Jaakkola, Risto; Kainulainen, Sakari; Rahkonen, Keijo (toim.): Työväensuojelusta sosiaalipolitiikkaan. Sosiaalipoliittinen yhdistys 1908-2008. Edita, 2009. 238 sivua. ISBN 978-951-37-5469-3.
Sosiaalipoliittisen yhdistyksen historiateoksen tavoitteena on juhlistaa yhdistyksen merkkivuotta ja kertoa niistä edistysaskelista, jotka ovat vieneet Suomea kohti pohjoismaista hyvinvointivaltiota. Kirjassa käsitelläänkin niin lainsäädännöllisiä kuin tutkimuksellisia saavutuksia ja juhlistetaan yhdistyksen keskeisiä merkkihenkilöitä. Kuitenkin teoksessa nostetaan esille myös yhdistystoiminnan arkeen liittyneet haasteet ja hyvä niin. Kirjan seitsemän artikkelia antavat mielenkiintoisen kuvan yhdistystoiminnan arjesta ja toiminta- ja ajattelutapojen uudistamiseen liittyvistä haasteista.
Kirja on rakennettu siten, että kuusi ensimmäistä artikkelia käy kronologisesti lävitse vuodet 1908-2008. Mirja Satkan kirjoittamassa seitsemännessä artikkelissa keskitytään sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön välisen suhteen muutoksiin ja kehityskulkuihin, jotka johtivat Sosiaalityön Tutkimuksen seuran perustamiseen vuonna 1998.
Kirjan esipuheessa tuodaan esille, kuinka suurin osa kirjoittajista on ollut aktiivisesti mukana yhdistyksen toiminnassa. Tämä osoittautuu myös yhdeksi kirjan vahvuuksista, sillä kokemusten omakohtaisuus tuo syvyyttä myös yhdistystoiminnan arkea käsitteleviin tulkintoihin. Teoksen rikasta antia ovatkin kuvaukset niistä tavoista, joilla yhdistys ja sen jäsenistö ovat pyrkineet reagoimaan muuttuviin yhteiskunnallisiin tilanteisiin ja vaatimuksiin.
Vaikka artikkeleita yhdistää kronologinen esitystapa, on artikkelien sisäisissä painotuksissa huomattavaa vaihtelua. Painotuseroista huolimatta kirjaan piirtyy kiintoisa kaari, joka kuvaa yhdistyksen muutoksen sosiaalireformistien keskusteluareenasta julkisen vallan instituutioihin kiinnittyneeksi toimijaksi. Yhdistys toimi pitkään sosiaalipolitiikkaa koskevien erilaisten intressiryhmien välittäjänä ja tämä rooli to i yhdistyksen sisälle myös erilaisia arvoja ja toimintaa koskevia painotuksia. Yhteiskunnallisen elämän eri sektoreilla ja eri nopeuksilla tapahtuneet muutokset ovat vaikuttaneet muun muassa tutkimuksellisiin painotuksiin. Sosiaali- ja terveysministeriölle kuuluneiden tehtävien siirtyminen työministeriöön vähensi mielenkiintoa muun muassa työpolitiikkaa ja teollisia suhteita käsittelevän tutkimuksen osalta. Samoin tulopoliittisen sopimusjärjestelmän vahvistuminen 1960- ja 1970-luvun vaihteessa heikensi työmarkkinajärjestöjen yhdistykseen kiinnittämää mielenkiintoa.
Sosiaalireformisteista sosiaalipolitiikan järjestelmäammattilaisiksi
Teoksen aloittaa Katri Hellstenin artikkeli, jossa hän käsittelee laaja-alaisesti sosiaalipoliittisen yhdistyksen alkuvaiheita. Tekijä nostaa ajoittain artikkelin käsittelytason yleisemmälle tasolle ja sijoittaa suomalaisen sosiaalipoliittisen aikalaiskeskustelun virkistävällä tavalla laajempiin yleiseurooppalaisiin kehityspiirteisiin. Alkuvaiheessa yhdistys kantoi työväensuojelus- ja sosiaalivakuutusyhdistyksen nimeä ja Hellsten tuo artikkelissaan esille keskeisimmät perustajäsenet ja heidän taustansa. Jäsenistöä yhdisti sitoutuminen porvarilliseen reformismiin, johon liittyi hyvin aktiivinen yhteiskuntaelämään os allistuminen. Toiminnan alkuvaiheessa yhdistyksen kesk einen tavoite oli lisätä ymmärrystä sosiaalisista ongelmista ja niiden erilaisista ratkaisumahdollisuuksista ja tässä tekijän mukaan onnistuttiin hyvin (s. 43-44).
