”Sanoja sanoja sanoja”, vastaa Hamlet kuulostaen ehkäpä hiukan tuskaiselta kun Polonius kysyy, mitä tämä lukee. 1900-luvun lopussa Tuomari Nurmio taas lauloi kuinka ”suuret sanat elävät vain hetken kerrallaan, tänään niille hurrataan, ja huomenna ne haudataan.” Gutenbergin kirjapainotekniikan yksi seurauksista olikin painetun tekstimateriaalin räjähdysmäinen kasvu. Tämä muutti oleellisesti tiedon määritelmää, kuten mediahistorioitsija Friedrich Kittler huomauttaa: ”…kirjallisuuden ja tieteen oli pakko tarkistaa lähetys- ja vastaanottotekniikoitaan: luovuttiin oppineen eliitin sanatarkasta siteeraamisesta ja retorisista muistitekniikoista ja omaksuttiin tulkitseva käsittelytapa, joka vähensi painetun tiedon määrän vain olennaiseen.” Saksassa muutos johti 1800-luvulla siihen, että luentoja alettiin pitää ilman oheiskirjoja ja seminaari-istunnot keskittyivät erilaisiin tulkintoihin. Kirjapainotekniikka oli siis osaltaan vaikuttamassa ns. modernin hermeneutiikan syntymiseen, sekä yleisemmin erilaisiin kirjallisiin, tieteellisiin ja tiedollisiin ratkaisuihin.

Kirjojen loputtomasta lukumäärästä huolimatta se on säilyttänyt maineensa älyn ja ajattelun tykösijana. Kirjallisuudentutkija Mikko Lehtonen esittää teoksessaan Post Scriptum – Kirja medioitumisen aikakaudella, että kirja ja kirjoitettu teksti yhdistetään edelleen tietoon ja viisauteen. Siksi puheet kirjan kuolemasta ovat osa moraalipaniikkia, joka kertoo enemmänkin yhteiskunnallisten valta- ja mediasuhteiden muuttumisesta kuin kulttuurin rappiosta. Lehtosen projektina onkin osoittaa, että painettu sana ei ole arvo sinänsä, että painetulla sanalla on historiansa ja että kirjalla on oma paikkansa digitalisoituvassa kulttuurissa.

Kirjalla ei ole mitään sisäsyntyistä ideaa tai arvoa, vaan sillä on aina ollut historiallisesti muuttuva kulttuurinen paikkansa, jolloin lukeminen ja kirjoittaminen ovat osa muita, laajempia kulttuurisia käytäntöjä. Yhtä tiettyä syytä kirjallisuuden arvostamiselle Lehtonen ei mainitse, mutta huomioi sen, miten kirjoitus ja korkeakulttuurit on totuttu liittämään elimellisesti yhteen. Tälle artikulaatiolle ei kuitenkaan ole mitään välttämättömiä perusteita. Ehkäpä selvin esimerkki tästä on antiikin Kreikka, jota pidetään länsimaisen (korkea)kulttuurin ja sivistyksen alkulähteenä. Se oli kuitenkin suullisuuteen perustuva kulttuuri, ”jossa kirjoituksella oli toissijainen, muistiin merkitsemistä palveleva tehtävä.” Asettuihan Platonkin suullisen puolelle kirjoitusta vastaan Faidros-dialogissaan. Siinä Sokrates esittää, että kirjallinen teksti on jopa vahingollista, koska se ei voi puolustaa itseään ja sitä voivat käyttää myös sellaiset, jotka eivät sitä oikeasti ymmärtäisi.

Lehtonen korostaakin kirjoitetun tekstin käyttökeskeisyyttä: ”kirjoitus sinänsä ei ole valistuksen väline, vaan sitä – ja yhtä lailla kuin puhettakin – voidaan käyttää niin ihmisten valistamiseen kuin heidän tyhmistämiseenkin.” Yksi Post Scriptumin keskeisistä lähtökohdista on huomioida, että yksi ja sama teksti voi realisoitua mitä erilaisimmilla tavoilla. Kirja artikuloituu uudelleen ja uudelleen, muotoaan muuttaen.

