Kolme naista. Kolme elämää 1600-luvulla.

Kirjassaan Kolme naista Natalie Zemon Davis tulee opettaneeksi kunnioittamaan menneisyyden ihmistä, tai ainakin siitä oppii sitäkin. Kolme naista ei ole vain kolmen hyvin erilaisen naisen elämäkerta, vaan myös retki 1600-luvun eurooppalaiseen historiaan ja tutkimusmatka tutkijan työskentelyprosessiin. Natalie Zemon Davisin Suomen-vierailuun liittyneen kirjan julkistamisen jälkeen on tuskin voinut välttyä kuulemasta, mistä Davisin teoksessa on kyse. Tarkastelukohteina ovat Glikl bas Juda Leib, juutalainen, Marie de l'Incarnation, katolilainen, ja Maria Sibylla Merian, protestantti.

Zemon Davis, Natalie: Kolme naista. Kolme elämää 1600-luvulla. Otava, 1997. 416 sivua. ISBN 951-1-14052-3.

Kirjassaan Kolme naista Natalie Zemon Davis tulee opettaneeksi kunnioittamaan menneisyyden ihmistä, tai ainakin siitä oppii sitäkin. Kolme naista ei ole vain kolmen hyvin erilaisen naisen elämäkerta, vaan myös retki 1600-luvun eurooppalaiseen historiaan ja tutkimusmatka tutkijan työskentelyprosessiin.

Natalie Zemon Davisin Suomen-vierailuun liittyneen kirjan julkistamisen jälkeen on tuskin voinut välttyä kuulemasta, mistä Davisin teoksessa on kyse. Tarkastelukohteina ovat Glikl bas Juda Leib, juutalainen, Marie de l’Incarnation, katolilainen, ja Maria Sibylla Merian, protestantti. Uskonto todella määrittää näitä naisia Davisin teoksessa, ja selityskin on looginen: 1600-luvun naisen identiteetti (sillä siitähän tässäkin on kysymys) tuskin aukeaisi ilman hänen uskonnollista tai tunnustuksellista olemustaan, ei vaikka siihen sisältyisi myös syvää epäilyä.

Toinen yhtä keskeinen elementti Gliklin ja ”Marioiden” määrittelyssä on heidän tehtävänsä kotiensa seinien ulkopuolella: Glikl bas Juda Leibin kauppiaanrooli ja hänen selviytymisstrategiansa, Marie Guyartin matka Toursista nunnaksi Pohjois-Amerikkaan Marie de l’Incarnationina tai Maria Sibylla Merianin pökerryttävä elämänkaari labadistiyhteisön kautta Surinamiin ja tunnustetuksi luonnontutkijaksi ja -kuvaajaksi.

Kolmas elementti, marginaali, korostuu käännöstä vielä paremmin alkuperäiskielisessä teoksessa, koska jo alkuteoksen nimi on Women on the Margins. Tutkimuskohteina olevat naiset elivät naiseutensa vuoksi marginaalissa, mutta he saattoivat myös itse luoda itselleen uusia marginaaleja. Juutalaisena Glikl oli auttamattomasti marginalisoitu, mutta myös Mariat asettivat itsensä marginaaliin tekemillään uskonnollisilla ratkaisuilla. Maria Sibylla Merian ei jäänyt labadistiyhteisöön, joten hän purki tämän marginaliteettinsa, mutta Marie kuoli Kristuksen morsiamena. Esimerkkejä löytyy toki useampiakin. Davisin tulkinnan mukaan marginaali ei kuitenkaan ole pelkästään syrjäänvedetyn ja -työnnetyn marginaali, vaan "kyseessä oli kulttuuristen kerrostumien välinen rajamaa, jossa kehittyi uudenlaista kasvullisuutta ja yllättäviä risteymiä". (s. 263)

Glikl bas Juda Leib syntyi 1646 tai 47 saksanjuutalaiseen kauppiasperheeseen, joka oli merkittävässä asemassa myös siksi, että hänen isänsä oli parnas, seurakunnanvanhin. Glikl kihlattiin jo ennen kuin hän täytti 12, ja kaksi vuotta myöhemmin hänet vihittiin Hajimin kanssa. Glikl synnytti neljätoista lasta. Pariskunnasta tuli nopeasti hyvin varakas. Hajim oli kansainvälinen kauppias, ja Glikl osallistui liiketoimiin. Kun hän jäi leskeksi, hän naitti lapsensa ja jatkoi miehensä liiketointen hoitamista.

