Antiikin ja keskiajan osalta Historiallisen ajattelun historia perustuu Heikkisen vuonna 2009 ilmestyneeseen tutkimukseen Vallan tulkit: Historiallinen ajattelu Euroopassa antiikin päivinä ja varhaiskeskiajalla (n. 500 eKr.–1000 jKr.). Lisäksi tekijä on luennoinut tutkimuksensa aiheesta useaan kertaan Joensuun yliopistossa (nykyinen Itä-Suomen yliopisto). Heikkisen tavoitteena on ollut kasata historiankirjoittamisen perinne yksiin kansiin, mutta teoksen sivumäärän huomioiden tehtävä on vaikeasti toteutettavissa. Lähdeluettelo ja henkilöhakemisto poislukien tutkimuksen laajuus on ainoastaan 280 sivua. Heikkisellä on epäilemättä hyvät tiedot teoksensa aihealueesta, mutta saavuttaakseen tavoitteensa hän on joutunut pelkistämään aihetta luvattoman paljon. Suullisessa esityksessä jonkinlainen asioiden yksinkertaistaminen tai pelkistäminen voi olla paikallaan, mutta kirjallisen esityksen metodina se kääntyy eittämättä itseään vastaan. Toisen perustavanlaatuisen ongelman muodostaa turhan väljä tutkimuskysymys. Teoksensa ongelmanasettelua esitellessään tekijä toteaa johdannossa ainoastaan, että hänen tavoitteenaan on hahmottaa sitä, mitkä ”oman ajan ilmiöt ovat eri aikakausina muokanneet historiallista ajattelua” (s. 10).

Tämä löyhä ongelmanasettelu tekee tutkimuksesta vääjäämättä hahmottoman. Teksti on sisällöltään rikas, mutta lukija ajautuu helposti hakoteille yksityiskohtien runsauden ja selkeiden kiinnekohtien puutteen vuoksi. Teksti sisältää jonkinlaisen maininnan muun muassa: antiikin historiankirjoituksesta (Thukydides, Herodotos, Livius, Cicero), antikin eepoksista ja tragediasta (homeerinen epiikka, sankaritarut), antiikin suullisesta perinteestä ja näytelmäkirjallisuudesta, myöhäisantiikin ja varhaisen keskiajan kronikoista, saman ajan pyhimystaruista, Raamatun tulkinnoista, ristiretkistä ja kansainvaelluksista, Augustinuksen ja muiden varhaisten kirkkoisien historia- ja filosofiakäsityksistä, keskiajan elämäkerroista, saagoista, luostarilaitoksesta, keskiajan yliopistosta, renessanssihumanismista, uskonpuhdistuksesta, varhaismodernista ajasta ja niin sanottujen yhteiskuntasopimusteoreetikoiden (J. Bodin, H. Grotius, T. Hobbes, S. Pufendorf) historiakäsityksistä, ranskalaisista ensyklopedisteista ja valistuksen hengestä, skottivalistuksesta, Voltairen ja Rousseaun filosofisesta historiasta (ja sen luonto/ihminen-dikotomiasta), saksalaisesta idealismista (I. Kant), saman kulttuurialueen hengenhistoriasta (J. G. Herder), historiallisesta romaanista (M. Cervantes, H. J. Grimmelhausen, D. Defoe), kahvilakulttuurista ja kahviloista historiallisen keskustelun tyyssijoina, Leopold von Ranken lähdekritiikistä ja historiametodista, G. W. F. Hegelin historianfilosofiasta, positivismista (A. Comte), marxilaisesta historiakäsityksestä, Ranskan ja Venäjän vallankumouksista, teollisesta vallankumouksesta sekä siihen liittyvästä lennättimen ja rautatien vaikutuksesta historiallisen tiedon välittäjänä, historiasta niin sanotun ”kansallisen identiteetin” ilmentäjänä, antropologisesta historiasta (C. Darwin ja sosiaalidarvinismi), historiallisesta romaanista uudestaan (W. Scott, C. Dickens, Z. Topelius, A. Dumas), historian ja kulttuurin elinkaarimalleista ja ”morfologiasta” (O. Spengler, A. Toynbee), ranskalaisesta Annalistien koulusta ja sen kolmesta sukupolvesta (sisältäen arjen historian, lapsuuden historian ja alueellisen historian erityiskysymykset), Wienin piiristä ja loogisesta positivismista osana historianfilosofian perintöä (C. G. Hempel, K. R. Popper), rakenteiden historiasta sekä siihen liittyvästä hitaiden ja nopeiden muutosten välisestä suhteesta, mentaliteettihistoriasta, mikrohistoriasta, historiallisesta romaanista vielä kolmannen kerran (R. Graves, M. Waltari, U. Eco, P. O. Enquist, H. Mantel), postmodernismista ja lopulta koululaisten historiatietoisuudesta erilaisten kysely- ja haastattelututkimusten avulla hahmotettuna! Eikä tässä vielä kaikki: viimeisillä sivuilla esitetään vielä huomioita globalisaation historiallisen määrittelyn ja rajaamisen ongelmista.

