Mikäpä muu kirjan nimi voisi olla kuin Veitsen terällä? Otaksuttavasti nimen näppärä viittaus niin elämänkohtaloiden arvaamattomuuteen kuin päähenkilön ammattiin ei jää keskimääräiseltä lukijalta huomaamatta. Kerronnassa vuorottelevat Kotron kynäilemä kronologisesti etenevä tarina ja Lybäckin paksulla stadin slangilla sylkemät minä-muotoiset muistelot. Tämä vuoropuheluratkaisu on tasapainoinen ja hauskakin, mutta Lybäckin rouheiden juttujen vastapainoksi Kotro olisi voinut tuoda tekstiin myös hiukan omia tulkintojaan: mistään haamukirjoittajastahan ei ole kyse, vaan herrat poseeraavat samankokoisina kirjoittajan paikalla ja takaliepeen kuvassa. Esimerkiksi eräänä iltana yhdeksänkymmenluvun alussa Lybäck marssii työpäivän päätteeksi kotiin ja ilmoittaa vaimolleen lähtevänsä lopullisesti, sillä seurauksella että yksi perheen kolmesta pojasta vetää kengät jalkaansa ja lähtee isän matkaan kahden muun jäädessä äidin luo. Tämä(kään) vähäeleinen draama ei irrota kertojalta – ammattiajattelijalta ja isältä – pohdintoja tai analyysia. Kotro säilyttää läpi ohuehkon kirjan moralisoimattoman ja toteavan sivustakatsojan tyylin, hyvine ja huonoine puolineen.

Tyylikysymyksistä ei ole pelkkää hyvää sanottavaa kun mennään tekstin lähelle. Lukujen pateettiset loppulauseet kiusaannuttavat jo sivulla 39 ”Hän itkee valtoimenaan. Poikaa vihloo nähdä äidin tuska.” ja sivulle 53 päästyä ne vaivaannuttavat vakavasti ”Hetkittäin vankilassakin voi tuntea itsensä voittajaksi.” Hyviä lopetuksia toki löytyy, vaikkapa (s. 57) ”Päivittäisen työvelvoitteensa hän hoitaa vankilan kirjapainossa sitomalla kirjoja. Kavereiden ja kohtalotovereiden kanssa lentää rento läppä.” Päähenkilöön viitataan ahkerasti nimen tai persoonapronominin sijaan sanalla ”mies” (kirjan alussa, ymmärrettävistä syistä, ”poika”), jopa siinä määrin että lukija tuntee eksyneensä Reijo Mäen dekkariin. Niissä tosin uroksen henkilöllisyys tavataan varmistaa attribuutilla ”kyseinen”. Synkkäaiheisia veijaritarinoita kumpaisetkin, joten miksei yhtymäkohtia voisi löytyä. On ehkä ennakkoluuloista odottaa rakkausrunoilijana tunnetuksi tulleelta Kotrolta pehmoilevampaa otetta.

Edellä mainittu sivusta seuraaminen jää myös ympäröivän yhteiskunnan osaksi ”miehen” koheltaessa omia polkujaan. Hurja alamäki tinnerinhaisteluineen, jengitappeluineen ja yhä röyhkeämpine ryöstöineen alkaa rakastetun isän kuollessa äkillisesti kuusikymmenluvun alussa Lybäckin ollessa vain yhdeksänvuotias. Turvallinen lapsuus ja ehjä perhe-elämä ei tarjoakaan riittävää suojaa kriisissä, niin kuin familismin 2010-luvulla mielellään uskotaan. Tekstissä todetaan että omiin suruihinsa käpertyneet äiti ja poika eivät käsitelleet menetystä yhdessä – eikä kukaan tai mikään koettanut heitä siinä auttaa. Ainoa joka puhuu on koulun rehtori ja hänkin vain jälki-istuntoa määrätessään. Kirjassa ei syytetä olosuhteita tai yleistä piittaamattomuutta vaikeuksiin joutuneita lapsia ja perheitä kohtaan, tai edes hyvää tarkoittavia mutta naiiveja sosiaalihuoltajia, kuten usein on tapana niin veijarigenressä kuin muutoinkin. Lybäckiä ei selvästikään miellytä ajatus itsestään uhrina, ja Kotro peesaa määrittelemällä hänet ”ei raukaksi eikä sadistiksi”.

Olosuhteisiin ja viranomaisiin tietojärjestelmineen Lybäck turhautuu hienokseltaan vain kertoessaan mittavan rikosrekisterinsä ja alkoholistitaustansa varjosta elämänmuutoksen jälkeen. Hän raitistui, suoritti ylioppilastutkinnon vankilasta käsin 26-vuotiaana ja, kenenkään häntä siinä erityisemmin kannustamatta, alkoi opiskella ensin sairaanhoitajaksi ja sitten lääketiedettä. Opiskeluaikoina tiiviissä kandiporukassa on tietysti aina joku joka tuntee jonkun jonka velipuolenkaima on ollut samaan aikaan vankilassa. Monet raitistuneet alkoholistit kertovat mielellään entisestä kurjuudestaan kontrastina raittiin nykyisyyden mielenrauhalle, ja tämän menneen ja nykyisen ristiriidan hyväksyminen onkin keskeistä Lybäckin lämpimästi kannattamassa AA-ideologiassa. Itse hän ei kuitenkaan halunnut, ennen tämän kirjan julkaisemista, kertoa tarinaansa kenelle tahansa, vaan vältteli ja pelkäsi ”paljastumista”. Ikävä kyllä pelko oli aiheellinen: muutamissakin virantäytöissä lähes kaksikymmentä raitista ja rikkeetöntä vuotta vaadittavan koulutuksen ja työkokemuksen lisäksi eivät painaneet vaa’assa yhtä paljon kuin pimeät vuodet niitä ennen.

Kirjoittajat eivät salaile sitä että tarinan loppu on onnellinen, ja se mainitaan myös tärkeäksi kirjan kirjoittamisen motiiviksi: Lybäck toivoo että hänen esimerkkinsä valaisi uskoa muihin. Loppua kohden vauhtisokeus alkaa vaivata muutenkin kuin päähenkilön kaasutellessa Keski-Euroopan autostradoilla ja -bahneilla. Viimeisissä luvuissa luetellaan kiitettävän ripeään tahtiin erilaisia saavutuksia, joista suuri osa on materiaalisia, muun muassa otsikoiden ”Lemmenloma New Yorkissa”, ”Yksityissairaalan omistajaksi”, ”Ferrari alle”ja ”Muutto unelmakotiin” alla. Viimeinen luku sentään on saanut nimen ”Soitto menneisyydestä”.

Voiko kirja täyttää julkilausutun tehtävänsä, rohkaista kampeutumaan takaisin kaidalle tielle niitä, jotka ovat saaneet kuulla olevansa syrjäytymässä tai syrjäytyneitä, kuten nykyään on tapana sanoa? ”Jos yksikin ihminen saa tarinastani voimaa, on tavoitteeni saavutettu”, ilmoittaa Lybäck loppusanoissaan. Mahdollisesti voiman saaminen olisi helpompaa, jos tarinan sankarin vaiheita pysähdyttäisiin välistä pohdiskelemaan ja problematisoimaan jälkiviisastelun uhallakin. Toteava kerronta, jonka ainoa syvyys tulee joidenkin kerrottujen asioiden karmeudesta, saa kirjan tuntumaan isojen poikien sadulta, jollaisena sitä monet varmasti mielellään lukevat vaikkapa isänpäivälahjana.