Mikko Kivikosken teos "Keski-Eurooppa. Utopiasta todellisuuteen?" tekee yhteenvetoa siitä, mitä itäisen Keski- Euroopan toisinajattelijat Keski- Euroopasta, sen identiteetistä ja luonteesta 1980- luvulla kansainvälisessä (englanninkielisessä) julkisuudessa lausuivat.
Termi "Keski-Eurooppa", kuten tekijä itsekin myöntää, on monitahoinen ja osin hankala. Entisestä rautaesiripusta itään sijaitsevan alueen nimityksestä (Keski- Eurooppa, Itä- Eurooppa, itäinen Keski- Eurooppa) on käyty vilkasta keskustelua kansainvälisellä areenalla. Ongelmana on se, että alueelle on hankala löytää nimitystä, joka tyydyttäisi kaikkia ja joka sopisi myös alueen asukkaille. Toisaalta alueen asema on ajan mittaan muuttunut siten, että yhteen aikakauteen liittyen käyttökelpoinen nimitys- kuten Itä-Eurooppa vuosille 1945-1989- ei sovellukaan toiseen kauteen. Yhtenä ratkaisuna nimitysvyyhtiin on tarjottu Väli- Eurooppaa (jonka merkityssisältö ja laajuus on tosin tunnustetusti toinen kuin "Keski-Euroopan"), jolla tarkoitetaan venäläisen ja saksalaisen valtapiirin välistä aluetta. Henkilökohtainen valintani olisi saksalaisessa keskustelussa käytetty jako saksankieliseen Keski-Eurooppaan ja itäiseen Keski-Eurooppaan. Tämä sanankäyttö toisaalta yhdistää ja toisaalta jakaa alueen, jolla on historian kuluessa ollut poliittisesti, kielen kannalta ja kulttuurin suhteen välillä hajanaisempi, välillä tiiviimpi yhteys.
Kivikoski käyttää Keski-Eurooppaa puhuessaan länsislaavilaisten kansojen ja unkarilaisten poliittisista ja kulttuurisista alueen hahmotelmista ja "Mitteleuropaa" puhuessaan saksalaisten yleensä hegemoniapyrkimyksiin liittyneistä aluemääritelmistä. Jako tekee väkivaltaa alueen historiallisille yhteyksille eli saksan kielen ja kulttuurin ja aikoinaan merkittävien saksalaisten vähemmistöjen asemalle myös itäisessä Keski-Euroopassa. Jako toimii kuitenkin mukiinmenevästi työjaotteluna, ainakin siihen asti, kunnes teos haluttaisiin kääntää saksaksi. Vaikka jaossa on ongelmansa, toimii se kuitenkin tässä yhteydessä hyvin erottaessaan naumannilaiset ja hitleriläiset hegemoniapyrkimykset niiden vaihtoehdoiksi tarjotuista yhteistyön malleista.

Kivikoski taustoittaa 1980- luvun toisinajattelijoiden keskustelua historiallisella katsauksella Saksan ja Venäjän välisen alueen erilaisista yhdistämis- ja yhteistyöpyrkimyksistä. Lukuisten epäjohdonmukaisuuksien ja puutteiden takia tämä on ehkä teoksen vähiten kantava osio.
Tekijä valitsee ensimmäiseksi esiteltäväksi "Keski-Eurooppa- idean protoasteeksi" Metternichin yritykset uudistaa ja vahvistaa Habsburgien valtakuntaa. Kyseinen valinta on omituinen. Mikäli "habsburgilainen projekti" vahvan yhtenäisalueen luomiseksi olisi lähtökohtana olisi eittämättä parempi aloittaa Maria Teresian pyrkimyksistä yhtenäistää valtakuntaa 1700- luvulla. Jos etsitään symbolista rajakohtaa, sellainen löytyisi esimerkiksi Frans I:en julistautuminen Itävallan- mahdollisimman laajasti ymmärrettynä- keisariksi vuonna 1804.

Mielenkiintoista näissä Habsburgien pyrkimyksissä on se, että ne suuntautuivat nimenomaan Habsburgien hallussa olleiden Böömin, Unkarin ja Puolan keskiaikaisten kuningaskuntien feodaalisten oikeuksien rippeitä vastaan. Viimeksimainittujen "keskieurooppalainen projekti" taas voidaan hyvällä tahdolla nähdä alkavaksi jo 1335, kun kuningaskunnat sopivat poliittisesta ja taloudellisesta yhteistyöstä- silloisen Itävallan luomaa tullialuetta vastaan. Tälle sopimukselle on ajoittain annettu alueella suurehko symbolinen arvo- jopa niin, että kuningaskuntien modernit seuraajat allekirjoittivat omat yhteistyösopimuksensa jälleen Visegradissa vuonna 1991. Itse asiassa, jos wieniläiskeskeiset hegemoniapyrkimykjset liitettäisiin Kivikosken terminologiassa "Mitteleuropa"- projekteihin, saataisiin jaottelulle- hyvällä tahdolla tietysti- keskiaikaan ulottuvat juuret.

