Konteksti on ollut 1980- ja 1990-lukujen avainsana erityisesti kirjallisuustieteessä ja kulttuurintutkimuksessa. Siitä innostuneiden mielestä se tuli pelastamaan uuden ja uljaan kirjallisuus- ja kulttuuriteorian tekstuaalisen merkityksen ylivallalta. Vaikka arkikielessä osaamme käyttää käsitettä, sitä on tarkemman pohdinnan jälkeen ollut hankala määrittää ja käyttää eikä sen analyyttista arvoa ole pidetty kovin korkeana. Kaikkiaan kontekstualismin keskustelukenttä on varsin laaja ja kontekstilla voidaan tarkoittaa lähes lukemattomia eri asioita. Toiset tutkijat ovat alkaneet puhua radikaalista kontekstualismista, jossa koko teksti-konteksti -dikotomia kyseenalaistetaan, tehdäkseen eron niihin kontekstualismin teoretisoijiin, joilla jako säilyy.

Urpo Kovalan teos "Anchorages of Meaning" tuo oman panoksensa tähän keskusteluun. Se tarjoaa käsitteellisiä ratkaisuja kontekstualismin seurauksien ongelmiin ja ehdottaa verkostomaista, prosessuaalista ja myös havainnoitsijan sisältävää kontekstin käsitettä, joka ankkuroi tekstien merkityksiä. Argumentointi ei suuntaudu ainoastaan niitä kohtaan, jotka sivuuttavat kontekstualismia koskevat keskustelut, vaan myös niitä kohtaan, jotka yksinkertaistavat kontekstin käsitteen tarkoittamaan pelkästään esimerkiksi välitöntä tilannekontekstia, tekstin sisäisiä suhteita tai tekstiä ympäröiviä elementtejä. Kaikissa näissä ylläpidetään tekstin ja kontekstin välistä rajalinjaa. Teoksen pääväitteen mukaan kontekstualismin seurauksia koskevat sekaannukset ja epävarmuudet perustuvat yksinkertaistettuun ymmärrykseen kontekstista, kontekstualismista ja kriittisten käytäntöjen perustoista. Kovala kehitteleekin tulkinnan heterologista mallia, joka alkaa monimuotoisesta ja prosessuaalisesta kontekstin käsitteestä sallien näin kriittisen käytännön monet perustat (tulkinnan ’ankkurit’). Kontekstualismin konteksteina on erityisesti kirjallisuustiede ja heikommin kulttuurintutkimus: vaikka Kovala on kiinnostunut kulttuurintutkimuksen projektista, hänen kontribuutionsa kohteena on selvemmin kirjallisuuden tutkimus. Teoksen perustana on vuonna 1999 valmistunut Kovalan väitöskirja, joka vasta nyt, sopivan kustantajan löydyttyä, on julkaistu kirjana.

Kovala käy laajasti läpi kontekstualismiin liittyviä keskustelunaiheita. Kenties tärkeimmiksi teoreetikoiksi nousevat "amerikkalaisen kontekstualismin" keskeisin filosofi Stephen C. Pepper, (kritiikistä huolimatta) kirjallisuusteoreetikko Stanley Fish, kulttuurintutkija Lawrence Grossberg ja – suorien viitteiden vähäisyydestä huolimatta – kriittisen diskurssianalyysin kehittelijä Norman Fairclough. Kontekstualismia käsitellään eri teemojen kautta. Näitä ovat mm. kirjaimellisen merkityksen ongelma, merkityksen ontologiset ja epistemologiset perustat, merkityksen erityisyys ja merkityksen ’ankkurointi’. Ankkurilla Kovala tarkoittaa niitä moninaisia perustoja, joihin voimme kiinnittää merkityksen ja jotka ohjaavat tulkitsevaa toimintaa ja oikeuttavat sen.

Matka kontekstualismin maailmaan alkaa keskustelulla kirjaimellisesta merkityksestä. Kovala esittää, että voimme puhua kirjaimellisesta (tai tekstuaalisesta) merkityksestä, vaikka emme pitäisikään sitä riippumattomana kontekstista. Tekstuaalinen merkitys ei siksi ole neutraali eikä ’not in a situation’, mutta sitä voidaan – ainakin tutkimuskäytännöllisten syiden vuoksi – pitää yhtenä mahdollisena kirjallisuuskritiikin ja tekstitulkinnan ankkurina.

Seuraavaksi käsitellään kohdistetummin kontekstin käsitettä ja sen uudelleen keskittämistä kirjallisuus- ja kulttuuriteoriassa. Konteksti on siis monitasoinen, prosessuaalinen, verkostomainen ja – Kovalan oman käsitteen laajennuksen mukaan – havainnoitsijan perspektiivistä riippuvainen. Havainnoitsijan perspektiivillä ei tarkoiteta vain paikantumisen mantraa ihonväristä, sukupuolesta ja luokasta, sillä myös institutionaalinen konteksti määrittää perspektiiviä. Kontekstualismia Kovala pitää jonkinlaisena dispositiona tai eetoksena, kontekstiherkkänä lähestymistapana asioihin. Se ei ole metodologia. Väittäisin kuitenkin, että sillä on merkittäviä seuraamuksia metodologisten ratkaisujen tekemiseen.

Kovala ei siis fokusoi teostaan ensisijaisesti kulttuurintutkimukseen. Sen alan keskustelut ovat mukana erityisesti siksi, että siellä puhutaan paljon kontekstualismista. Itse olisin toivonut enemmän kontekstualisoimista siihen suuntaan, jolloin voitaisiin lukea aiheesta vielä poikkitieteellisemmästä näkökulmasta käsiteltynä. Tietenkin Kovala on tehnyt valintansa omista lähtökohdista käsin ja hyvä niin. Kuitenkin kulttuurintutkimuksen sekä Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin filosofian risteyttämisestä syntyy eräs kiinnostavimmista kontekstimalleista – rihmastomalli, jossa konteksti tarkoittaa rihmastoa ilman keskustaa. Pyrkimättä selvään vastaukseen Kovala kysyy, mitä voimme tehdä näin monimutkaisella käsityksellä kontekstista. Oma ehdotukseni on, että rihmastomallilla on väljiä teoreettisia ja metodologisia seurauksia, mutta ensisijaisesti se on ’ajattelun kuva’ ja sellaisenaan ’puumaisesta’, hierarkisesta ajattelun kuvasta poikkeava tapa ajatella ja lähestyä tutkimuskohdetta. Erityisesti kulttuurintutkimuksen hellimä artikulaatioteoria perustuu rihmastolliselle ajattelun kuvalle.

Kontekstin käsitteestä seuraa ongelmia. Jos jokainen konteksti on palanen muita konteksteja, kuten Lawrence Grossberg on todennut, miten pysäytämme kontekstien laajenemisen? Esimerkiksi Stuart Hall on ehdottanut keinotekoisen sulkeuman käsitettä: käytännön syistä joudumme pysäyttämään kontekstien laajenemisen valitsemalla tarkasteluun otettavat kontekstit. Miten ne sitten valitaan? Toisten mielestä ne voidaan valita tutkimusstrategisin perustein (tätä Kovala käsittelee yllättävän vähän) ja toisten mielestä tarkasteluun täytyisi valita asiaankuuluvat kontekstit. Asiaankuuluvuuden (relevance) kysymystä Kovala käsittelee laajemmin. Meillä ei kuitenkaan ole mitään helppoa keinoa väittää jotakin kontekstia toista relevantimmaksi, koska siihen ei ole universaaleja kriteerejä. Kovala esittelee ongelman erilaisia ratkaisuja ja päätyy kannattamaan Alfred Shützin ajatusta elämismaailman rakenteiden ja asiaankuuluvuussysteemien tai -rakenteiden (relevance systems, relevance structures) yhteyksien tarkkailusta. Ymmärrän kyllä, että itse asiaankuuluvuus on historiallisesti muuttuvaa, vaikka sitä pidetään usein luonnollisena ja itsestäänselvänä (ei-kontekstuaalisena). Silti olisin kaivannut Shützin näkemyksen tarkempaa tai ennemminkin ymmärrettävämpää selvittämistä. Joka tapauksessa, merkityksen ankkuroinnin prosessi auttaa viime kädessä relevanttien kontekstien määrittämisessä. Ja täytyy muistaa, että tämän laivan kippari pitää monia ankkureita mahdollisena. Tätä Kovala kutsuu heterologiseksi, heikon foundationalismin mukaiseksi ankkuroinniksi.

Heterologian (tai paralogian) ajatusta Kovala tarkastelee Jean-Francois Lyotardin (myös Pepperin) avulla. Yksinkertaistetusti se tarkoittaa tiedon perustojen moninaisuutta. Tämä ajatus sovelletaan kontekstualismin seurauksia koskevaan keskusteluun. Sen tarkoituksena on sekä auttaa hahmottamaan merkityksen muodostumista teksti-konteksti -dikotomiasta poikkeavalla tavalla että mahdollistaa monet ankkurit. Ankkureiden moninaisuus ei näin olekaan merkki normaalitieteen kriisistä, kuten perinteisesti on ajateltu, vaan normaalitieteen olomuoto. Kaikkiaan heterologisuuden ja heikon foundationalismin käsittely jää hiukan ohueksi. Ajatus esitellään nopeasti eikä näkemyksen seurauksia problematisoida käytännön tasolle asti. Siksi lukijalle saattaa jäädä kuva kontekstualistisesta tutkimuskäytännöstä, jossa kaikki ankkurit ovat kivoja niin kauan kunnes joudutaan päättämään, millaisiin ankkureihin tarrautuneille yliopistomaailman niukat resurssit jaetaan. Kaiketi tähänkin vastaaminen riippuu kontekstista.

Kaikkiaan nämä edellä referoidut laajat ja vaikeat kysymykset ja niihin vastaaminen niin henkilökohtaisissa tutkimustöissä kuin koko akateemisen instituution konteksteissa ovat seurauksia kontekstualistisen eetoksen omaksumisesta. Ei ole helppoa tämä kontekstualistin elämä.

Pintapuolisia moitteita voidaan esittää siitä, että teoksessa on valitettavan vähän esimerkkejä. Itse olisin kaivannut sopivia esimerkkejä havainnollistamaan käsitteellistä ja teoreettista argumentaatiota sekä yksinkertaisesti selventämään ja tarkentamaan muutamia hankalasti aukeavia kohtia. Samoin olisin kaivannut Gadamerin tarkempaa käsittelyä. Kovala mainitsee muutamaan otteeseen Gadamerin heiluvan (radikaalin) kontekstualistisen kehyksen ja tekstualististen olettamusten välillä, mutta ei lopultakaan tartu tähän kysymykseen. Tämä jännite, jonka mainitsemisessa ei sinänsä ole mitään uutta, tuntuu olevan huonosti eksplikoitu hermeneutikkojen keskusteluissa (tai sitten olen seurannut vääriä keskusteluja).

Kovalan kirjaa lukiessani olin tunnistavinani tekstistä suomalaiskansallisen metateoreetikon perustyypin. Suomessa katsotaan kansainvälisiä akateemisia keskusteluja (maantieteellisesti) hiukan syrjästä, tarkkaillaan niitä ja kartoitetaan rauhallisemmin ja usein onnistuneemmin kuin siellä, missä teoreetikkojen on kiire edustaa jotain tiettyä kantaa. