Johdattaessaan lukijan naissuhteisiinsa Ellroy avaa samalla omaa henkilöhistoriaansa ja ajatusmaailmaansa. Ennen kuin hänestä tuli kirjailija, hän oli rötöksiin ja huumausaineisiin taipuvainen laitapuolen kulkija, jonka elämään kuului olennaisena osana vastakkaisen sukupuolen tirkisteleminen. Unelma kirjoittamisesta ja pysyvästä ihmissuhteesta – juuri hänelle tarkoitetun naisen kanssa – saivat hänet nousemaan pohjalta.

Ellroyn elämä ei ole kuitenkaan tavanomaista, sillä hän voi istua tuntikausia pimeässä kuunnellen Beethovenia tai jutellen mielikuvituksensa tuottamille naisille. Suhteet naisiin rakentuvat muutenkin poikkeuksellisesti, kun hän ottaa ensiaskeleensa naisten maailmaan sekä henkisellä että fyysisellä tasolla ilotyttöjen avulla. Etsintävaiheen jälkeen Ellroy keskittyy käsittelemään neljää suurta rakkauttaan, joille hän on kullekin omistanut oman luvun.

Jokaisesta ihmissuhteesta kuitenkin käy ilmi, kuinka pakkomielteistä hänen suhtautumisensa naisiin on. Kirjailija suorastaan vyöryttää omaa persoonaansa haluamilleen naisille ja hän haluaa jollakin tavalla omistaa rakastamansa naiset sekä henkisesti että fyysisesti. Hänen on suojeltava näitä naisia eristämällä heidät osaksi omaa, pimeää maailmaansa. Lukijalle välittyykin kuva äidin kohtalon kiroamasta Ellroysta neuroottisena hermokimppuna, jonka kanssa eläminen on kaikin puolin kuluttavaa. Toisaalta naiset ovat kirjailijalle taiteellinen voimavara. He innoittavat häntä kirjoittamaan, sillä hän on sisällyttänyt rakastamansa naiset omiin teoksiinsa. Vastaavasti ihmissuhteen päättyminenkin on luomistyön lähde, koska ohjaamalla tarmonsa kirjoittamiseen Ellroy välttää ajattelemasta kipeää menneisyyttä.

Vaikka Hillikerin kirous keskittyy Ellroyn elämässä vaikuttaneisiin naisiin, avaa se hänen tuotantoaan tuntevalle teosten syntyhistoriaa ja niiden taustalla vaikuttavaa ajattelua. Kovin suoraan kirjailija harvoin mitään kommentoi, mikä jättää lukijalle oivaltamisen ilon – tai ainakin oletuksen siitä. On tosin vaikea sanoa, miten kirja puolestaan avautuu henkilölle, jolle James Ellroy on pelkkä nimi.

Kirjoitustyyliltään Hillikerin kirous on taattua Ellroyta eli se koostuu lyhyistä ja ytimekkäistä lauseista. Kiihkeä kerrontarytmi ikään kuin alleviivaa kirjailijan tuskaista mielenmaisemaa. Vaikuttaa lähestulkoon siltä, että kirjailija ei ole kyennyt hillitsemään itseään, vaan hänen on purettava sisällään vellovat ajatukset paperille mitään pidättelemättä. Näin ollen Ellroyta ei voi ainakaan kritisoida itsensä kuvaamisesta liian ihanteellisesti.