Palackýn suunnitelma Habsburgien monarkian uudistamiseksi konfederaation tai federaalisen mallin mukaan saa ansaitusti maininnan, mutta muuten 1800-luku ohitetaan taustoittavassa osuudessa turhan nopeasti- Keski-Eurooppa- hahmotelmien kuittaaminen "jäsentymättömiksi" on turhan hätäistä. Mitään mainintaa ei tehdä esimerkiksi Lajos Kossuthin myöhemmällä iällään kehittelemistä Keski-Euroopan kansojen yhteistyöstä tai Palackýn suunnitelman eteenpäinkehittelijöistä, kuten Aurel C. Popovicistä (esim. Die Vereinigten Staaten von Groß- Österreich. Politische Studien zur Lösung der Nationalen Fragen und Staatsrechtlichen Krisen in Österreich- Ungarn. Leipzig 1906.), tai edes Itävalta- Unkarin kompromissista 1867- olkoonkin ettei monarkia ollut koko Keski-Eurooppa. Yleensäkin ottaen nationalismin ja sen vastavoimien huomioiminen sekä tässä kohden että myöhemmin olisi vahvistanut teosta.

Seuraavana etappina mainitaan Naumannin ensimmäisen maailmansodan aikainen Saksan hegemoniaan tähdännyt "Mitteleuropa"- suunnitelma ja sen vastineena Masarykin sodan aikana kehittelemä idea "Uudesta Euroopasta"- Keski-Euroopan pienempien kansojen demokratiaan perustuvasta yhteistyöstä Saksan ylivaltaa vastaan. Masarykin hahmotelman epäonnistuminen nationalismin ja pienvaltioiden keskinäisen nahistelun takia esitetään lyhyesti. Epäonnistumisen syiden syvempi esittely olisi kuitenkin ollut tarpeen, koska maailmansotien aikaisten ja niiden välisen ajan kokemukset ovat osaltaan vaikuttaneet solidaarisen "Keski-Euroopan" rakentamisen vaikeuteen. Varteenotettavista ajattelijoista tässä yhteydessä jää mainitsematta Unkarin ja sen naapureiden viimeistä kompromissiyritystä vuonna 1918 rakentamassa ollut ja myöhemmin alueen ongelmia maanpaossa analysoinut Oszkar Jászi.

Natsi- Saksan hegemoniapyrkimys alueella- "Mitteleuropa"- pyrkimysten kärjekkäin muoto- romutti Keski- Euroopan kansojen ja valtioiden yhteistyöpyrkimykset alueella ja myöhempi neuvostovalta jäädytti tilanteen neljäksikymmeneksi vuodeksi. Kivikosken mukaan Keski-Eurooppa- keskustelu katkesi useiksi vuosikymmeniksi vuonna 1945. Kuitenkin tekijä viittaa itse romanialaisen antropologi Mircea Eliaden artikkeliin vuodelta 1952 (s.28) ja mainitsematta jää sittemmin Unkarin vuoden -56 tapahtumissa mukana ollut politologi István Bibón teos "A kelet- közep európai kisallamok nyomorúsága" vuodelta 1946. Bibó ajoi Keski-Euroopan kansojen kiistojen sovittamista ja alueen demokratiaa pysyvän rauhan ja yhteistyön edellytyksenä. Bibó ei ehkä kansainvälisesti ole kovin tunnettu- kirjasta tosin otettiin saksankielinen uusintapainos vuonna 1992 (Die Misere der Osteuropäischen Kleinstaaterei. Frankfurt am Main 1992), mutta sitä suurempi hänen merkityksensä on ollut unkarilaisessa politiikassa, näin myös unkarilaisille toisinajattelijoille.

Neuvostoajan tekijä kuittaa pohdinnalla venäläisestä Keski-Eurooppa- vaihtoehdosta ja toisaalta "Keski-Euroopan" merkityksettömyydestä Moskovalle. Varsinaisena ideologisena vaihtoehtona keskieurooppalaisille tarjottiin idästä kuitenkin internationalismia, jolla kaikkeen siitä liittyneestä ympäripyöreydestä ja fasadinomaisuudesta oli kuitenkin vaikutuksensa useisiin sukupolviin rautaesiripun molemmin puolin. Kansainvälisyyden- identiteettitasolla- haaste alueellisille identiteettikonsepteille (niin regionalismille kuin nationalismille) jää kuitenkin huomiotta.

