"Rappauksia" on Jyväskylän yliopiston kotimaisen kirjallisuuden professorille Leena Kirstinälle koottu juhlakirja hänen täyttäessään 60 vuotta. Kuten esipuheen kirjoittajat toteavatkin, juhlakirjan artikkeleissa käydään vuoropuhelua Kirstinän tutkijanurallaan kirjoittamien tekstien kanssa. Kirjan nimi "Rappauksia" viittaa Kirstinän teokseen "Halkeamia. Tutkielmia lukijasta tekstin rakenteissa" (1988). Rappauksien avulla koetetaan siis juhlakirjassa tarjota monenlaisia vastauksia niihin kysymyksiin, joita Kirstinä teoksessaan esitti koskien tekstien sisäisiä ristiriitaisuuksia. Kyseisessä teoksessaan hän sovelsi juuri "halkeaman" ja "aukon" käsitteitä kirjoittaessaan tekstin epäjatkuvuudesta, moniäänisyydestä ja ristiriitakohdista.

Juhlakirjan avaa Erkki Vainikkalan artikkeli, jossa hän pohdiskelee yllä mainittujen käsitteiden suhteita. Hän toteaa Wolfgang Iserin kehittelemän "aukon" (gap) käsitteen liittyvän fenomenologiseen tulkintaperinteeseen, kun taas "halkeama"/"murtuma" (rupture) juontaa juurensa Roland Barthesin jälkistrukturalismiin. Hän toteaa Kirstinän ja häntä seuranneiden suomalaistutkijoiden käyttävän käsitteitä aukko ja halkeama "verraten väljästi ja liukuvasti" (s. 34). Vainikkalan ehdotus on kiinnostava: aukon ja murtuman yhteiskäytössä "murtuma" kuvaisi kirjoitettavaa tekstiä ja sen suhdetta luettavaan tekstiin. "Aukko" puolestaan viittaisi "luettavaan", normaalin kommunikaation puitteissa pysyvään tekstiin (s. 32).

Mikko Keskisen artikkeli puolestaan keskittyy toiston ongelmaan kirjallisuudessa. Tutkimuskohteena hänellä on H. C. Andersenin satu "Pieni tulitikkutyttö". Hänen johtopäätöksensä on, että kertojan jatkuva toistelu sadussa motivoituu esteettisen sijasta eettisesti, sillä toisto korostaa vastaavia lapsikohtaloita olevan lukemattomia (s. 45). Urpo Kovala ja Tuomo Lahdelma lukevat hekin uudelleen teoksia, joista myös Kirstinä on kirjoittanut: Kovala lukee Joszef Balaszin pienoisromaania "Unkarilaisia" pohtien lukemisen prosessinomaisuutta, Lahdelma puolestaan kirjoittaa Pentti Haanpään jutuista, "Rengistä ja hevosesta" eritoten. Jukka Ammondt kirjoittaa epävarman Harrin ongelmasta Hannu Salaman 1960-luvun tuotannossa. Keskeinen kysymys liittyy Harrin sukunimen vaihtumiseen yhdessä teoksessa Salmisesta Lahtiseksi – torkahtiko Homeros vai tarjoaako rakenneanalyysi temaattisestikin vakuuttavan vastauksen? Lyriikantutkija Outi Oja puolestaan tutkii Timo K. Mukan "Kyyhkyn ja unikon" interfiguraalisia yhteyksiä "Hamletiin" ja "Raamattuun". Tulkinnassa keskeisessä asemassa ovat teoksen henkilönimet. Hän liittää artikkelissaan aukkokohdat nimenomaan intertekstuaalisiin alluusioihin.

