Lauluntekijänä tunnetuksi tulleen Sirkka-Liisa Sassin (s. 1938) omaan elämään pohjautuva romaani Noidankehä on lukuisine yksityiskohtineen ja juonenkäänteineen aikamoinen koettelemus, haaste, joka ei helpolla päästä otteestaan. Romaani kertoo taimiolaisen vaatekauppiaan tyttären, sittemmin Saksaan avioituneen hienostorouvan elämästä, jota varjostaa vuosi vuodelta paheneva skolioosi eli selkärangan kierouma. Lisan kärsimys kruunataan saksalaisella nikamaklinikalla, jolla tehdystä selän oikaisuoperaatiosta muodostuukin koko romaanin kantava voima, ihan kirjaimellisestikin: ilman terässauvaa selkärankansa tukena Sass tuskin olisi pystynyt kirjoittamaan romaaniaan. Mutta elämänkerrathan tapaavatkin olla selviytymistarinoita, epäonnistuneille elämänkohtaloille taas harvemmin löytyy kertojaa.

Täyteläisen rönsyilevä, yhtä lailla kepeän viihderomaanin kuin traagisen sairaskertomuksenkin tyylikeinoja hyödyntävä kerronta ei noudata romaanille asetettuja eheyden ja komposition vaatimuksia, eikä ehdottomasta totuudellisuudestakaan (ts. kirjoittaja ei vääristele kokemuksiaan muutoin kuin ehkä tahattomasti) ole tämän omaelämänkerran lukuohjeeksi. Raja fiktiivisen ja ei-fiktiivisen tekstin välillä on kuitenkin nykymaailmassa sen verran paljon hämärtynyt, että eron tekeminen omaelämänkerran ja varsinaisen kaunokirjallisen romaanin välille lienee toisarvoista. Fakta-fiktio -suhteen painotukset voi päätellä jo teoksen alkuun sijoitetuista kiitossanoista, joissa Sass kiistää ”kaiken mahdollisen mahdottoman./ Eli sikäli mikäli kirjani henkilöillä/ on tai oli vastinetta ns. todellisuudessa,/ heidän roolipersoonansa ovat yhtä keksittyjä/ kuin minä olen to(tuu)dellinen.”

Lapsuus- ja nuoruuskuvausten ja myöhemmän elämän välillä vuorottelevasta kerronnasta muodostuu häpeän ja narsismin, paatoksen ja aitouden, glamourin ja kärsimyksen välinen dialogi, jossa toista ei ole ilman toista. Vaikka Lisa kuinka tunnollisesti kätkee kyttyränsä toppauksiin ja korsetteihin – kiero nainen kun on naisen irvikuva – ei hän onnistu nitistämään Alisaksi ristimäänsä rujoa ja kapinallista puolta itsestään. Sassin pisteliäät analyysit miehensä ja muiden lähimmäistensä sielunelämästä voisivat olla kiusallistakin luettavaa, ellei hän pistäisi myös itseään surutta likoon. Miestään ja lastaan laiminlyövänä, sairautensa katkeroittamana noita-akkana Lisa asettuu suomalaisen naiskirjallisuuden jatkumolle, jonka äitikuvaan uskalletaan nykyään liittää sellaisiakin ominaisuuksia kuin itsekeskeisyys tai psyykkinen epätasapainoisuus. Lisa ei kylläkään sekopäisyydessään yllä Kreeta Onkelin Ilosen talon, Taija Tuomisen Tiikerihain tai Rosa Liksomin Perheen esittämien hirviöäitien tasolle, Noidankehässä on enemmänkin kyse vaimouden, äitiyden ja luovan itsensä toteuttamisen välisestä ristiriidasta.

Kuin vakuudeksi hulluudestaan Lisa istuttaa jalokivet otsansa arpiin, jotka jäävät muistoksi oikaisussa käytetystä kallokehästä. Nämä ”paholaisnaisen silmät” katselevat maailmaa toiseuden näkökulmasta: skolioosi kääntää Lisalle elämästä näkyviin seikkoja, joihin hän ei terveenä olisi koskaan tullut tutustuneeksi. Vaikka Noidankehä onkin yhtäältä kertomus siitä, kuinka kyttyrästään voi päästä eroon, onnistuu se etenkin oikaisuklinikalle sijoittuvissa luvuissaan esittämään vastakuvaston ”normaalille”, mainosten, kauneuskilpailujen ja saippuasarjojen esittämälle yksioikoiselle ruumiinkuvalle. Lisa rakentaa lääketieteellisen arvioinnin ja toimenpiteiden kohteena olleesta ruumiistaan ylpeyden ja rakkauden kohteen, taideteoksen, joka esitellään koko maailmalle. Näin noidankehä aukeaa spiraaliksi, tieksi uuteen elämään, jossa myös Alisalla on sijansa.

Sirkka-Liisa Sassin Noidankehä-näyttely on esillä Kiasmassa 26.4 – 17.6.2001.