Neurologian professori emeritus Jorma Palo kuoli 5. kesäkuuta 2006. Hänen mukanaan Suomen julkinen sana menetti harvinaislaatuisen yhteiskunnallisen keskustelijan. Jorma Palo oli nimittäin valmis tarttumaan populaareihin aiheisiin, joita tiedemaailma vältteli.

Palo julkaisi muun muassa kirjan kollegojensa Urpo Rinteen ja Paavo Riekkisen edesottamuksista. Täten hän mursi lääkäreitten keskinäisen “omertan”. Voi olettaa, että etenkin Rinteen potilaiksi joutuneille oli terapeuttista, että yksikin asiantunteva taho suvaitsi julkisesti kyseenalaistaa Urpo Rinteen menettelytavat.

Kirja Nils Gustafsson ja Bodomin varjo kertoo poliisin pakkomielteestä tehdä Gustafssonista syyllinen. Implisiittisesti se kertoo myös Jorma Palon omasta päähänpinttymästä. Kesäkuussa 1960 lääkärin uraansa aloittelevan Palon potilaaksi tuli Hans Assmann -niminen henkilö. Jo kahdessa aikaisemmassa kirjassaan Palo on kuvannut Assmannin käyttäytymistä sairaalassa “omituiseksi”. Lavean selostuksen lisäksi Palo ei käsittääkseni ole juurikaan pystynyt osoittamaan, miten edes hän liittää Assmannin Bodomin surmiin.

Palo väittää, että Assmann oli itäblokin tiedustelupalvelun alempitasoinen toimija. Tämän takia Suomen poliisi ei vielä tähän hetkeen asti olisi uskaltanut tutkia Assmannin mahdollista osuutta kolmoismurhaan. Tällainen väite on vastoin kaikkea sitä, mitä Suomen historiasta kylmän sodan ajalta tiedetään. Presidentti Kekkosen vaikutuksesta Neuvostoliitto joutui vaihtamaan suurlähettilästään, useita NL:n diplomaattien ilmoitettiin olevan ”persona non grata” ja useita Suomen kansalaisia tuomittiin vankeuteen vakoilusta Neuvostoliiton hyväksi. Toimiminen väitettynä KGB:n apupoikana ei olisi pelastanut Assmannia murhasyytteeltä, jos näyttöä olisi ollut. Jorma Palo ei vain kuluneitten 40 vuoden aikana ymmärtänyt, että poliisi ei selosta keskeneräisiä tutkimuksia kenellekään, ei edes neurologian professorille!

Epäolennaisuuksien karsiminen

2000-luvun alussa Imatralla surmattiin koulutyttö. Ratkaisematon henkirikos on omiaan synnyttämään kaikenlaisia huhuja. Joku on käyttäytynyt omituisesti, jollain on pistävä katse, jonkun katse on pälyilevä, joku välttelee katsekontaktia jne. Tutkinnanjohtajana rikosylikomisario Tero Haapala ja tutkijana rikosylikonstaapeli Markku Tuominen KRP ratkaisi Imatran surman tehokkaalla tavalla. Poliisin laajasta tutkinta-aineistosta karsittiin kaikki ylimääräinen, ja keskityttiin vain siihen tietoon, mikä liittyi Imatran surman ajankohtaan. Tästä materiaalista löytyi epäjohdonmukaisuus. Erään koulupojan oli ollut pakko olla surmapaikalla surma-aikana. Kiinniottoa seurasi välitön tunnustus.

Tällä samalla menetelmällä KRP:n tutkijat lähestyivät vuodesta 2003 alkaen Bodomin surmia. Erona oli vain se, että aikaa oli kulunut yli 40 vuotta. Poliisille kulunut aika on menetetty totuus, ja poliisit eivät ole mitään historiantutkijoita! Kuolleita olivat sekä Gustafssonin hoidosta vastanneet lääkärit että 1960-luvulla tutkinnasta vastanneet poliisit. Todistusaineistoa oli luovutettu takaisin uhrien omaisille ja Gustafssonin sairaalatutkimuksiin liittyviä dokumentteja oli hävitetty. Poliisi ei ollut edes johdonmukaisesti kirjannut omien tutkimustensa etenemistä siitä syystä, että tuolloin samat tutkijat jatkoivat jutun kimpussa vuodesta toiseen. Gustafsson joutui siihen hyvin merkilliseen tilanteeseen, että juuri hänen olisi pitänyt ryhtyä esittämään todistusaineistoa niille väitteille, joita lehdistössä oli 40 vuotta aikaisemmin esitetty Gustafssonin saamista vammoista.

Gustafsson joutui kohtaamaan varsin yksipuolisia asiantuntijalausuntoja. Kun ainoaksi “todistetuksi” vammaksi jäi leukaluun murtuminen, asiantuntija ilmoitti ko. vamman saaneitten tulevan itse vastaanotolle. Lienee eri asia tulla vastaanotolle taksilla kuin liikkua toista kilometriä oudossa maastossa, kuten Gustafssonin olisi pitänyt tehdä.

Myös psykologista asiantuntemusta käytettiin. Kukaan ei kuitenkaan pohtinut, miten luonteva on sellainen ratkaisu, että 18-vuotias nuorimies olisi surmannut kolme ystäväänsä ja jäänyt sitten näitten ruumiitten päälle odottamaan apua katsellen kärpästen pörisemistä omassa veressään ja teeskennellen tajutonta. Tämän jälkeen Gustafsson jäi asumaan samaiseen Espooseen eikä seuraavien 40 vuoden aikana syyllistynyt edes liikennerikkomukseen. Erikoinen psykologinen profiili, suorastaan epäuskottava!

Kirjaa kirjoittaessaan Jorma Palo oli kuolettavasti sairas. Se ei estänyt häntä tutustumasta laajaan kirjalliseen aineistoon ja haastattelemasta Gustafssonia. On aiheellista todeta, että professori Jorma Palo säilytti sekä argumentoinnin että kielenkäytön terävyytensä elämänsä loppuun asti. Sivuilla 195-197 Palo kuvaa ylikonstaapeli Markku Tuomisen todistusta oikeudessa, jossa hän väitti Gustafssonin tavallaan tunnustaneen tekonsa: “ Esitellessään itsensä oikeudelle Tuominen teki selväksi, että sen edessä oli nyt yksi maan parhaimmista rikostutkijoista ellei paras”… [seuraa selostus Gustafssonin väitetystä tunnustuksesta]…” Todistuksen arvo heikkeni entisestään, kun kävi ilmi, että Tuominen erehtyi jopa ilmoittamastaan ‘tunnustuksen’ ajankohdasta. Tuolla päivämäärällä vangitsemisoikeudenkäyntiä ei nimittäin pidetty lainkaan. Näin sama poliisimies, joka kertoi saaneensa Nilsin kiinni lähes puoli vuosisataa vanhojen tietojen epätarkkuuksista ja virheistä, ei itse muistanut runsaan vuoden takaista tapahtumaa, vaikka se oli sattunut hänen virka-aikanaan ja virkapaikallaan ja vaikka hänen kiinni ottamansa mies saattoi joutua siitä loppuelämäksi vankeuteen.”

Tuomio

Kun oikeusistuin antaa vapauttavan tuomion, sitä yleensä perustellaan riittävän näytön puuttumisella. Tällaisen ilmaisun ikävä piirre on se, että vain juristille näytön puuttuminen tarkoittaa asiaa, jota ei ole olemassa. Maallikko näkee asian toisin. Espoon käräjäoikeus toimi ns. laajennetussa kokoonpanossa, johon kuului kaksi juristikoulutuksen saanutta ammattituomaria. Oikeuden päätös oli täysin yksiselitteinen. Vapaasti referoituna se kuului:
– on silminnäkijä- ja teknistä näyttöä siitä, että alueella oli ulkopuolisia
– on teknistä näyttöä siitä, että Gustafsson oli teltan sisällä, kun hyökkäys alkoi
– on näyttöä siitä, että Gustafssonilla oli aivotärähdys, haavoja ja hänen vammansa olivat niin vakavia, että hän ei olisi pystynyt kätkemään kadoksiin jäänyttä omaisuutta
– ei ole mitään syytä, miksi Gustafsson olisi surmannut kolme ystäväänsä.

Vielä tuomion julkistamisen jälkeenkin sitä suorastaan arvosteltiin julkisuudessa. Väitettiin, että käsittely jatkuisi vielä vuosia aina korkeimpaan oikeuteen saakka. Kaiken huipuksi rikosoikeuden professori ilmoitti, että oli Gustafssoninkin etujen mukaista saada asialle oikeuskäsittely. Siis ilman pidätysaikaa ja julkisuutta Gustafssonin elämä olisi ollut jotenkin vajaa?

Eräässä mielessä Bodomin tapausta voidaan vielä käsitellä oikeudessa. Gustafsson on nimittäin tehnyt poliisille tutkintapyynnön siitä, onko hänen kunniaansa loukattu julkisuudessa. Muutoin asia on loppuun käsitelty: syyttäjä ei valittanut käräjäoikeuden päätöksestä.

Helluntaina vuonna 1960 päättyi kolmen nuoren ihmisen elämä. Kyseisen helluntain tapahtumat vaikuttivat syvästi monen muun henkilön myöhempiin vaiheisiin. Heitä olivat esimerkiksi uhrien omaiset, Jorma Palo, Hans Assmann, ns. kioskinpitäjä – ja ennen kaikkea espoolainen Nils Gustafsson.