Sata makkaralaatua ja yksi idea on tärkeä tietoteos. Nykyvenäläisiä kirjailijoita suomennetaan vähän eikä heistä oikeastaan paljon mitään tiedetäkään. Tai venäjää taitamaton ei ainakaan tiedä. Ja vielä vähemmän tiedettäisiin ilman Jukka Mallista, hänen asiantuntevia puheenvuorojaan, suomennoksiaan ja kommenttejaan.

Onneksi kaunokirjallisuuden alalla on Mallisen ohella muutamia muitakin Venäjä-entusiasteja. Toimittajat Anna Ljunggren & Kristina Rotkirch ovat pitkän linjan spesialisteja, mutta eivät kovin tunnettuja syystä, että kirjoittavat pääsääntöisesti ruotsiksi. He myös kääntävät ruotsiksi venäläistä kirjallisuutta. Sata makkaralaatua on käännetty venäjästä ja hyvää suomennustyötä on tehnyt pohjoiskarjalainen venäjän kielen lehtori Kirsti Era.

Kirja perustuu haastatteluihin, jotka ovat Kristina Rotkirchin tekemiä. Muutamaa kirjailijaa on haastateltu sähköpostitse. Kirjailijakirjo on iso ja elämäkerratkin varsin erilaisia. Jotakin yhteistä sentään löytyy. Uudet ja vähän vanhemmatkin kirjailijat – 7 miestä ja 4 naista – ovat liikkuneet kaikki virallisuuden ja epävirallisuuden rajamailla. Varsinaista tunnustusta on tullut yleensä vasta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Osa haastatelluista on elänyt kääntämällä, kirjoittamalla dramaturgiaa ja kaikenlaista muuta kuin kaunoa. Tai tekemällä sekalaisia töitä. Joidenkin elämäkerta – kuten Eduard ”Editshka” Limonovin – sisältää suorastaan sankarillisia ja epätavallisia elementtejä kirjailijalle: Limonovhan on Venäjän kansallis-bolshevikkien puoluejohtaja, Amerikassa hurjastellut dissidentti-emigrantti ja vähän väliä vankilaankin tuomittu. Tutustuin mieheen itse Pietarissa joku vuosi sitten ja sittemmin Limonka-nimisen julkaisun kautta: lehden kannessa seisoi alaston Putin, sukupuolielin jämäkästi pystyssä. Voinette arvata miten sen numeron kävi.

Sata makkaralaatua on jo kirjan nimenä loistava parodia Venäjästä, joka yrittää rakentaa uutta markkinataloutta. Kulttuurin puolella ideoita ei todella ole paljon, ikävä kyllä, mutta kaupoissa nyt 2000-luvulla makkaralaatuja riittää.

Voisin tässä kirjoittaa monista (Boris Akunin, Jevgeni Griskovets, Eduard Limonov, Juri Mamlejev, Viktor Pelevin, Ljudmila Petrushevskaja, Nina Sadur, Mihail Shishkin, Vladimir Sorokin, Tatjana Tolstaja, Ljudmila Ulitsakaja) kirjan hienoista esittelyistä ja haastatteluista, mutta annettakoon lukijalle tilaisuus tutusta heihin ihan itse. Kristina Rotkirch on tehnyt hienoa työtä! Kaikki haastattelut ovat perinpohjaisia, mielenkiintoisia, yllätyksellisiä ja erilaisia – ja, elämäkerralliselta anniltaan jopa käsittääkseni luotettavia. Olen huomannut, että Wikipedia ei tässä mielessä ole aina luotettavimpia lähteitä. Esimerkiksi monen kuuluisan maailmankirjailijankin kohdalla luotettavuus jo pelkän syntymävuoden kohdalla voi olla koetuksella. Jos siis luotat Wikipediaan. Älä luota.

Tämän hetken kenties kuuluisin naiskirjailija Venäjällä on jo neuvostoaikana aloittanut Ljudmila Ulitskaja (s.1943). Hänen juuri suomennettu teoksensa Naisten valheet on mielestäni parasta venäläistä (nais?)proosaa mitä olen lukenut sitten Neuvostoliiton hajoamisen.

Palkittu ja kymmenille kielille käännetty Ulitskaja sukupuolittaa ”valheen olemuksen” ja sen syyt vasta suomennetun pienoisromaaninsa esipuheessa: ”miehet valehtelevat pragmaattisesti ja päämäärätietoisesti, naiset puolihuolimattomasti, tarkoituksetta ja tunteella”. Näinköhän on?

Naisten valheet (ven. Skvoznaja linija) ainakin pyrkii todistamaan esipuheen väitteen. Ulitskaja onnistuu osittain ja siinä mielessä, että romaanin valehtelevat nuoret tytöt tai naiset aiheuttavat hätävalheillaan ja peitetarinoillaan korkeintaan pahaa mieltä. Valehtelijat eivät saa itse muuta hyötyä kuin hieman myötätuntoa tai syvää sääliä. Harvemmin edes arvostusta, koska valheet aina paljastuvat.

Kirjan päähenkilö Zhenja muistuttaa epäilyttävän paljon kirjailijaa itseään – erityisesti kun on ensin lukenut Sata makkaralaatua -kirjan haastattelun. Lukijana haluaa uskoa, että Ulitskajan kirjailijakohtalo ei olisi ihan näin hurja.

Kaikissa tarinoissa – erillisissä naiskohtaloissa, joiden keskushenkilö, kuuntelija tai toimija Zhenja on – taustalla on repaleinen, hajoamassa oleva tai jo hajonnut Neuvostoliitto. Zhenja elää ja vanhenee lapsineen, eroineen ja miehineen tarinoiden myötä ja päätyy viimeisillä sivuilla pyörätuolissa parvekkeelle, harkittuaan sitä ennen jo itsemurhaakin.

Aika monen Sata makkaralaatua -kirjan esittelyhenkilön elämä on lähes yhtä vivahteikasta kuin Zhenjan tai Ulitskajan. Ei sentään nuorempien venäläiskirjailijoiden, jotka eivät ole vielä ehtineet elää sellaista elämää, joka tekisi heistä myytin.

”Kirjoitatteko käsin? … Kyllä, kirjoitan käsin. Vankilan jälkeen pääasiassa käsin. … Mielestäni vankila on hyödyllistä kokemusta, ehdottomasti. Se oli minulle välttämätön kokemus asketismista, munkin elämästä – kuoleman harjoittelua. Tulin vankilasta ulos paljon viisaampana…” (Eduard Limonov)