Siirryttäessä teoksen varsinaiseen aiheeseen- -80-luvun toisinajattelijoihin- Kivikoski on selvästi vahvemmalla pohjalla. Taustoittavan osuuden jälkeen seuraa ansiokas, lyhyt tiivistelmä toisinajattelijoiden (Milan Kundera, Vaclav Havel, György Konrád) keskustelusta 1980- luvulla. Tekijä esittelee Kunderan artikkelin "Keski- Euroopan tragedia":sta vuodelta 1984 lähtölaukauksena uudemmalle Keski-Eurooppa- keskustelulle. Tälläkin artikkelilla, ja Kunderalla itsellään, on kuitenkin oma taustansa, jota kenties olisi ollut hyvä valottaa. Kaikki kolme mainittua toisinajattelijaa ovat samalla kirjailijoita ja "kirjailija-poliitikoilla" (mainittakoon vaikka Adam Mickwitz, Sándor Petöfi) on historiallisesti ollut merkittävä asema Keski- Euroopassa- etenkin sen poliittisessa oppositiossa- riippumatta aikakaudesta. Toisaalta Kunderan ja kumppaneiden poliittista kirjoittelua tarkastellaan erillään heidän kaunokirjallisesta tuotannostaan, jolla puolestaan on ollut yhteys aiempaan kirjallisuuteen, kuten Isaac Bashevits Singeriin ja muihin Keski-Euroopan historiasta aiheensa saaneisiin kirjailijoihin.

Kunderaa on muun muassa syytetty Itävalta- Unkarin nostalgisoimisesta. Historiallisesti tarkasteltuna monarkian myöhempien traumojen valossa vapaamielisiä aikoja kaipailevat kirjailijat ovat eri leirissä kuin Masaryk, joka oli yksi Habsburgien valtakunnan paloittelijoista. Tämän takia se, että tekijä lisää (aiempaa toistaen) Masarykistä kertovan osion Kunderasta kertovaan kappaleeseen on omituista. Muuten Kivikosken selvitys Kunderan Keski-Euroopasta historiallisen kokemuksen ja kulttuurin tuotteena on ansiokas. Samaa voidaan sanoa Konrádin ja Havelin keskieurooppalaiseen historiaan ja skeptiseen mentaliteettiin liityvien ajatusten esittämisestä, sekä niiden kritiikistä. Mieleen nousee kysymys, ovatko heidän englanninkieliset kirjoitelmansa välttämättä heidän paras kontribuutionsa keskusteluun, mutta toisaalta kielivalinnan oikeuttanee työekonomian lisäksi se, että englanninkieliset tekstit ovat näistä kaikista tunnetuimpia ja että ajatustenvaihto vielä -80 luvun puolessavälissä ilmeisesti käytiin länsimaisen lehdistön kautta. Sen sijaan se, että saksalainen uudempi Keski-Eurooppa- keskustelu kuitataan lyhyesti kahden sekundäärilähteen pohjalta tuntuu varsin suppealta käsittelyltä, olkoonkin, ettei Saksa ole teoksen "pääosassa".

Esiteltyään toisinajattelijoiden ideat maantieteellisestä, historiallisesta ja kulttuurisesta Keski- Euroopasta tekijä "koplaa" ne ajattelijoiden yhteiskuntakritiikkiin valtiososialismin järjestelmää vastaan. Eittämättä näillä kahdella on yhteys. "Keski- Eurooppa" tematiikka lepää tekijällä kuitenkin vahvasti Kunderan pohjalla, kun taas esitys toisinajattelijoiden kritiikistä järjestelmää kohtaan tukee Havelin ajatuksiin antipolitiikasta, irrottautumisesta valtiososialismin "valheessa" elämisestä ja toimimisesta itsenäisesti suhteessa kansandemokraattiseen valtioon. Havelin ajatusmalli oli ehkä "ainutlaatuinen kehitelmä" (s.58), mutta sitä muistuttavia malleja löytyy kyllä historiasta. Tällaisia voisivat olla esimerkiksi Gandhin ajatelmat toimimisesta väkivallattomasti omilla, ei Britannian siirtomaavallan ehdoilla. Joka tapauksessa lause "antipolitiikka kritiikkinä suurvalta- ja blokkipolitiikkaa kohtaan kristallisoitui toisinajattelijoiden 1980- luvulla hahmottelemassa Keski-Eurooppa- ideassa" (s.61) lienee liioittelua, koska kirjoittaja itse on aiemmin tunnustanut ajattelijoiden Keski-Eurooppa- kehitelmien erot ja epämääräisyydet.

Kaiken kaikkiaan toisinajattelijoiden yhteiskuntakritiikistä- antipolitiikasta ja kansalaisyhteiskunnan korostamisesta- esitetään tiivis ja mielenkiintoinen yhteenveto. Yksi teoksen vahvuuksista lepää siinä paradoksissa, että eri ajattelijoiden ajatuksista luodaan synteesiä, kun samalla myönnetään heidän eronsa ja epämääräisyytensä.

Kirjan neljäs pääluku tarkastelee pyrkimyksiä etsiä Keski-Euroopalle sijaa idän ja lännen välissä. Tekijä esittää alueellisten uudelleenmääritelmien sekä Havelin ja Konrádin niin itä- kuin länsikriittisten pohdintojen lisäksi myös reformikommunistien/sosialistien pyrkimykset kolmanteen tiehen valtiososialismin ja kulutusyhteiskunnan välille. Tämä pyrkimys, jossa oli kaikuja vuosista 1956 ja -68 näyttäytyi 1980- luvun lopulla vielä validina vaihtoehtona ja olisi kenties ansainnut pidemmän käsittelyn, kuin se on tässä yhteydessä saanut.

Viimeisessä pääluvussa "Paluu Eurooppaan" esitetään toisinajattelijoiden idealististen poliittisten konseptien kohtalo "annus mirabilis"in, vuoden 1989 yhteydessä ja jälkeen. Vuoden 1989 murros ei merkinnyt kansalaisyhteiskunnan voittoa valtiosta, vaan vahvan, valtiosta riippumattoman kansalaisyhteiskunnan puute on kenties edelleen merkittävin uhka Keski-Euroopan demokratioille (mikäli kansalaisyhteiskunnalla ymmärretään kansalaisuuden velvollisuuksien, oikeuksien ja solidaarisuuden sisäistämistä ja demokraattisten ihanteiden kanssa yhdenmukaisia kansalaisjärjestöjä).

Tässäkin yhteydessä alueen nationalismin syiden pohdinta olisi ollut paikallaan. Tekijä esittää alueen nationalismin ikäänkuin ulkopuolisena subjektina, joka uhkaa alueen vakautta ja demokratiaa. Havelin "antipolitiikan" taustalla olivat alueen kansojen historialliset kokemukset vieraasta hallinnosta ja levottomuuksista. Sama tausta on kuitenkin syynä myös alueen ajoittain raivokkaalle nationalismille. Elokuvaohjaaja István Szabó, jonka ajatukset Keski-Euroopasta ovat muuten hyvin "kunderalaisia" on esittänyt keskieurooppalaisen kokemuksen tärkeimmäksi nimittäjäksi historiasta juontuvan turvallisuuden tunteen puuttumisen. Tämä yhteinen tunne on ajanut kansat välillä lähemmäksi toisiaan, välillä vienyt ne äärimmäiseen naapurivihaan (István Szabó "Közép-Európa érintése", s.25-27, História 7, 1998). Tämä lienee johtanut myös siihen, että valtaan suostumaan nousseet "antipoliitikot" ja toisinajattelijat ovat joutuneet väistymään tavalla tai toisella turvallisuutta tarjoavien ammattitaitoisten ex-kommunistien, nationalistien ja länsi- integraatiota ajavien tieltä. Enemmän kuin idän ja lännen välissä olon tunne on keskieurooppalaisia kenties ahdistanut- Peter F. Sugarin sanoin- piiritettynä olemisen tunne.

Viimeisenä teemana tekijä nostaa EU- integraation vaikutuksen Keski-Euroopan tulevaisuuteen. Osaltani olen valmis allekirjoittamaan oletuksen, että EU:n etäisessä tulevaisuudessa mahdollinen laajentuminen tulee pysähtymään osapuilleen vanhoille ortodoksisen kristikunnan ja islamin sekä toisaalta protestanttis-katolisen kristikunnan rajoille (poikkeuksina esim. Kreikka, Romania). Ken elää, se näkee. Näkijä joutuu kuitenkin ehkä elämään kauan.

Kaiken kaikkiaan teoksen vahvuus lepää siinä, että se tarjoaa tiiviin ja vahvan analyysin 1980- luvun toisinajattelijoiden ajatuksista, joiden yhteisenä nimittäjänä voidaan- konseptia venyttäen- pitää Keski-Eurooppaa. Mielenkiintoiseksi teoksen tekee se, että se setvii samalla murrosta "Itä- Euroopasta", joka ei koskaan ollutkaan monoliittinen "musta laatikkoa", monimuotoiseen postkommunistiseen Keski-Eurooppaan. Toisinajattelijoiden teesit eivät ehkä voittaneet, mutta ne elävät eteenpäin tämän päivän keskieurooppalaisessa humanismissa.

Mainittakoon vielä, että teos olisi pitänyt oikolukea vielä kerran: useisiin kohtiin jääneet virheelliset verbien taivutusmuodot ja turha toisto häiritsevät ajoittain lukukokemusta.