Melkein puoli tuhatta sivua menetelmiä 

Ei ole pelkkä sattuma, että vuonna 2010 julkaistiin kaksi yli 400-sivuista metodologista artikkelikokoelmaa, Haastattelun analyysi ja Vaeltavat metodit. Näiden teosten ilmestyminen lähes samaan aikaan osoittaa yhteiskuntatieteilijöiden ja kulttuurintutkijoiden yleistä vahvaa halua, intoa ja tarvetta keskustella tutkimuksen tekemisestä. Olen jo aikaisemmin arvioinut Haastattelun analyysia ensi sijassa kulttuurihistorioitsijana ja nyt silmäilen Vaeltavia metodeja. Vaikka joensuulaisten metodikirjan jokainen artikkeli onkin omalta kannaltaan kiintoisa ja joku suorastaan innostava, kulttuurihistorioitsija saa tutkimista ja tutkijuutta yleisesti pohtivista kirjoituksista enemmän kuin niistä artikkeleista, jotka liittyvät kiinteästi nykykulttuurin tutkimiseen. Siksi ohitan osan artikkeleista pelkällä maininnalla, mutta historioitsijan kannalta hyödyllisiksi kokemiani kirjoituksia kommentoin lyhyesti teoksen osioiden otsikoiden alla.

”Luotuja kulkemaan: johdatus vaeltaviin metodeihin” -otsikolla teoksen toimittajat Jyrki Pöysä, Helmi Järviluoma ja Sinikka Vakimo selvittävät aluksi kirjan taustaa, tavoitteita ja sisältöä. Teoksen leikkimielisen nimen takaa paljastuu kaikessa tieteessä tuttu ilmiö: menetelmät vaeltavat sekä ihmisten että julkaisujen välityksellä tieteenalalta ja tutkijalta toiselle hedelmöittäen ennakkoluulottomien ja kokeilunhaluisten tutkijoiden töitä. Toimittajat esittelevät kulttuurintutkimuksen oppialoja yhdistävänä kehyksenä, joka halukkaasti lainaa ja soveltaa muiden alojen teorioita, käsitteitä, metodeja ja jopa aineistoja pyrkien löytämään tuoreita näkökulmia omiin ongelmiinsa. Kirjan seikkailut metodien ihmemaassa eivät kuitenkaan ole sattumanvaraisia, vaan niiden taustalla on aina tieteen ja tutkijoiden paikantuneisuus ja kriittinen epäilyn henki.

Tutkija luo kohteensa (ja vastaa siitä)

Teoksen ensimmäisessä osiossa neljä kirjoittajaa tarkastelee tutkijan, tutkimuskohteen ja tutkimuksen maailmallisuuden suhdetta. Ensimmäisenä Seppo Knuuttila kysyy, mitä aineisto ylipäätään on, ja pohtii sitten aineiston olemusta jälkien, kontekstien, kysymysteoreettisten lähtökohtien sekä ajoittamisen ja paikantamisen kannalta. Lempeän ironisella ja kriittisellä tyylillään hän muistuttaa monista humanistisen tutkimuksen yhteisistä seikoista, jotka ovat tuttuja myös historioitsijalle. Yksi näistä on, että tekstit tutkimusaineistona tulevat merkityksellisiksi vasta sen jälkeen, kun niiltä on kysytty jotakin ja kun ne on ajoitettu ja asetettu paikalleen eli kontekstualisoitu. Kysymisen taito on jokaiselle tutkijalle välttämätön: hänen on osattava esittää ensin yleinen kysymys sille (arkisto)aineistolle, jonka arvioi relevantiksi kiinnostuksensa kannalta, ja sen jälkeen paljon pieniä kysymyksiä. Milloinkaan tutkija ei voi ohittaa aineistonsa ajoittamista eikä paikantamista eikä unohtaa, että menneisyys on olemassa meille vain esitettynä kulttuurisena konstruktiona.

Simo Häyrysen ja Pirjo Uimosen artikkelit osoittavat konkreettisten esimerkkien avulla erilaisten yhteistyöhankkeiden ongelmia. Häyrynen kirjoittaa poikkitieteellisistä projekteista, joissa vieraan alan ajattelu- ja totuusrakenteen sulattaminen on hankalaa, kun yksinkertaisilta tuntuvista peruskäsitteistäkin on lähes mahdotonta päästä yhteisymmärrykseen. Pirjo Uimonen puolestaan kuvaa monivaiheista neuvottelujen, näkökulmien ja käsitteiden yhteensovittamisen tietä tilaustutkimuksessa, joka koskee mieskuoron historiaa. Näiden artikkelien ongelmiin on moni kulttuurihistorioitsijakin törmännyt.

Yksi Vaeltavien metodien tärkeimmistä artikkeleista on ”Periaatteista eettiseen toimijuuteen – tutkimusetiikka kulttuurintutkimuksessa”. Sen kirjoittaja Sinikka Vakimo on joutunut omaa tutkimusta tehdessään ja opiskelijoita opastaessaan näkemään, mikä tieteessä on oikein ja mikä väärin. Mutta sen paremmin opastaminen kuin näkeminenkään ei ole helppoa. Pystyäkseen tekemään uskottavaa työtä on tutkijan omaksuttava hyvä tieteellinen käytäntö sekä oman alansa eettiset periaatteet ja menettelytavat. Hänen on myös opittava tunnistamaan kulloisenkin tutkimuksensa eettiset ongelmakohdat. Kysymys oikeasta ja väärästä on pidettävä mielessä tutkimuksen alusta loppuun ja tekijän eettiset sitoumukset on kirjoitettava auki lukijoille. On myös muistettava, etteivät mitkään eettiset periaatteet ole yleispäteviä, vaan ne ovat sidoksissa sekä aikaan että kulttuuriin; ne muuttuvat ja vaihtelevat ja saattavat olla keskenään ristiriidassa riippuen siitä, kenen näkökulmasta niitä katsotaan. Vallitseva tutkimuspolitiikkakaan ei välttämättä käy yksiin tutkimusetiikan kanssa. 

Koska metodologiset ja eettiset ongelmat kietoutuvat yhteen, eivät tutkimuksen yleiset eettiset  periaatteet riitä ohjeiksi kaikkiin tilanteesiin. Siksi Vakimon mielestä jokainen konkreettinen tutkimusteko on arvioitava erikseen eli joka tilanteessa tutkijan on harkittava, onko hän menetellyt oikein tai ainakin vähiten haittaa tuottaen. Koska kulttuurintutkimus on aina vuorovaikutteista, on osapuolten välinen välimatka eettisesti tärkeä. Esimerkiksi mediatekstit ja postikyselyt pitävät tutkijan kaukana tutkittavista, haastattelut taas päästävät osapuolet hyvin lähekkäin. Mitä lyhyempi välimatka on, sitä sitoutuneempi ja enemmän vastuussa tutkija on tutkittavista. Näiden lisäksi hän on vastuussa myös muille kanssaihmisille ja tieteelle. On lohdullista, ettei Vakimo jätä tutkimusetiikkaa pelkästään yksittäisten tutkijoiden vastuulle, vaan huomauttaa, että myös tutkijan työympäristön on taattava jokaiselle jäsenelle mahdollisuudet eettiseen toimijuuteen. Aivan artikkelinsa lopussa hän viittaa myös niihin eettisiin ongelmiin, joita liittyy aineistojen uudelleen käyttöön. – Lukijaa kiinnostaa ehkä vilkaista, mitä Arja Kuula ja Sanni Tiitinen kirjoittavat tästä asiasta Haastattelun analyysi -kirjassa.

Itsen näköinen menetelmä

Kirjan toisessa artikkeliryppäässä viisi kirjoittajaa esittelee metodisia kokeilujaan ja uusien näkökulmien etsimistä sekä aineistoon että tieteenalan teorioihin. Samuli Hägg pohtii ja kokeilee narratologisten käsitteiden soveltamista monimediaiseen laulutekstiin, joka on kirjallisuudentutkimuksen kannalta varsin epätyypillistä aineistoa. Kari Korolainen taas tarkastelee jäsenkategoria-analyysin avulla taiteistumisen prosessia ja sitä, miten haastattelupuheessa taidetta ja koristelua määritellään ja millaisiin kategorioihin maailmaa tässä yhteydessä jäsennetään. Jäsenkategoria-analyysi näyttää nykyisin olevan muodikas menetelmä, sillä myös Haastatelun analyysi -teoksessa käsitellään sitä. Noora Vikman puolestaan esittelee yhtä äänimaisematutkimuksen metodia, kuuntelukävelyä, jossa ympäristössä vaelletaan ja ympäristöä lähestytään askel askeleelta. Hän kuuluu maailmalla kovasti laajenevan kävely- ja kävelemisen tutkimuksen harrastajien joukkoon. Myös ympäristöhistorioitsijat voisivat innostua tämän menetelmän käyttömahdollisuuksista.

Kulttuurihistorioitsijan kannalta kiintoisimmat artikkelit ”Itsen näköinen menetelmä” -osiossa ovat Tuulikki Kurjen ja Johanna Uotisen kirjoitukset nimenomaan tutkijan itsereflektoinnin kannalta. Kun yhä useammat historioitsijat pitävät nykyisin tutkimuspäiväkirjaa, antaa Kurjen artikkeli myös heille hyviä eväitä tieteellisen tekstin ohella tehtyjen muistiinpanojen hyödyntämiseen. Merkinnät voivat hyvinkin toimia tietoisen ajattelun ja rakentavan itsepohdiskelun välineenä tutkimustekstin rinnalla ohjatessaan varsinaista tutkimusprosessia. Myös Uotisen artikkelista löytyy jopa arkistotyöhön soveltuvia miettimisen aiheita, vaikka se käsittelee autoetnografista lähestymistapaa, jossa tutkijan omat kokemukset ovat tutkimuksen lähtökohtia ja keskeistä aineistoa. Vaikka historioitsijan odotetaan kirjoittavan julkaisuissaan nimenomaan menneisyyden ihmisten kokemuksista ja tuntemuksista, saattaa hänen omien mielenliikkeidensä tarkkailu ja tiedostaminen auttaa myös tutkimuskohteen ymmärtämisessä.

Läsnäolon haasteet

Kentällä olon kysymykset ovat kirjan kolmannen osion aiheina. Viisi kirjoittajaa paneutuu niihin tutkimustensa kautta. Kaija Heikkinen käsittelee oman sekä tutkijakollegojensa paikantumisen kysymyksiä, jotka ovat jokaisessa tutkimushankkeessa omanlaisiaan. Hän pohtii erityisesti sukupuolen, kansallisuuden ja etnisyyden paikantamisen merkityksiä. Paikantumisen ongelmia ei voi historioitsijakaan välttää, ja varsinkin lähimenneisyyden tutkija, joka hyödyntää haastatellen hankkimaansa muistitietoa, törmää samoihin läheisyyden/etäisyyden ja ystävyyden kysymyksiin, joita Helmi Järviluoma pohtii kiintoisasti omassa kirjoituksessaan.

Janne Juhana Rantalan pohjoismaisten ting/keräjä-tapaamisten ja Ilona Raunolan Valorukous-retriittien tutkimista käsittelevät artikkelit jäävät aihepiirinsä puolesta useimpien historioitsijoiden kiinnostuksen ulkopuolelle, vaikka Rantala pohtiikin omia noloja kenttätyökokemuksiaan ja tuntemuksiaan sekä Raunola tutkijan paikantumisen ja paikantamisen neuvottelua kentällä. Kovin moni historian tutkija ei näe yhtymäkohtia omaan tutkimukseensa myöskään Pekka Suutarin kirjoituksessa, joka käsittelee tiedon lähteiden moninkertaisen yhteensulautumisen vaikutuksia kulttuurisen tiedon tulkintaan Venäjän Karjalan musiikkitoiminnassa. Vastaavia ilmiöitä saattaa kuitenkin piillä myös menneisyyden lähteissä.

Kaksin tekstin kanssa

Vaeltavien metodien viimeisen luvun artikkelit nostavat arkistojen ja kaunokirjallisuuden tekstit  käsittelyyn. Etukäteen odotin tästä osiosta löytyvän paljon hyödynnettävää nimenomaan niille historian tutkijoille, jotka käyttävät menneisyydessä tuotettuja henkilökohtaisia kirjallisia aineistoja. Kirjoitukset eivät kuitenkaan anna paljoakaan historian metodologiaan, vaikka aiheet ovat tutkijoiden oman alan ja jopa maallikonkin kannalta kiehtovia. Jyrki Pöysä valaisee lähiluku-menetelmän sovellettavuutta vain yhteen kansanrunoon pohtien sen hedelmällisiä ja ongelmallisia kohtia. Osion artikkeleista oletan nimenomaan hänen kirjoituksestaan olevan iloa ja hyötyä historioitsijoille, jotka sanovat lähilukevansa menneisyyden tekstejä, mutta käyttävät lähiluvun käsitettä varsin huolimattomasti. Taija Kaarlenkasken artikkeli on suorastaan riemastuttava; se käsittelee kahta kirjoituskilpailutekstiä, joiden subjektina on lehmä. Fiktiivisen ja faktuaalisen kuvaamisen ja määrittelyn rajanvedon ongelmia käsittelee myös Stig Söderholm. Hänen kohteenaan on hollantilainen, prostituution maailmaa kuvaava nykykirjailija. Tiina Seppä kehittelee Ginzburgin johtolankametodin hengessä mahdollisen arviointiin perustuvaa, pohdiskelevaa lukutapaa kansanrunotallenteille, joiden kontekstuaaliset tiedot ovat puutteellisia, ja Kirsi Laurén käsittelee kilpakirjoitusaiheistoihin sisältyvien kokemuksellisten maailmojen tulkinnallista kiehtovuutta.

Historiantutkijan on hyvä seurata lähialojen metodologista keskustelua ja tutustua kaikkiin uusiin julkaisuihin, sillä näistä voi yllättäen löytää tukea omalle työlleen. Siksi myös Vaeltavat metodit voi osoittautua tutustumisen arvoiseksi, jos lukija löytää siitä yhdenkin artikkelin, joka hipaisee juuri hänen omaa aihetta tai tutkimisen tapaansa. – Harmi vain, että kirjaa on hankala lukea, kun se on niin paksu ja jäykästi sidottu, ettei sitä saa kunnolla auki.