Konservatiivien pamfletti ei shokeeraa

Jos 1890-luvulla kiisteltiin liberalismin, 1930-luvulla fasismin ja 1970-luvulla sosialismin eri muunnelmista, niin 2010-luvulla on konservatismin vuoro. Tämän suuntauksen ovat aistineet yhtä lailla Vladimir Putin ja Yhdysvaltain republikaanit kuin suomalaisen politiikan ilmapuntari Paavo Väyrynen. Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professori Timo Vihavainen on aiemmissakin kirjoissaan määritellyt omaa konservatismiaan ja nyt ottanut seurakseen nuorempia kirjoittajia. Näin kirja heijastaa konservatismin laajaa kirjoa. Se ei kuitenkaan ulotu äärimmäiseen oikeistoon eikä shokeeraa itseään edistyksellisinä pitäviä lukijoita, kunhan nämä ovat aidosti suvaitsevaisia ja suostuvat vilpittömä

Vihavainen, Timo; Hamilo, Marko; Konstig, Joonas: Mitä mieltä Suomessa saa olla - Suvaitsevaisto vs. arvokonservatiivit. Minerva, 2015. 338 sivua. ISBN 978-952-312-123-2.

Kirjan tekijät kohtasivat internetissä vasta ”pari vuotta sitten” ja ovat taustoiltaan erilaisia. Marko Hamilo on entinen nuorsuomalainen klassinen liberaali, Joonas Konstig oli nuorena punavihreä sosialisti, Timo Hännikäinen kuuluu ”traditionalistisen” ja ”vastavalistusta” julistavan verkkolehti Sarastuksen toimituskuntaan.

Kirjoittajista ainoa nainen on Heidi Marttila, joka ihmettelee feministien intoa vähätellä sukupuolten kulttuurieroja: ”Ihmisten erilaisuutta pidetään rikkautena – erityisesti monikulttuurisuutta pidetään arvossa arvaamattomassa – mutta sukupuolten väliset erot halutaan kieltää tai häivyttää taka-alalle.” (s. 184)

Lähes puolet luvuista ovat kuitenkin yksinomaan Timo Vihavaisen kirjoittamia. Hamilo ja Konstig ovat kirjoittaneet yhteensä 14 lukua, Jukka Aakula muutaman, Hännikäinen ja Marttila vain yhden kumpikin. Lisäksi kirjan lopussa on runsaan 80 sanan ”konservatismin sanakirja”.

Konservatismi on asenne ei aate

Mutta mitä on konservatismi? Se on tietenkin konservoivaa, säilyttävää, vanhoillista – länsimaissa parlamentarismin ja sekatalouden puolustamista, entisessä Neuvostoliitossa kommunistista nostalgiaa, islamilaisissa maissa uskonnollisten perinteiden kunnioitusta, Intiassa joko hindunationalismia tai Kongressipuolueen Gandhi-suvun demokraattista sosialismia… Konservatismi ei ole itsenäinen aate, vaan reaktiivinen asenne, joka määrittyy suhteessa haastajiinsa: Konstigin sanoin ”konservatismi on usein tasapainottelua ja kompromissien tekemistä erilaisten ääripäiden välillä” ja ”konservatismia voi pitää varovaisuusperiaatteena: parempi tuttu paha kuin tuntematon paha” (s. 33).

Hännikäisen mukaan ”konservatiivit ovat käytännössä klassisen liberalismin maltillinen siipi” ja Konstigin mukaan ”Ateismi on protestanttisen kristinuskon alalahko.” Nämä ovat hyvin erilaisia näkökulmia kuin Putinin islamofobisten ja kristillis-sosialististen hengenheimolaisten markkinoima ”kansalliskonservatismi”, johon ei tässä kirjassa oteta oikeastaan lainkaan kantaa. Kirjoittajat ovat sittenkin aivan liian liberaaleja ryhmittyäkseen maailmalla kaiken aikaa kirkastuvan epäpyhän allianssin suomalaisiksi asiamiehiksi. Aakula arvostelee Krimin miehityksen hyväksyneitä puolueita (s. 284). Hamilo tunnistaa aivan oikein avioliittolain uudistuksen ideologiset vaihtoehdot, joissa ”oikein puhdasoppinen liberaali purkaisi…koko avioliittolainsäädännön” (s. 200) ja myös ”lukumääräneutraalius” olisi perusteltavissa yhdenvertaisuudella (s. 201). Hamilo kysyy myös, ”miksi koulussa, jossa ei saisi laulaa Enkeli taivaan, ylipäätään pidetään lomaa jouluaattona ja joulupäivänä.” (s. 244)

Aatteille ja asenteille olisi hyvä etsiä eettistä pohjaa, minkä kirjoittajat jättävät hataraksi. Ainoastaan Vihavainen ottaa etiikkaan kantaa väittämällä klassisen liberalismin perustana olevan utilitarismin unohtaneen hyveet (s. 48-49 ja 189-190).

image

Kuva: ”The Dispatch of Business”, W. E. Gladstone on donkey representing reform is held back by Benjamin Disraeli aided by the English Working Man. Fun, 9 June 1866, p. 129 Source: ”Benjamin Disraeli”, Bodleian Library. (Wikipedia)

Pinnalliset myytit

Pinnallisesti aiheisiin perehtyneet kirjoittajat tunnistaa heidän suosimistaan myyteistä. Tällaisia on myytti arabikevään tarkoituksettomuudesta, koska arabit ”haluavatkin lisää…autoritaarista yhteiskunnallista järjestystä islamilaisen sharialainsäädännön muodossa”, kuten Hamilo uskoo. Tämähän on kuin suoraan Putinin ja Khamenein puheista, mutta Tunisian demokraatit, Egyptin sotilaat ja Syyrian kapinalliset ovat varsin selvästi ilmaisseet edelleenkin vastustavansa kymmeniä vuosia vallassa pysyviä diktaattoreja ja dynastioita.

Vihavaisella on hyvin ongelmakeskeinen näkemys muslimimaista: ”Ongelmien keskiössä on syystä tai toisesta islam ja sen käytännöt. Islamin reformaatiota ei näy eikä kuulu…” ja ”oppineisuus siellä tarkoittaa sanan klassisessa mielessä koraanin oppimista ulkoa.” (s. 298) – mutta eihän islam ole vielä ehtinytkään omalle 1500-luvulleen ja onko paljoakaan kuultu reformaatiosta Baijerissa tai Belgiassa? Martin Luther ja Mikael Agricola eivät uskonpuhdistuksissamme suinkaan hylänneet noitavainoja, sodomiittien ja sapatinrikkojien teloittamista tai muita kunnon kristillisiä perinteitä. Raamatun sisä- ja ulkolukua kuulusteltiin Suomessakin vielä 1800-luvun kinkereillä. Toisaalta oppineisuus keskiajan itämailla tai Andalusiassa oli hyvinkin monitieteellistä, joten ei pitäisi yleistää kielteisiä piirteitä islamilaisen maailman nykytodellisuudesta (vaikkapa arabimaiden julkaiseman käännöskirjallisuuden tai uusien patenttien niukkuutta) sen enempää kuin ihannoida eurooppalaista kirkkohistoriaa.

Hamilo suhtautuu epäilevästi myös muslimien maahanmuuttoon: ”Siinä missä eurooppalaiset maat kykenevät viimeistään toisessa sukupolvessa sosiaalistamaan esimerkiksi itäaasialaiset maahanmuuttajat eurooppalaisiksi, islam ei näyttäisi juuri laimenevan. Samoin…muslimit avioituvat vain keskenään.” (s. 269) – mahtaisiko tällainen huomio päteä Suomen vietnamilaisten toiseen sukupolveen tai tataarien neljänteen sukupolveen? Kurdien ja somalien toisen sukupolven edustajat suosivat toisiaan aviopuolison valinnassa aivan kuten tataaritkin aikoinaan ja luultavasti niin tekevät vielä vietnamilaisetkin, eikä ole mitään näyttöä siitä, että muut muslimit kotoutuisivat tataareja hitaammin. Hamilo itsekin tunnustaa, että ”tataariväestöstämme ei ole ollut harmia” (s. 272) – miksi olisi myöskään tshetsheeneistä, uiguureista, bosniakeista ja albaaneista? Kannattaisi myös muistaa, että 1960-luvulle saakka Keski-Euroopassa olivat saman kylän katolisten ja protestanttien avioliitot hyvin harvinaisia vaikka uskonnolliset erot eivät tehneet sveitsiläisistä erityisen takapajuisia.

Ulkomaalaispolitiikassa Hamilo uskoo maahanmuuttokriitikoiden hyväksyvän työperäisen maahanmuuton ja, että ”oikeamielisten punavihreässä kuplassa on vahva sosiaalinen normi sulkea silmänsä haitallisen maahanmuuton oireilta” (s. 274). Hän arvostelee perustellusti nykyjärjestelmää, joka ”palkitsee…hengenvaarallisista tempuista, kuten merien ylittämisestä merikelvottomilla pikkuveneillä.”

Vihavainenkin toteaa asiallisesti, kuinka Yhdysvalloissa somalit ovat menestyneet koska ovat ”itse joutuneet huolehtimaan omasta toimeentulostaan” ja ”saavat muodostaa yhteisönsä itse omien perinteidensä mukaan” (s. 278). Maahanmuuton seuraukset riippuvat olennaisesti vastaanottavan maan valmiuksista ja enemmän sen kuin maahanmuuttajien kulttuurista.

Kirjaa voisi suositella niille, jotka eivät sitä halua lukea. Se ei tarjoa äärioikeistolaista kiihkoilua eikä lukijoiden verenpainetta nostattavia hölmöyksiä, vaan nykyisin muotiin palannutta ”tolkkua”. Toki olisi hedelmällisintä, jos enemmänkin erimieliset ihmiset kykenisivät kokoamaan ajatuksiaan yksiin kansiin. Eivät nämä tunnustukselliset konservatiivit tai perussuomalaisten populistinen enemmistö ole yhteiskunnallisen keskustelun kauhukakaroita. On sääli, jos (kuten Jonathan Haidt kirjoitti 2012) ”liberaalit ymmärtävät konservatiiveja yleensä huonommin kuin toisin päin”.

 

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *