Kirjan suomalaisen esipuheen on laatinut sotahistorioitsija Carl-Fredrik Geust, ja hänen lisäkseen Moštšanskin tekstiä ovat tarkistaneet ja lukuisissa kommenttiviitteissä ansiokkaasti korjanneet Erkki Käkelä ja Esa Muikku. Tämä työ nostaa kirjan arvoa, sillä Moštšanskin teksti todellakin vilisee suomalaisesta näkökulmasta katsottuna omituisia ilmaisuja ja suoranaisia asiavirheitä. Seuraukset ovat paikoin tahattoman koomisia, kun asiatarkastajat joutuvat viitteissä osoittamaan Moštšanskin toteamukset suomalaisten puolustuslaitteiden vahvuudesta tai neuvostolentäjien lukuisista ilmavoitoista perättömiksi. Moštšanskin kirjoitustyyli jatkaakin neuvostosotahistorian perinnettä mahtipontisimmillaan: taitavat kenraalit ja urhoolliset kaartinsotilaat voittavat yhden ylittämättömän vastuksen toisensa perään silkalla neuvokkuudellaan ja uhrivalmiudellaan. Läpi taistelujen ”neuvostosotilaat osoittivat suurta sankarillisuutta ja nujertumatonta tahtoa” ja Viipurissa ”taisteluja käytiin jokaisesta talosta ja korttelista” kunnes viholliselle aiheutettiin ”murskaava tappio”. Kun Viipurin valtaukseen johtaneita menestyksekkäitä läpimurtotaisteluita on käyty läpi lähes sata sivua, kuitataan Viipurinlahden, Tali-Ihantalan ja Äyräpään-Vuosalmen taistelut muutamalla virkkeellä ja siirrytään kuvaamaan Itä-Karjalan takaisinvaltausta. Jos suomalaisessa sotahistoriassa on ollut tyypillistä korostaa juuri näitä myöhempiä torjuntavoittoja, Moštšanskin tarkastelutapa on tismalleen päinvastainen.

Kirjan suomalaisen käännöksen tarkoitus ei kuitenkaan ole vain kummastella venäläisen näkökulman nurinkurisuutta, ja on kirjan kommentoijille ansioksi, etteivät he ole liiaksi lähteneet alleviivaamaan suomalaisen perspektiivin paremmuutta. Kiinnostavan kirjasta tekee juuri se, kuinka eri tavalla periaatteessa samat tapahtumat voidaan nähdä ja kuvata rajalinjan toisella puolella. Joitain yksityiskohtia lukuun ottamatta Moštšanskin tutkimus ei ole ”valheellinen”, erot ovat adjektiivien valinnassa, painotuksissa ja kontekstissa. Kirjassa taistelut Karjalan kannaksella, Aunuksessa ja Laatokan Karjalassa (venäläisittäin ilmaistuna ”Etelä-Karjalassa”) limittyvät osaksi ”suurta isänmaallista sotaa” vuosina 1941-45, kun suomalaiset taas katsovat tapahtumia talvi- ja jatkosodan erityisestä kontekstista käsin. Pienelle maalle keskeiset erottelut ja merkitykset ovat suurelle maalle turhanpäiväistä semantiikkaa.

On sekä sääli että ilmeisen kuvaavaa venäläiselle sotahistorialle, että Moštšanskin tarkastelutapa on niin perinteinen ja sankaripaatoksellinen. Olisi todellakin kiinnostava lukea venäläinen tutkimus, jossa Suomea vastaan käytyä sotaa tarkasteltaisiin puna-armeijalaisten kokemusten, mentaliteetin ja muistojen tasolla samaan tyyliin kuin Catherine Merridale on tehnyt kirjassaan Ivan’s War: The Red Army 1939-45 (2005). Nyt tavallinen sotilas näkyy kirjan sivuilla vain Neuvostoliiton sankarin roolissa peitotessaan tulta sylkevän bunkkerin tai ampuessaan alas vihollislentokoneita.

Sankariteemaan liittyen Carl-Fredrik Geust on koonnut kirjan loppuun mielenkiintoisen liitteen Karjalan kannaksen suomalaisten paikannimien nykyisistä venäläisistä nimistä. Suurin osa paikoista sai uuden nimensä juuri vuosien 1939-40 ja 1941-44 taisteluissa kaatuneiden puna-armeijalaisten mukaan. Tällä tavalla alue liitettiin sananmukaisesti verellä osaksi Neuvostoliittoa. Alun perin nimiehdotuksissa oli enemmän tyypillisiä johdannaisia Leninistä, Uljanovista, Komsomolista ja punaisesta, mutta Neuvostoliiton rautatie- ja merenkulkuviranomaiset vastustivat tätä – posti ei tahtonut enää löytää perille oikeaan Uljanovskiin. Nimenmuutosten tavoitteena oli pyyhkiä pois kaikki viittaukset suomalaiseen menneisyyteen. Näin toimittiin nimenomaan Karjalan kannaksella, joka liitettiin Leningradin oblastiin ja siten Venäjän neuvostotasavaltaan. Karjalais-suomalaiseen neuvostotasavaltaan liitetyssä Laatokan Karjalassa vanhat suomalaisnimet säilyivät kyrillisessä muodossaan. Kirjassa on lisäksi liite perinteisistä suomalaisista paikannimistä Itä-Karjalan ja Inkerinmaan alueella sekä Juha Lankisen kuvaus elämästä Viipurissa jatkosodan aikana.

Kuten näkyy, Kannaksen suurhyökkäys 1944 venäläisin silmin on koottu yhteen hyvin erilaisista aineksista. Kun Moštšanskin teksti ei edes kommenteilla korjattuna ole tutkimuksellisesti erityisen tasokas ja kun hänen antamansa kuva venäläisestä perspektiivistä on jäykkä ja konventionaalinen, ei kirja näytä tarjoavan juurikaan aihetta uusiin ajatuksiin. Innokkaimmat sotahistorian harrastajat voivat saada kirjasta täydennystä tietoihinsa neuvostojoukkojen ryhmityksestä ja aseistuksesta, mutta suurimmalle osalle kesän 1944 taisteluista kiinnostuneillekin lienee yhdentekevää, millä kalustolla 46. Erillinen Kaartin Raskas Panssariläpimurtorykmentti taisteluihin osallistui, vieläpä kun nämäkin tiedot ovat kirjassa paikoin ristiriitaisia.

On kuitenkin yksi erityinen seikka, jonka vuoksi kirja todellakin onnistui muuttamaan vaikutelmaani sotatapahtumista Karjalan kannaksella: siinä on tietääkseni ensi kertaa Suomessa julkaistu runsaasti neuvostoliittolaista valokuva-aineistoa kesältä 1944. Usein historiakirjojen kuvittaminen jää tutkijoiden puolesta vasemman käden huitaisuksi kirjan viime metreillä, ja niinpä suomalaisissa sotahistorian esityksissä toistuvat ehtimiseen samat jo kymmeniä kertoja painetut TK-kuvat. Silti juuri kuvat ovat voimakkainta kerrontaa. Ne luovat käsitystä menneisyydestä usein tekstiä syvemmin ja myös vangitsevat meidät omaan rajaukseensa. Vastikään Helsingin Sanomissakin julkaistut sotilaiden yksityiskuvat, joita tutkija Olli Kleemola on laajalti kerännyt (HS 24.6.2011), osoittavat, kuinka toisenlainen sotakuva kanonisoitujen TK-otosten takaa voikaan aueta.

Ilja Moštšanskin kirjassa saman silmänkääntötempun tekevät siis neuvostovalokuvat. Erityisen nyrjäyttäviltä tuntuvat kuvat Viipurista kesäkuussa 1944, kun neuvostojoukot etenevät tyhjään kaupunkiin, jossa suomenkieliset mainoskyltit ovat edelleen paikoillaan. Kuvista välittyy historiallisen hetken tuntu, kun vain muutama tunti aiemmin satojen vuosien menneisyys oli lopullisesti katkennut ja nyt parturi-kampaamo K. Nuorasen editse lampsivat nuoret puna-armeijalaiset – ilmeisesti sen kummemmin ihmettelemättä ajankohdan historiallisuutta. Kun historiankirjoitus tapaa muodostaa selkeärajaisen jatkumon, jossa ajanjakso seuraa toistaan, Moštšanskin kirjan Viipuri-kuvissa kaksi aikaa on olemassa yhtä aikaa. Ilmiön aavemaisuutta lisää Viipurin katukuvan tuttuus: arkkitehtuuri ja kylttien tekstit ovat niin tavanomaisen suomalaisia, että näky olisi sama, jos neuvostopanssarit olisivat ajelleet Helsingin, Tampereen tai Turun kaduilla. Tällä tavoin katsojan mielikuvituksessa Viipurissa toteutunut historia kuvittaa muun Suomen osalta kontrafaktuaaliseksi jäänyttä miehitysskenaariota.

Kesän 1944 sotatapahtumat ovat jo niin usein kerrattu aihe, että yhtäkin tällaista nyrjähdystä kuvassa voi pitää kirjalle meriittinä.