Sanna Talja on väitöskirjassaan Musiikki – kulttuuri – kirjasto tarkastellut Suomen musiikkikirjastoista muodostuneita käsityksiä. Hän hakee tutkimuksessaan vastausta kahteen eksplikoituun kysymykseen: "1) Miten musiikkikirjaston tehtäviä ja aineiston valinnan periaatteita määritellään? 2) Millaisia kulttuurin, taiteen ja sivistyksen käsitteiden tulkintoja määrittelyjen taustalla on?" (s. 11). Itse asiassa työn pääpaino on juuri jälkimmäisen kysymyksen käsittelyssä; musiikkikirjastot ovat Taljalle vain yksi institutionaalinen käytäntö, jonka kautta kulttuurin, taiteen ja sivistyksen käsitteitä voidaan havainnollistaa.

Juuri tässä onkin teoksen ehdottomin ansio: musiikkikirjasto on vain esimerkki institutionaalisesta vallankäytöstä, ja sen tarkastelusta kumpuavat huomiot Talja osaa yhdistää myös laajempaan vallan, ideologian ja hegemonian verkostoon. Tutkimuksella on selkeää painoarvoa mitä tahansa suomalaista taidekäytäntöä tarkasteltaessa.

Teoreettisesti Talja on tukeutunut muotitietoisesti diskurssianalyysiin. En pidä valintaa missään tapauksessa huonona: diskurssianalyysin kautta kulttuuristen käytäntöjen monimuotoisuus ja -mutkaisuus sekä historian diskursiivinen konstruoituneisuus käyvät selkeästi ilmi. Metodologisesti tutkimus on haastattelujen ja kirjoitettujen tekstien analyysia, esikuvana pitkälti Potter ja Wetherell. Lisäksi Talja nojaa sangen vahvasti Volosinovin ja Bahtinin ajatuksiin kielen dialogisuudesta ja polyfonisuudesta. En epäile hetkeäkään käsitteiden relevanttiutta, mutta olisin kaivannut edes hitusen niiden problematisointia ja erityisesti sitomista myöhempiin samansuuntaisiin teoretisointeihin. Yhteydet varsinkin artikulaatioteoriaan ovat Taljankin tekstissä selkeästi läsnä, niiden eksplikointi vain uupuu. Yleisestikin ottaen Taljan oman äänen kuulumattomuus häiritsee, ja tätäkin kautta hänen työhönsä ujuttautuu tietty itsestäänselvyyden, totuudellisuuden ja kritiikittömyyden tuntu.

Yksi Taljan tavoitteista on "musiikkikirjastotoiminnan kentällä esiintyvien erilaisten tulkintarepertuaarien tunnistaminen ja nimeäminen" (s. 12). Tämä diskurssianalyysille kovin yleisen tuntuinen piirre saa minut vaivautuneeksi – kaikki tämä tunnistaminen, nimeäminen ja kategorisointi implikoi minulle tiettyä essentialistisuutta ja objektiivisuuden peräämistä. Mielestäni tiukat ja selkeärajaiset konstruktiot erilaisista diskursseista johtavat lukijaa usein harhaan; keskeistä ei ole niinkään kätevien laatikoiden rakentaminen, vaan niiden rakennuselementtien moninaisuuden ja suhdeverkoston paljastaminen. Tietysti täytyy muistaa, että kyse on osaltaan myös tutkimustekniikasta.

Talja löytää musiikkikirjastotoiminnan taustalta kolme tulkintarepertuaaria: yhtenäiskulttuuri-, kaupallisuuskriittisen sekä mosaiikkikulttuurirepertuaarin. Näitä voitaisiin nähdäkseni luonnehtia järjestyksessä modernin, kulttuuriteollisuuden ja postmodernin termein, ja senpä takia tutkimus ei tarjoa mitään järisyttävän uutta. Kulttuuriteoreetikot ovat kirjoittaneet koko 90-luvun ajan samoista asioista, eri nimillä vain. Tässä suhteessa olisikin ollut kiinnostavaa lukea enemmän repertuaareja rikkovista piirteistä – kenties näin esiin olisi noussut monipuolisempi ja paikallisestikin kiinnostavampi kuva institutionaalisesta vallankäytöstä. Nyt Taljan kolmijaottelu on kovin jähmeä, ja rohkenen epäillä, onko hän nämä repertuaarit "tunnistettuaan" enää muita mahdollisuuksia ottanutkaan huomioon.

Yleinen tosiasia lienee, että ellei mistään muusta löydy huomautettavaa, niin muotoseikoista ainakin. Taljankaan työ ei ole tässä suhteessa poikkeus. Teoksen lähdeviitekäytäntö on jossain määrin epäselvä, varsinkin mitä tulee haastattelukatkelmiin. Merkinnät olisi voinut edes selittää, ja ainakin itse olen tottunut siihen, että tekstissä olevalle viitteelle löytyy kohde lähdeluettelosta. Nyt luettelosta puuttuu myös ainakin s. 49 mainittu Jokaiselle jotain? -lähde.

Jähmeydestään ja ennalta-arvattavuudestaan huolimatta Taljan työ on ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Jos musiikki tai kirjasto ei niin keskeisellä sijalla omien kiinnostusten kohteiden joukossa ole, niin kulttuuri kai kuitenkin. Ja nimenomaan siihen Taljan työn painoarvo mielestäni kohdentuu: yksittäisempien käytäntöjen kautta opimme ymmärtämään laajempia rakenteita.