeitä ja kuutteja nuijittiin rannoilta. Vuoroveden paljastamista lammikoista poimittiin rapuja,  simpukoita, ostereita, mustekaloja sekä levää. Keväällä pesimäaikaan kerättiin lintujen munia. Kasveja hyödynnettiin monipuolisesti. Pähkinät, siemenet, marjat, hedelmät, silmut, nila, jälttä ja sienet maistuivat sellaisenaan. Monia yrttejä poimittiin antamaan lisämakua ruokaan tai lääkkeeksi. Hunajan ohella myös etanat, kotelot, käärmeet, liskot, ja lierot kelpasivat.

Monipuoliselta kuulostavasta ruokavaliosta huolimatta neandertalilaisilla ei ajoittain ollut riittävästi ravintoa, vaan he näkivät jopa nälkää. Keripukin ja riisitaudin jäljet luissa osoittavat, että ainakin ajoittain ihmiset kärsivät C- ja D-vitamiinin puutteesta. Luiden rikkomisesta tietyllä tavalla on taas päätelty, että neandertalilaiset söivät lajitovereitaan. Kannibalismi voi olla rituaalista tai pakon sanelemaa, kun muuta syömistä ei ollut.

Veiksel-jääkauden viime vaiheessa asutus Euroopassa säilyi vain Välimeren ja Atlantin rannikolla tai rannikon lähellä. Neandertalilaiset eivät selviytyneet kylmässä, ja heidän viimeiset asuinpaikkansa hävisivät Krimiltä ja Pyreneitten niemimaalta 28 000 vuotta sitten. Kylmyysvaiheen loppuaikoina, 23 000 – 16 000 vuotta sitten kehittyi kylmiin oloihin sopeutuneita ihmisiä. Heillä oli tehokkaita kaukoaseita, jousia ja nuolia, linkoja, harppuunoita ja atraimia sekä vesikulkuneuvoja ja koira vetoeläimenä.

Neandertalilaisia Suomessa?

Suomalaisia kiinnostaa tietenkin se, asuiko neandertalilaisia milloinkaan Suomen alueella? Paleontologi Björn Kurtén on pitänyt sitä täysin mahdollisena, sillä Veiksel-jääkauden pitkien lämpimien välikausien aikana täkäläinen ilmasto vastasi nykyisen Keski- tai jopa Etelä-Euroopan ilmastoa. Jään toistuva sulaminen ja leviäminen ovat kuitenkin pyyhkineet pois kaikki heistä mahdollisesti maaperään jääneet jäljet. Mutta Etelä-Pohjanmaalla, Karijoen ja Kristiinankaupungin rajalla sijaitsevasta Susiluolasta on löydetty kaksi tasaiseksi tallattua permantoa, nuotionpohja sekä kivisiä työkaluja juuri siltä ajalta, jolloin neandertalilaisia asusti Keski-Euroopassa.

Kuva: Karijoen Susiluolan suuaukko. Susiluola.

Luolan maakerroksista on löydetty lähes tuhat kiveä tai sirua, jotka saattavat olla ihmisen muokkaamia. Kivilajeissa on kvartsia, kvartsiittia, hiekkakiveä, silttikiveä, vulkaniittia ja jaspista. Vaikka maallikon on vaikea uskoa esineitä ihmisen tuottamiksi, useat ulkomaiset asiantuntijat ovat pystyneet tulkitsemaan ne neandertalilaisten tekemiksi. Kerrostumien perusteella neandertalilaiset olisivat asuneet paikalla 120 000 vuotta sitten lämpimän Eem-interglasiaalin aikana. Paikalta löytyneen noen ja hiilen radiohiiliajoitukset todistavat löydösten olevan yli 40 000 vuotta vanhoja, ts. neandertalilaiset olisivat voineet asustaa luolassa. (Huom! Radiohiiliajoitus ei anna vanhempia ajoituksia.)

Susiluolan löydöt jakavat kuitenkin edelleen myös asiantuntijoiden käsityksiä. Toiset arkeologit ja geologit kiistävät löydön olevan asuinpaikka ja esineiden olevan ihmisen muokkaamia, toiset taas ovat vakuuttuneita siitä, että luolassa on asunut neandertalilaisia. Valste kuuluu niihin, jotka uskovat tähän.

Neandertalinihmisen perintö

On yksinkertaista sanoa, että neandertalilaiset katosivat, kun nykyihminen ilmestyi Eurooppaan. Mutta mikä oli syy ja seuraus? Joissakin paikoissa neandertalilaiset olivat kadonneet jo ennen kuin nykyihminen saapui alueelle, joissakin paikoissa lajit elivät kauan, jopa tuhansia vuosia rinnakkain. Yksi, perinteinen selitys on se, että paremmin asein varustautuneet nykyihmiset tappoivat tai pakottivat huonommin asein varustautuneet neandertalilaiset lähtemään. Toisen selityksen mukaan neandertalilaiset hävisivät runsaslukuisemmille tulokkaille kilpailun resursseista – asuinpaikoista ja ravinnosta. Kolmas mahdollinen selitys on, että nuo kaksi ihmisryhmää elivät sopuisasti rinnakkain ja oppivat toisiltaan. Ne risteytyivät, ja muutamassa tuhannessa vuodessa vähälukuiset neandertalilaiset sulautuivat nykyihmisiin, jotka saivat kumppaneiltaan huomattavan geeniperimän.

Nykyiset eurooppalaiset ovat kolmen nykyihmisen invaasion jälkeläisiä. Ensimmäinen Afrikasta lähtenyt väestövyöry tapahtui noin 40 000 vuotta sitten Lähi-Idästä. Toinenkin tuli sieltä noin 9 000 vuotta sitten. Kolmas aalto saapui 4 500 vuotta sitten Yamnaja-ihmisten tullessa Keski-Siperiasta länteen. Mutta useimmilla nykyajan ihmisillä on neandertalilaisille tyypillisiä ominaisuuksia, mikä johtuu siitä, että neandertalilaiset sulautuivat ainakin osin Afrikasta Lähi-idän kautta tulleeseen nykyihmisväestöön. Paleoantropologi Milford Wolpoffin mukaan neandertalilaisen ja nykyihmisen ero on verrattavissa Australian alkuperäisväestön ja brittisiirtolaisten väliseen eroon.

Kuva: Neandertalilaisen ennallistus ja ranskalainen pikkutyttö. Neanderthal Museum. http://www.neanderthal.de/

Vaikka neandertalilaiset katosivat maapallolta viimeistään 28 000 vuotta sitten, he jättivät kivityökalujensa, asuinpaikkojensa ja fossiloituneiden luittensa lisäksi myös toisenlaisen perinnön. DNA-tutkimukset ovat osoittaneet, että jokaisella Afrikan ulkopuolelta kotoisin olevalla ihmisellä on perimässään rahtunen muinaista lajitoveria. Peräti noin 20 prosenttia neandertalilaisen DNA:sta on säilynyt nykyihmisissä, ja meidän jokaisen geenialleeleista 1,5–2,1 prosenttia on peräisin neandertalilaisilta. Käytännössä tämä merkitsee sitä, että nykyisillä eurooppalaisilla on monia piirteitä ja ominaisuuksia, jotka olivat tyypillisiä sukupuuttoon kuolleelle lajitoverille.

Neandertalilaisen ulkoisia piirteitä näkee tuon tuostakin kanssaihmisillä, kun vain huomaa tarkkailla. On pitkää aivokoppaa, taakse viettävää alaleukaa, takaraivon pullistumaa, kulmakaaria, kookkaita neniä, punaposkia, paksuja sormia, tuuheita suoria hiuksia, vaaleaa ihoa, kesakoita, punaisia hiuksia ja suuria silmiä. Piiloisiakin ominaisuuksia on useita, mm. vastustuskyky euraasialaisille taudinaiheuttajille, lisääntynyt riski sairastua autoimmuunisairauksiin ja vaikeus lopettaa tupakanpoltto. – Sauhuttelijat voivat nyt syyttää neandertalinihmistä siitä, etteivät pysty lopettamaan tupakoimistaan.