Hän menestyi loistavasti, ja vasta yli viisikymmenvuotiaana hän avioitui uudelleen, jätti kotikaupunkinsa Hampurin, sen liikemaailman, ja muutti Metziin. Se oli juutalaisille edelleen avoin kaupunki, vaikka Nantesin edikti oli vaikeuttanut siellä asuvien protestanttien elämää. Toisen aviomiehen, Hirschin, koti oli yltäkylläisen varakas, mutta vain puolentoista vuoden jälkeen avioliiton solmimisesta hän teki vararikon. Gliklin selviytymisstrategia oli ilmeisesti tuttu: hän ryhtyi jälleen kauppiaaksi. Elämänsä viimeiset vuodet Glikl eli Lothringenissa tyttärensä Esterin luona. Hän kuoli 78-vuotiaana 1724.

Marie Guyart syntyi 1599 Toursissa vaatimattomaan perheeseen, avioitui 17-vuotiaana silkinkutojan kanssa, mutta ilmeisesti hän oli jo aiemmin haaveillut tulevansa Kristuksen morsiameksi. Marie synnytti poikansa Clauden vuoden kuluttua avioliiton solmimisesta, mutta aviomies Claude Martin kuoli, kun Marie oli vasta yhdeksäntoista. Marie eristäytyi ja osoitti koko olemuksellaan, että hän ei ollut tavoiteltavissa oleva leski. Hänellä oli voimakkaita mystisiä kokemuksia ja hän päätyi erään feuillanttimunkin hengelliseen huomaan.

Marie kuritti lihaansa kyltymättömästi, ja ratkaisu hänen hengelliseen etsintäänsä tuli vasta 1631, jolloin hän taakseen katsomatta heittäytyi ursuliiniabbedissa jalkojen juureen ja ryhtyi nunnaksi. Pojalleen Claudelle hän saattoi vain sanoa toivovansa, että tämä voisi ymmärtää miksi hän hylkäsi lapsensa. Marie Guyartista tuli Marie de l’Incarnation, jonka luostarivuodetkaan eivät olleet hengellisesti helppoja. Hän näki unen, jossa hänen tulkittiin menneen Kanadaan. Lähetyshenki elikin hänessä voimakkaana, ja vuonna 1639 hän lähti kohti Uutta Maailmaa. Työ huronien, algonkinien ja irokeesien parissa oli lopulta se, mitä Marie oli koko elämänsä etsinyt. Marie de l’Incarnation kuoli 1672.

Maria Sibylla Merian syntyi 1647 Frankfurtissa kustantaja-taiteilijan perheeseen. Isä oli tunnettu kuvittaja, joka tosin kuoli Marian ollessa aivan pieni. Uusi isäpuolikin oli asetelmamaalari, kaivertaja ja taidekauppias, ja kun hänen kaksi velipuoltansakin olivat kaivertajia, ei ole yllätys, että Maria Sibyllakin päätyi taiteilijaksi. Myös hänen miehensä Johann Andreas Graff oli taiteilija; Maria ja Johann avioituivat, kun Maria oli 18-vuotias.

Pariskunnalle syntyi kaksi tytärtä, Johanna ja Dorothea, ja Graffit asettuivat elämään Nürnbergiin, missä myös Maria Sibylla sai harjoittaa taidettaan: erityisesti hän oli kiinnostunut hyönteisistä ja niiden kehitysvaiheista. 1680-luvun puolivälissä perheidylli murtui, kun Maria Sibylla yllättäen lähti tytärtensä ja äitinsä kanssa labadistiyhteisöön Frieslandiin. Avioliitto särkyi, ja sen syitä voidaan vain arvailla.

Maria Sibyllan uskonnollinen herätys labadiyhteisössä ei kestänyt, vaan hän jätti yhteisön ja matkusti Amsterdamiin vain viiden tai kuuden vuoden kuluttua saapumisestaan. Hollannista Maria ja tytär Dorothea lähtivät Surinamiin kesäkuussa 1699 kohti elämänsä suurta seikkailua. Olosuhteet Surinamissa olivat kuitenkin niin vaikeat, että he joutuivat keskeyttämään matkansa vajaan kahden vuoden kuluttua. Mukanaan he toivat valtavan määrän aineistoa Amerikan luonnosta, jotka päätyivät ainakin osin Merianin julkaisuihin.