Ehkäpä hiukan vastapainoksi puheille kirjan valistavasta vaikutuksesta Lehtonen nostaa esiin, miten kirjoitettu tekstiä on käytetty moraali- ja minäteknologioina. Sen sijaan, että kulttuuri ainoastaan ylevöittäisi, sitä voidaan tarkastella ”rahvaan” kesyttämisenä ja kontrolloimisena: lukutaidossa on pitkälti kyse itsekurista. Kirjoitettu teksti esineistyneenä objektina erottaa kielen sen tuottajasta, jolloin tämäkin voi tarkastella kieltään ja sitä kautta itseään analyyttisesti ja eritellen. Painetun sanan voi nähdä synnyttäneen itseään reflektoivan ja pohdiskelevan subjektin, joka sitä kautta on voinut asettaa itsensä muokkaamisen ja kurin kohteeksi.

(Korkea)kulttuuri on tässä ajatusmaailmassa merkinnyt 1700-1800-lukujen taitteesta saakka kansalaisten muovaamista sopiviksi alamaisiksi. Tarkoituksena oli synnyttää universaaleja subjekteja, jotka osasivat tunnistaa sen, mikä on kaikille ihmisille yhteistä. Taiteen ja oikean esteettisen maun avulla ihmiset piti opettaa katsomaan maailmaa yleisen näkökulmasta, joka lähenteli jumaluutta. Samaa ajatusta palveli mielikuvituksen käsite, jonka avulla pystyttiin erottautumaan sen hetken aktuaalisuudesta kohti ei-läsnäolevaa. Näiden kauniiden ideoiden taustalla voi nähdä tavoitteen luoda eräänlainen olematon subjekti, joka ei itse sijaitse missään positiossa, vaan joka on opetettu katsomaan asioita yleisen hyvän kannalta. Yhteiskunnan eheys pyrittiin saavuttamaan kitkemällä kaikki erityisyydet ja poikkeavuudet universaalin auktoriteetin tieltä.

Mikko Lehtonen haluaa karistaa kirjan ympäriltä turhan sädekehän, mutta myös puolustaa sen paikkaa medioituvassa digitaalisessa kulttuurissa. Kyse on painetun sanan aseman muutoksesta, ei rappiosta, korostaa Post Scriptum. Millainen painetun sanan asema sitten nykyään on, ja millaiset asiat sitä muuttavat?

Ensinnäkin Lehtonen ryöpsyttää teoksensa aluksi suuren määrän erilaista tilastotietoa siitä, kuinka kirja itse asiassa voi hyvin: kirjoja tehdään, ostetaan ja luetaan edelleen. Lisäksi Lehtonen huomauttaa, että mitkään mediamuodot eivät ole, eivätkä koskaan ole olleet itseriippuvaisia: samoin kirjallisuus on aina ollut osa muita mediasysteemejä, kuten myös nytkin. Uusien mediamuotojen ilmaantuessa vanhat eivät katoa, vaan ne sijoittuvat uudelleen suhteessa muihin. Multimodaalisuuden käsitteellä Mikko Lehtonen haluaa korostaa painetun sanan heteronomisuutta, sen kytkeytymistä muihin medioihin.

Tiettyä pohjaa kirjallisuuden aseman heikentymiselle on toki löydettävissä. Kustantaminen on kyllä aina tapahtunut vähintään osittain rahan ehdoilla, mutta nykyään tämä tilanne on entistä kärjistyneempi. Kirjallinen julkisuus on muuttunut pohtivasta mainostavaksi ja kirjan myyntiin vaikuttaa pitkälti kirjailijan julkisuuskuva. Lisäksi ”kirjankustantaminen on joutunut yhä suuremmassa määrin suuryritysten saneleman mediajärjestyksen nielaisemaksi”, kuten Lehtonen kirjoittaa. Kustantamisesta on pitkälti tulossa vain sijoitusobjekti ja liiketoimintaa, ilman että kulttuuriseen arvoon kiinnitettäisiin huomiota.

Mutta kun kerran elämme multimodaalisessa kulttuurissa, niin miten Post Scriptum määrittelee kirjan ominaisarvon? Millaiset seikat puolustavat kirjallisia tuotteita? Mikko Lehtosella on tähän selvä vastaus: ”Kirjat ovat ajatusten kantajia ja levittäjiä. Ne ovat ajatuksiltaan usein muissa mediamuodoissa olevia tekstejä huolellisemmin ja perinpohjaisemmin argumentoituja.[…] Kirjat tarjoavat sellaisia mahdollisuuksia mutkikkaiden ajatusten työstämiseen ja välittämiseen, joita muiden viestimien on nykyoloissa vaikea tarjota.” Vaikka Lehtonen ei nimeltä mainitse Pierre Bourdieuta, ovat heidän ajatuksensa tässä kohdin samansuuntaisia. Bourdieu kritisoi television rakennetta, joka lyhytjänteisyydessään ei salli huolellista perustelua ja pitkiä ajatuskulkuja. Televisiossa pärjää parhaiten osuvilla ja seksikkäillä sloganeilla.

Lisäksi Lehtonen peräänkuuluttaa fiktion ja mielikuvituksen merkitystä sosiaaliselle vastuuntunnolle. Kirja ei ole ainoa, joka sitä voi tarjota, mutta myös se pystyy johdattamaan virtuaalisuuden maailmaan, jossa mielikuvituksen avulla tutkitaan toisia ja vieraita. Kirja voi olla ase taistelussa sellaista fundamentalismia vastaan, joka kovettamalla pintansa torjuu maailman fragmentaarisuuden ja ristiriitaisuuden. Kirja on tapa avata itsensä muille.

Mikko Lehtonen haluaa säilyttää teoksessaan vahvan historioivan otteen: kirjoitus ja teksti ovat historiallisesti muuttuvia ilmiöitä. Lehtonen ei kuitenkaan erittele Gutenbergin jälkeisiä kirjoituksen muutoksia kovinkaan tarkasti. Friedrich Kittler on esimerkiksi nostanut esiin kirjoituskoneen mullistavan vaikutuksen. Kittlerin mukaan kirjoituskoneen myötä kirjoituksesta tulee entistä selvemmin tavaroitunutta ja tuotettua tekstiä. Kieli muotoutuu pelkiksi vapaasti yhdisteltäviksi osiksi, joka kiteytyy modernin kirjallisuuden sanaleikeissä ja kielellisissä kikkailuissa.

Lehtonen ei myöskään pohdi tarkemmin, mitä tietokoneistuminen voisi tarkoittaa kirjoitukselle. Kittler on esimerkiksi todennut, että nyt tietokoneiden aikakaudella kirjoitusta ei enää ole olemassa havaittavassa ajassa ja paikassa vaan ainoastaan tietokoneen mikrosiruissa. Toisaalta tämä tarkoittaa askelta erilaisten mediamuotojen sulautumiseen. Samalla voidaan esimerkiksi kysyä, miten kirjallinen ajattelukaan on enää mahdollista, jos koko kirjoitusta ei ole enää olemassakaan. Älymystön edustajat – esimerkiksi vaikkapa Lehtonen tai Bourdieu – ovat yrittäneet etsiä sitä paikkaa ja tapaa, missä hidas ja perusteellinen ajattelu voisivat tapahtua, ja usein heidän ratkaisunsa päätyvät tukemaan kirjallista kulttuuria. Mutta ehkäpä tulevaisuuden intellektuellit osaavat keksiä tehokkaampia keinoja tuottaa vastarinnan efektejä. Kittlerinkin ehdottama tapa saada efektejä aikaan liittyy tietokoneiden ohjelmointikieliin; ehkäpä tulevaisuuden tai jopa nykypäivän intellektuelli olisi joku Linus Torvaldsin tapainen ohjelmoija, joka luottaa konekielten tapaan tuottaa suoria vaikutuksia näyttöpäätteille. Luonnollisilla kielillä saattaa nykyään nimittäin olla paljon vaikeampaa saada jotain aikaan kuin tietokonekielillä.