Risto Jaakkola käsittelee artikkelissaan sotien välistä aikaa, jonka kuluessa yhdistyksen nimi muuttui Sosialireformiyhdistykseksi ja lopulta Sosiaalipoliittiseksi yhdistykseksi. Yhdistyksen toiminta oli ajoittain melko hiljaista, mikä näkyi muun muassa jäsenmäärän laskuna ja kokoukseen osallistujien vähäisyytenä. Yhdistyksen vetovastuu oli pääasiassa sosiaalihallinnon virkamiesten harteilla ja kirjoittaja toteaa muun muassa yhdistyksen suurelle yleisölle suunnatun valistustyön olleen passiivisempaa kuin autonomian aikana. Osaltaan yhdistystoiminnan hiljaisuuteen vaikutti varmastikin se, että virkamiehet olivat enemmän kuin työllistettuja sisällissodan jälkeisinä vuosina. Sosiaalihallintoa kuormittivat niin kriisin jälkihoito (muun muassa punaorpokysymys) kuin hallinnolliset uudistukset ja niukat resurssit. Luvussa olisi kenties voinut tuoda vielä voimakkaammin esille ajanjakson poliittiset ja yhteiskunnalliset kontekstit. Vaikka sosiaalireformistien piiri oli edelleen laaja sisällissodan jälkeen, tulkittiin monissa yhteiskuntaryhmissä sosiaalinen uudistustoiminta yhä herkemmin vasemmistolaiseksi politiikaksi. Helppoa sosiaalipoliittisen keskustelu ylläpitäminen ei o llut myöskään 1930-luvulla äärioikeistolaisen liikehdinnän ja kannatuspohjan kasvaessa. Tätä taustaa vasten onkin ymmärrettävää, kuinka tärkeää oli, että yhdistys kykeni tarjoamaan ”vapaan foorumin” ajankohtaisista kysymyksistä keskusteluun (s. 51)
Johanna Raino-Niemi käsittelee osiossaan yhdistystoiminnan kehittymistä ajanjaksolla 1949-1963. Artikkelissa painotetaan erityisesti yhdistyksen pitkäaikaisen puheenjohtajan Heikki Wariksen roolia ja hänen vaikutustaan tutkimustoiminnan suuntaajana. Sodan jälkeisinä vuosina niin työmarkkinasuhteissa kuin tutkimuksessa alettiin puhua ”työn ja pääoman välisen ristiriidan” sijaan neutraalimmin ”teollisista suhteista” (s. 90). Sopimuspolitiikan vahvistuminen paransi työmarkkinajärjestöjen suhteita ja niin Suomen Ammattijärjestöjen Keskusliitolla kuin Suomen Työnantajain Keskusliitolla oli edustajansa yhdistyksen johtokunnassa. Uudenlaisia näkökulmia teollisia suhteita koskevaan tutkimukseen toi Heikki Waris, joka perehtyi syvällisesti angloamerikkaiseen sosiaalitieteelliseen tutkimustraditioon.
Kirjan pisimmässä artikkelissa Olavi Riihinen tarkastelee ajanjaksoa (1957-1969), jota leimasivat niin nopea yhteiskunnallinen muutos kuin poliittiset ristiriidat. Sosiaalipoliittisten järjestelmien kasvun myötä yhdistyksen asema ja vaikutusvalta vankistui. Artikkelin keskiössä on kuvaus, kuinka yhdistys ponnisteli saadakseen aikaan sosiaalipolitiikkaa käsittelevän ”pitkäntähtäimen ohjelman”. Hanketta ryhtyi vetämään Pekka Kuusi, ja projektin tuloksena julkaistiin vuonna 1961 teos ”60-luvun sosiaalipolitiikka”. Teoksen kirjoittamista oli tukenut laaja asiantuntijaryhmä, ja artikkelissa käydään yksityiskohtaisesti lävitse sen eri laatimisvaiheita ja julkaisun jälkeen käytyä laajaa keskustelua. Hankkeena ”60-luvun sosiaalipolitiikka” oli menestys ja toi esille sosiaalipolitiikan yhtenä taloudellisen kasvun mahdollistajana. Ajanjakso oli muutenkin vahvaa yhdistyksen yhteiskunnallisen vaikuttamisen aikaa. Muun muassa terveyspoliittisen keskustelun suuntaajana yhdistyksellä oli merkittävä rooli (s. 137).
Yhdistyksen toiminta politisoitui voimakkaasti 1970-luvulla ja Jorma Sipilä tarjoaa artikkelissaan kiinnostavan näkökulman niin yhdistystoiminnan arkikysymyksiin kuin poliittisiin ulottuvuuksiin. Yhdistys oli pitkään toiminut sosiaalipolitiikkaa koskevien erilaisten yhteiskunnallisten intressien ja intressiryhmien välittäjänä (s. 147), mutta 1970-luvulla tultaessa itse yhdistys muuttui hetkellisesti valtakamppailun areenaksi. Yhdistyksen toimintalinjasta käytyä kamppailua (1975-1977) koskeva analyysi tuo esille yhdistyksen erilaiset institutionaaliset kytkökset ja toisaalta uuden tutkijasukupolven tavoitteet. Tarkasteluajanjaksolla uusia tuulia puhalsi myös julkaisutoiminnan saralla. Tieteellinen julkaisutoiminta muuttui aktiivisemmaksi ja lisäksi vuonna 1977 julkaistiin yhdistyksen ensimmäinen vuosikirja. Uutena toimintamuotona yhdistys aloitti myös vuosittaiset Sosiaalipolitiikan päivät.
Paluu haastajan asemaan
Kahden viimeisen vuosikymmen vaiheita käsittelevät yhdistyksen entiset puheenjohtajat Jouko Kajanoja ja Jussi Simpura. Ajanjakson kuluessa vanhojen sosiaalipoliittisten järjestelmien ja käytäntöjen soveliaisuus asetettiin kyseenalaiseksi ja samalla myös tieteenala joutui miettimään omia lähtökohtiaan ja suuntaansa. Artikkelin keskiöön nostetaankin kysymys yhdistyksen uudistumiskyvystä. Tekijät tarkastelevat miten he ja muut yhdistyksen toimijat pyrkivät vastaamaan sosiaalipolitiikan muuttuneen aseman luomiin haasteisiin. Tiiviit sidokset erilaisiin sosiaalipoliittisiin instituutioihin olivat antaneet yhdistykselle vaikutusvaltaa ja voimavaroja aiempina vuosikymmeninä, mutta olivat samalla tuoneet sosiaalipolitiikkaan ajatteluun voimakkaasti sosiaalipoliittisten järjestelmien näkökulmia.
Yhdistyksen alkuvaiheessa toimintaa olivat pyörittäneet sosiaalireformistit, joille aktiivinen osallistuminen erilaisiin järjestöihin oli samanaikaisesti niin velvollisuus kuin ilmentymä tietynlaisesta elämäntavasta. Erilaisiin toimintaverkostoihin liittyneet toimijat jakoivat yhteisen näkemyksen tulevasta kehityksestä. Sosiaalipoliittisten järjestelmien institutionalisoituessa myös yhdistystoiminnan muodot vakiintuivat, mikä näkyi muun muassa johtokunnan pitkäikäisissä jäsenyyksissä ja kiintiöpaikoissa; Kajanoja ja Simpura luonnehtivatkin kehitystä järjestelmäsosiaalipolitiikan ja järjestelmäammattilaisten käsitteillä. Kirjoittajien mukaan jännitettä toimintaan on synnyttänyt kysymys, miten sosiaalipoliittinen tutkimus voi säilyttää kriittisen potentiaalinsa heikentämättä toisaalta liiaksi olemassaolevien järjestelmien ja käytäntöjen legitimiteettiä (s. 174-175).
Toinen yhdistyksen toimintaan vaikuttanut jännite on syntynyt kahden soveltavan oppialan, sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön välisen suhteen muutoksista. Kirjan päättävässä artikkelissa Mirja Satka hahmottelee sosiaalityötä koskevan itseymmärryksen eri kehitysvaiheita ja –polkuja, joista yksi johti Sosiaalityön tutkimuksen seuran perustamiseen vuonna 1998. Huolimatta oppialojen eriytyvistä tiedonintresseistä ja kehityssuunnista on yhteistyö jatkunut muun muassa tieteellisen julkaisutoiminnan saralla. Samalla sosiaalityön oman identiteetin ja aseman hakeminen on pakottanut myös Sosiaalipoliittisen yhdistykseen arvioimaan omia käytäntöjään ja lähtökohtiaan.
Satkan artikkeli kiinnittää lukijan huomion yhdistyksen erilaiseen jäsenistöön, jonka luonnetta ja suhdetta yhdistysjohtoon käsitellään eri artikkeleissa valitettavan vähän. Samoin vain yksittäisten huomioiden varaan jää Tampereelle, Joensuuhun ja Turkuun perustettujen paikallisjärjestöjen rooli. Kaikkia teemoja ei luonnollisesti yhdessä teoksessa voida käsitellä, onneksi kirjan moninaiset liitteet auttavat lukijaa hahmottamaan yhdistyksen harjoittaman toiminnan eri ulottuvuuksia. Yhdistyksen satavuotista historiaa käsittelevä teos tuo joka tapauksessa kiinnostavalla tavalla esille yhdistyksen arjen ja aktiivijäsenet, jotka omalla työllään eri vuosikymmeninä ovat pitäneet toiminnan elossa.