Juhlakirjan toisessa luvussa keskitytään kokonaan suomalaisen kirjallisuuden analysoimiseen. Artikkelissaan Juhani Ahon "Papin rouvasta" Martti Leiwo ja Minna-Riitta Luukka analysoivat teoksen päähenkilöiden keskustelujen rakentumista. Pekka Lilja palaa samaan runoon, jota Kirstinäkin on analysoinut, nimittäin Einari Vuorelan "Vävyyn". Kirstinän tulkinnassa vävy jää taloon päätyen ukkomieheksi, Liljan mukaan "vävyn" tie vie yhä uusiin taloihin tyttäriä naurattamaan. Juri Joensuu tutkii samaa teosta, jota Kirstinä on käsitellyt artikkelissaan vuonna 2003. Teos on Aleksis Kiven "Seitsemän veljestä". Joensuu nostaa oman luentansa keskiöön rikkomuksen, rajan ja lain ylittämisen tematiikan – lyhyesti sanottuna "transgression" kuvaston teoksessa. Kuten "Seitsemää veljestä" käsitellään myös Volter Kilven romaania "Alastalon salissa" kahdessa artikkelissa. Pirjo Lyytikäinen kirjoittaa artikkelissaan molemmista, Kivestä ja Kilvestä, fokusoiden paikan ja tilan problematiikkaan. Samassa Alastalon salissa viihtyy myös Katriina Kajannes. He molemmat tutkivat Kilven romaanin sukupuolittuneen tilankäytön poetiikkaa, ja artikkelien välille rakentuu kiinnostava vuoropuhelu. Joensuun, Kajanneksen ja Lyytikäisen kolmisointu muodostaakin mielestäni teoksen kiinnostavimman kokonaisuuden. Luonnon ja kulttuurin tai feminiinisen ja maskuliinisen suhteita tulkitessaan Kajannes ja Lyytikäinen avaavat kiinnostavia näkökulmia klassikkotekstien lukemiseen. Joensuu taas antaa "Seitsemässä veljeksessä" esiintyville runsaille ruumiinnesteiden kuvauksille sen huomion, jonka ne ansaitsevatkin. "Rappauksia"-nimen hengessä hän nostaa kirjoituksessaan Kiven teoksen "pyhäksi kolminaisuudeksi" kolmikon veri, vesi ja rapa (s. 135-138).

Teoksen kolmas luku on luonteeltaan kahta aikaisempaa esseistisempi. Teemoina esiin nousevat ranskalainen kirjallisuus, sen kääntämisen ja tulkinnan kysymykset, näistä aiheista kirjoittavat Kristian Blomberg ja Tarmo Kunnas. Luvussa käsitellään myös kirjoittajakoulutusta sekä kirjallisuudentutkimuksen ja kulttuurintutkimuksen suhdetta, jota pohtii jokseenkin merkillisessä äänilajissa Yrjö Varpio. Juhani Salokannel yhdistää kirjoituksessaan pohdinnan kääntäjän työstä kirstinäläiseen ajatukseen tekstin halkeamista. Nämä tunnistetut merkityksen purkautumiskohdat terävöittävät myös kääntäjän tulkintaa kääntämästään tekstistä (s. 214). Aukkoisuutta kirjoittajan näkökulmasta tarkastelee puolestaan Keijo Virtanen, jonka mukaan kirjoittamisen ja kirjoituksen suunnitelman on pysyttävä avoimena, matkana ilman liian lukkoon lyötyä määränpäätä (s. 229).

Sama esseistisen subjektiivinen linja jatkuu teoksen neljännessä luvussa "Kyllä kollaasi kestää". Kari Aronpuro kirjoittaa Henkipaton eli Kössi Kaatran kansalaissota-aiheisesta teoksesta "Punaiset ja valkoiset" montaasiromaanina – kuten hän käsittelemäänsä genreä kuvaa. Väinö Kirstinä puolestaan analysoi Pentti Saarikosken sitaattitekniikkaa Eino Leino -teoksessa. Analyysissa Saarikosken teokseen linkittyvät myös Hella Wuolijoki – sekä Kirstinöiden kesäpaikan miljöö Puutikkala. Puutikkalan kesään sijoittuu myös juhlakirjan päättävä Kaija Valkosen anekdoottiessee, jossa hän piirtää henkilökuvaa tutkijasta, jonka työssä teoriatekstin ja herkkuruokien luominen kuuluvat yhteen.

Sikälikin juhlakirja on juhlittavansa näköinen, että se on kiinnostuksen kohteiltaan monipuolinen. Kirjoitusten aiheet vaihtelevat narratologiasta ja lukemisen teorioista ranskalaiseen kirjallisuuteen sekä tilan poetiikasta dekonstruktion soveltamiseen suomalaisen kirjallisuuden klassikoihin. Kääntämisen ja luovan kirjoittamisen opettamisen aihepiirit saavat nekin sijansa teoksessa. Monen juhlakirjan tavoin kokonaisuus on moniaineksisuudessaan varsin epätasainen, mukana kun on eri tutkimusperinteistä ponnistavia artikkeleita sekä subjektiivisia pohdintoja, muisteloita ja anekdootteja. Siinä kirja muistuttaa Leena Kirstinää, että sen sivuille oivaltava kirjallisuustieteellinen analyysi sekä kevyt ja hilpeä elämän koreus mahtuvat suloisessa sopusoinnussa.