Ongelmallinen rajaus

On selvää, että kyseisistä aiheista voisi kirjoittaa jokaisesta oman kolmesataasivuisen teoksensa. Historiallisen ajattelun historia olisi kaivannut huomattavaa ryhtiliikettä sekä ajallisen että temaattisen rajauksensa suhteen. Teoksen aiheista esimerkiksi lähdekritiikki muodostaa oman tutkimusongelmansa ja historiatieteen menetelmät ja niiden kehitys omansa. Lisäksi tutkimuksessa sivutaan moneen otteeseen historianfilosofiaa, joka eroaa käytännön historiankirjoituksesta ja sen metodologiasta sekä teemoiltaan että lähestymistavoiltaan. Teoksen rakennetta olisi jäntevöittänyt jo se, että tekijä olisi malttanut keskittyä yhteen ajallisesti hyvin rajattuun aihealueeseen. Antiikin, keskiajan, varhaismodernin ja uusimman ajan käsittely yksissä kansissa on sanalla sanoen liikaa. Ehkä antiikkia lukuun ottamatta jokaiselta aikakaudelta voidaan löytää huomattava määrä tekijöitä ja teosnimikkeitä. Varsinkin siirtyessään käsittelemään varhaismodernia kautta (sivulta 107 lähtien) Heikkinen joutuu vaikeuksiin siksi, että tässä vaiheessa historiankirjoituksen koulukuntien, lajien ja tyylien kirjo käy jo niin monimuotoiseksi, että kokonaisuutta on täysin mahdoton hallita. Yleisesti ottaen on todettava, että Thukydideen, Jeesuksen, Josif Stalinin, Hitlerin, keskiajan kirkkoisien, Wienin piirin ja Eric Hobsbawmin esiintyminen samassa teoksessa vaikuttaa liioittelulta ja kielii siitä, että jokin on rajauksen suhteen pahasti pielessä.

Aikarajauksen tiivistämisen lisäksi teosta olisi pitänyt pystyä kohdentamaan selvemmin yhteen valittuun näkökulmaan. Nyt esimerkiksi monia historiallisen kirjoittamisen muotoja ja lajityyppejä, alueellisia eroja, sosiaalisia vaikutuksia sekä historiallisia koulukuntia sivutaan paneutumatta niihin sen kummemmin (esimerkiksi sivulla 129 mainitaan l’histoire raisonnee -liike, jonka historiaa ei juuri avata). Toisaalta teoksen temaattisesta selkiytymättömyydestä kertoo se, että vaikka tekijän pyrkimyksenä on esittää historiallisen tiedon tuotannon kehitystä, eksyy hän muutamissa kohdin tutkimaan tiedon vastaanoton mekanismeja ja lukemiskulttuurin sosiaalisia ja teknologisia muotoja. Jonkinlaisen linjavedon olisi voinut tehdä myös sen suhteen, puhutaanko historiankirjoituksen historiasta vai laajemmin historiakulttuurin ja sen ilmaisumuotojen kehityksestä. Mikäli olisi valittu selkeästi ensin mainittu, olisi rajausta voinut pohtia vielä sen suhteen, keskitytäänkö historiankirjoituksen johonkin yhteen kehityslinjaan (esimerkiksi historiakuvan muutos kirkkohistoriallisissa teoksissa) vai kelpuutetaanko mukaan historian kaikki tieteelliset ja yleistajuiset esitykset.

Edellä mainittujen ongelmien lisäksi teoksessa sivutaan useassa kohtaa historiankirjoittamisen metodologiaa paneutumatta syvällisesti sen keskeisiin ongelmiin. Esimerkiksi sivulla 205 mainitaan lordi Acton (1834–1902), jota on monissa yhteyksissä pidetty niin sanotun whiggiläisen historiankirjoituksen kouluesimerkkinä. Whiggiläisyydellä tarkoitetaan käsitystä, jonka mukaan historialla on sisäinen toteutuva logiikkansa ja pyrkimys kehittyä kohti täydellisyyttä. Yksi hyvä esimerkki tällaisesta voisi olla niin sanottu ”voittajien historia”, joka jättää vastapuolen kokemukset dokumentoimatta ja keskittyy oman historiallisen asemansa ideologiseen oikeuttamiseen ja vahvistamiseen. Heikkinen ei tuo Actonista puhuessaan esiin tällaisia seikkoja.

Aikarajauksen ja temaattisen väljyyden lisäksi huomattavan ongelman teoksessa muodostaa käsittelyn alueellinen laajuus. Historiallisen ajattelun historia nostaa esiin eurooppalaisesta perinteestä Ranskan, Saksan, Italian, Englannin, Espanjan ja osin myös Venäjän kansalliset piirteet, ja vertailee tämän lisäksi paikoin myös suomalaista historiankirjoitusta aiheena olevaan eurooppalaiseen perintöön. Ei ole siis ihme, että teksti rönsyilee paikoin holtittomasti. Lisäksi tekijä painottaa eurooppalaisen ja itäisen kulttuurin välistä vertailua. Hänen mukaansa tällainen vertailu on välttämätöntä silloin, kun ”juutalainen perinne kutoutuu eurooppalaisen historiallisen ajattelun kiinteäksi osaksi” (s. 10). Tästä on seurauksena se, että yksityiskohdat seuraavat toisiaan valtavana vyörynä ja historiallisten tapahtumien ja hahmojen tulva käy niin vuolaaksi, että lukijan on lopulta vaikea tai mahdoton löytää selkeitä kiinnekohtia tekstistä.

Teos tekee kuitenkin muutaman kerran ilahduttavan poikkeuksen valitsemaansa esitystapaan. Se on suhteellisen selkeä ja ymmärrettävä keskittyessään yksityiskohtaisemmin Hegelin, Ranken, Spenglerin ja Toynbeen ajatteluun sekä annalistien koulukunnan kolmen sukupolven historiaan. Mikäli nämä ovat Heikkisen mieliaiheet, olisi hänen kannattanut kirjoittaa näistä syvällinen teos ja jättää muut aiheet myöhempiin kirjoituksiinsa tai pelkästään luennoilleen. Tutkimuksen alussa homma pysyy teos- ja tekijänimien vähyyden vuoksi jotenkuten vielä aisoissa, mutta hätäinen vaikutelma kasvaa loppua kohden edettäessä. Teoksen suunnitteluvaiheessa olisi ollut syytä käyttää tervettä järkeä ja tehdä asianmukaisia rajauksia sekä käsiteltävän aikajakson että aihealueen suhteen.

Kronologia johtaa toistoon

Edellä sanotun lisäksi on syytä huomata, että teoksen kronologinen esitystapa tuottaa esitykseen turhaa toistoa. Ongelmana on ennen kaikkea se, että monet historiankirjoituksen lajityypit ja tyylipiirteet jatkavat elämäänsä vuosisadasta toiseen ja kerran käsiteltyihin aiheisiin joudutaan palaamaan niiden tullessa uudelleen esiin seuraavana ajankohtana. Asia olisi ollut helposti korjattavissa valitsemalla tutkimukseen temaattinen esitystapa ja ryhmittelemällä pääluvut eri aihepiirien mukaan. Esimeriksi historiallisen romaanin taitajia käsitellään kolmessa eri luvussa vailla juuri minkäänlaista näkökulmallista eroa. Lukemista, lukemiskulttuuria ja historiallisen tiedon kasvua ruoditaan puolestaan kahdessa eri luvussa. Ensin käsitellään kirjapainotaidon myötä tapahtunutta kirjallisten painatteiden suhteellisen nopeaa kasvua ja leviämistä ja sen jälkeen esitellään teollisen vallankumouksen myötä syntynyttä uudenlaista elämänrytmiä ja siihen liittyvää ”lukemisen vallankumousta”. Heikkisen mukaan kyseinen murros näkyi lukemisen viihteellistymisenä, erilaisten tekstien aikaisempaa suurempana kulutuksena ja suoranaisena ”lukuvimmana” varsinkin ylemmän keskiluokan keskuudessa. Tällaiset sosiologiset seikat olisi voinut hyvin sijoittaa yhteen päälukuun.

Lopuksi on syytä esittää muutamia huomautuksia teoksen kirjoitusasusta ja siihen liittyvistä ongelmista. Silmiin osui puolenkymmentä selvää lyöntivirhettä, mutta tätä häiritsevämpi tekijä on tekstin paikoin karkea hiomattomuus ja puheenomaisuus. Tulkitessaan Kesarean piispan ja kirkkohistorioitsijan Eusebiosin (n. 265–340) teosta Ekklesiastike historia Heikkinen toteaa, että ”kirjoittaja käyttää varmaankin ihan tarkoituksellisesti sodan terminologiaa” (s. 57). Jonkinasteista anakronismia puolestaan edustaa sivulta 74 löytyvä tapa kutsua frankkien kuninkaan Kaarle Suuren neuvonantajaa Einhardia ”kulttuuriministeriksi”. Sivulla 78 puolestaan esiintyy omana lauseenaan täysin turha ja sisällyksetön ”Ja niin edelleen”. Firenzen kaupungin 1400-luvulla tapahtunutta vaurastumista kuvataan mainitsemalla, että sen valuutasta floriinista tuli oman aikansa ”euro” (s. 91). Niccolo Machiavellia puolestaan tituleerataan hieman myöhemmin ”kunnallispoliitikoksi” (s. 94). Sivulla 105 esitellään sydänkeskiajan luostarikulttuuria ja puhutaan sen yhteydessä ”ostopalveluista”. Anakronistiset ilmaukset on esitetty pääsääntöisesti lainausmerkeissä, mutta niiden runsas määrä viestii tekstin keskeneräisyydestä. Ammattitaitoisen kustannusvirkailijan olisi pitänyt pystyä puuttumaan tekstin puheenomaisuuteen ja muihin muotovirheisiin. Anakronististen ilmausten – olkoot ne kuinka tarkoituksellisia tahansa – tilalle löytää selkeät historiallista kontekstia asianmukaisesti kuvastavat ilmaukset, mikäli aihetta pohtii riittävän kauan ja syvällisesti.

Historiallisen ajattelun historian eittämättä keskeisin ongelma on sen hajanaisuus. Tutkimuksen julkaisemista ei voi puolustella sillä, että suomen kielellä ei olisi painettu hyviä historiatieteen metodikirjoja tai katsauksia tieteenalan kehityksestä – tämän suhteen riittänee, että viittaa esimerkiksi teoksiin Markku Hyrkkänen, Aatehistorian mieli (2002), Jorma Kalela, Historiantutkimus ja historia (2000) ja Matti Peltonen, Mikrohistoriasta (1999). Kotimaista historiografiaa on puolestaan tutkinut Päiviö Tommila muun muassa teoksessaan Suomen historiankirjoitus: Tutkimuksen historia (1989). Lisäksi monissa tieteenhistorian teossarjoissa on sivuttu suhteellisen laajasti historiatieteen kansallista perintöä. Kotimaista lukijakuntaa ajatellen Heikkisen teoksen uutuusarvo olisi ollut juuri eurooppalaisen historiankirjoituksen ja sen kehityksen analyysissä. Hänen olisi kannattanut kiinnittää enemmän huomiota tähän ja jättää aikaisemmin julkaistuista teoksista löytyvät metodologiset seikat, julkaisutoiminnan sosiologiset piirteet, lukemisen vallankumouksen pohdinnat ja muut vastaavat aiheeseen kuulumattomat tai vain väljästi sitä sivuavat ideat vähemmälle huomiolle.

Hajanainen kokonaisuus

Historiallisen ajattelun historia sisältää monia mielenkiintoisia ja tärkeitä historiatieteen metodologian, historiografian ja historianfilosofian ongelmia, mutta kokonaisuus jää valitettavan hajanaiseksi. Tutkimuksesta olisi tullut selkeämpi, jäntevämpi ja ymmärrettävämpi, jos (1) tekijä olisi ensin rajannut aihetta ajallisesti siten, että hän olisi käsitellyt vain yhtä tiettyä aikakautta (esimerkiksi moderni aika olisi riittänyt yksistään helposti aineiston määrän ja laajuuden suhteen täyttämään 280 tekstisivua). Tämän jälkeen (2) hänen olisi ollut syytä jäsentää teoksensa aineisto temaattisesti ja valita kokonaisuuden kannalta merkittävimmät tekijät teoksensa sisällöksi. Temaattisessa mielessä suurin ongelma on sisällön heikko fokusointi. Huomiot historiankirjoituksen lajeista (pyhimyslegendat, arkkiveisut, balladit, historiateokset, tutkimukset, televisiodokumentit), vastaanotosta (kritiikki, teosten kulttuuriset vaikutukset, lukemistutkimukset), metodologiasta (miten historiaa on milloinkin kirjoitettu), sosiaalisista käytänteistä (historian ja vallan välinen suhde, kansallisen identiteetin rakentaminen), teemasisällöistä (lapsuuden historia, sotahistoria, kulttuurihistoria, naishistoria ym.), opettavuudesta (koululaisten ja opiskelijoiden historiatietoisuus, kansalaiskasvatus), maantieteellisistä eroista (saksalainen, englantilainen, ranskalainen ja italialainen historiankirjoitus), käsitteistä (mentaliteettien historia, mikrohistoria ym.) sekä koulukunnista ja aikakausista (saksalainen idealismi, skottivalistus, rankelaisuus, annalistit ym.) eivät muodosta Historiallisen ajattelun historiassa uskottavaa hallittua kokonaisuutta. Tämä vaikuttaa myös teoksen argumentaatioon siten, että tekstiä lukiessa on jokseenkin vaikea päätellä, mitä mieltä kirjoittaja on itse käsittelemistään asioista.

Kun vielä huomataan, ettei Historiallisen ajattelun historiassa ole minkäänlaisia lähdeviitteitä, on teoksen vaikea nähdä palvelevan historiatiedettä kovin hyvin. Tutkimuksen käytännöllinen funktio voi olla siinä, että se tarjoaa laaja-alaisen kosketuksen historiankirjoituksen historiaan ja opastaa samalla aiheeseen ensimmäisiä kertoja perehtyvää lukijaa tarttumaan intensiivisemmin tietyn aikakauden tai aihealueen keskeisiin teksteihin. Lisäksi teosta voitaneen käyttää jonkinlaisena lisälukemistona peruskurssien ja erilaisten filosofisesti orientoituneiden lukupiirien yhteydessä.