Näiden kolmen naisen elämäkertojen uudelleenkertojan, Natalie Zemon Davisin, ura on pitkä ja poikkeuksellisen tunnustettu. Hänen monografiatuotantonsa ei ole järin laaja, mutta vastaavasti hänen artikkelituotantonsa on melkoinen: anglosaksisissa maissa painotukset ovatkin artikkeleissa, joissa kerrotaan uudet innovaatiot, joita sitten myöhemmin voidaan monografioissa asettaa suurempiin konteksteihin.

Hänen läpimurtonsa liittyy hänen ensimmäisen teoksensa Popular Culture in Early Modern France julkaisuun. Tuo teos on jo vuosia ollut suosittu yliopistollinen oppikirja myös Suomessa. Populaarikulttuuriteoksessaan Davis on jo löytänyt äänensä: hän esittelee, kuvaa ja tulkitsee hienovaraisesti, mutta jättää analyysin pitkälti lukijan tehtäväksi. Davis on luonut ympärilleen vankan koulukunnan. Hänen oppilaistaan monet ovat jo itsekin niittäneet mainetta.

Oppilaiden ja ystävien vuonna 1993 julkaisema juhlakirja Culture and Identity in Early Modern Europe (1500-1800) osoittaa Davisin metodiset ansiot ja myös hänen tutkimussuuntauksensa puutteet; häntä on helppo kritisoida, koska hän tekee "uutta historiaa", pyrkii avaamaan uusia näkökulmia menneisyyteen. Hänelle ei ole ollut keskeistä löytää uusia lähteitä, vaan asettaa uusia kysymyksiä jo tunnetuille lähteille. Näin hän on tehnyt Kolme naista -teoksessa, jonka kaikki keskeiset lähteet ovat olleet jo aiemmin tutkimuksen kohteina. Ehkä vielä selvemmin tämä näkyy aikaisemmin ilmestyneessä The Return of Martin Guerressa, jossa tarina kadonneesta ja palanneesta Guerrestä on ollut mittavan tutkimuksen kohteena jo ennen Davisia.

Tutkimuksena Kolme naista ei tuo juurikaan uutta Davisin tutkijankuvaan. The Return of Martin Guerre esittelee saman tutkimusotteen ja spekuloivan metodologian. Myös siinä on yksilöllä keskeinen osa historiallisessa tapahtumisessa. Historioitsijoillekin on tyypillistä luokitella tutkijat eri koulukuntiin, ja Davisia on usein pidetty mikrohistorioitsijana, koska hän on tutkinut yksilöitä.

Mielestäni tällainen luokitus osuu jonkin verran harhaan: esimerkiksi Giovanni Levin kanssa hänellä näyttää olevan melko vähän yhteistä. Molemmat toki ovat kiinnostuneet perheyhteisöistä ja niiden strategioista, mutta tutkimusmenetelmät ja lähderyhmät ovat tyystin erilaisia. Siinä missä Levi viihtyy taulukoiden ja numeroiden ja prosenttiosuuksien parissa, Davis kaihtaa niitä: hänen sosiaalihistoriansa on yksilön historiaa, Levin loppujen lopuksi yhteisön historiaa.

Ehkä voisi sanoa, että Davisilla on hengenheimolaisuutta Carlo Ginzburgin kanssa. Ginzburgin tavoin Davis pyrkii vieraannuttamiseen ja menneisyyden avaamisen toiseuden kautta. Hänen tutkijanäänensä on selvästi erillinen tutkittavien äänestä, joille hän antaa suuren painon. Tämä näkyy konkreettisesti siitä, että Kolme naista -teoksessa tutkija puhuu omissa kappaleissaan ja erityisesti nooteissa. Lopulliseen tulkintaan päädytään loppusanoissa – edes johdantoa ei teoksessa ole. Tähän voisikin kohdistaa suurimman kritiikin Davisin tutkimusotetta kohtaan: ehkä vielä voimakkaampi tulkinta ja tutkijan mukaantuominen itse leipätekstiin toisi lisää jännitettä kertomukseen, joka nyt helposti avautuu pelkkänä kuvauksena.

Esimerkiksi erittäin kiehtovan Glikl bas Juda Leibin osuus teoksesta jää pitkälti hänen elämäkertansa referoinniksi: lukijan vastuulle jää liian suuri osa päätelmäketjun kutomisesta. Lukijalle, joka itse on vakuuttunut kaikenvoittavan analyysin tärkeydestä historiantutkimuksessa, kertomus jää helposti vain yhdeksi kertomukseksi muiden joukossa. On toki myönnettävä, että Davisin ajatus siitä, että menneisyys puhukoon puolestaan on yhtä hyvin puolustettavissa kuin vastainenkin päätelmä.

Davisin teoksen kiistaton ansio on se, että hän saa kolmen naisensa tarinoihin kytkettyä melko paljon kontekstia. Esimerkiksi Gliklin lapsuudenvuodet liittyvät juutalaisväestön rauhattomiin 1650-luvun vuosiin. Opimme, miksi juutalaisalueet sijaitsivat porttien lähistöllä: jotta pakeneminen olisi helppoa. Turvallisuuteen liittyivät myös juutalaisten perhestrategiat: lapset pyrittiin naittamaan mahdollisimman laajalle maantieteelliselle alueelle, jotta joku voisi aina tarjota muille turvapaikan tilanteiden kärjistyessä.

Yhtä lailla hänen ansiokseen tulee lukea menneisyydessä olleiden ihmisten edessä olleiden vaihtoehtojen ja elämänratkaisujen kunnioittaminen. Hän tuo esiin myös ne mahdollisuudet, joita heillä olisi ollut ja erilaiset valintaprosessit. Vaihtoehdot liittyvät myös siihen, että Davis kieltäytyy laittamasta naisiaan mihinkään erityiseen järjestykseen. Hänellä itsellään ei ole suosikkia. Tulkinnastaan hän kirjoittaakin:

Eräät historialliset näkökulmat saattaisivat vaatia meitä etsimään näiden kolmen lähestymistavan takaa yhteisiä tietämyksen tai esittämisen sääntöjä. Tai jollei se onnistuisi, panemaan ne järjestykseen sen mukaan, mikä niistä on "vanhempi" tai "uudempi" tai mikä ajan mittaan osoittautuisi muita toteuttamiskelpoisemmaksi. Tällaisia tulkintatapoja tulisi välttää ja suosia sen sijaan kaikkien kolmen mallin rinnakkaista olemassaoloa. Vaihtoehtoisten mallien olemassaolo auttaa meitä ymmärtämään, miten muuttuvia, sekoittuneita ja vastakkaisia Euroopan kulttuurit ovat. (s. 265)

Kirjan prologi on jännittävä osoitus Davisin epäkonventionaalisista metodeista. Siinä hän asettautuu keskustelemaan kirjansa – siis oikeastaan uudelleen luomiensa – naisten kanssa. Hän yrittää vakuuttaa tutkimuskohteilleen, että hänen kirjansa on mahdollinen, että kolmen eriuskoisen naisen sisällyttäminen samojen kansien sisälle ei ole mahdotonta, pyhäinhäväistystä tai heidän vakaumuksiaan loukkaavaa. Davis saakin heidät, ainakin osittain, uskomaan sanomaansa.

Lopuksi on syytä todeta, että Jaana Iso-Markun suomennos toimii hyvin. Kieli on kaunista ja muistuttaa hyvin tyyliltään alkuteoksen linjaa: Davishan on armoitettu kirjoittaja, mikä korostaa erityisesti suomennostehtävän vaikeutta. Erityisesti pidin Iso-Markun joistakin epätyypillisistä sanavalintaratkaisuista: hänen sanavarastonsa tarjoaa esimerkiksi Merianin Metamorphoses – alkukielisen otsikon suomennokseksi "Muodonvaihdoksia", mikä epäilemättä on paljon ilmeikkäämpi ja vähemmän kulunut ilmaisu kuin "Muodonmuutoksia", joksi sen tavanomainen kääntäjä melko varmasti olisi kääntänyt.

Iso-Markku ja Otava ovat tehneet hyvää työtä suomentaessaan tämän maailmalla paljon huomiota osakseen saaneen kirjan myös meidän luettavaksemme. Kirja toimii hyvin lähteenä tutkijoille, mutta sitä voi epäilyksittä suositella myös joululahjakirjaksi kenelle hyvänsä.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *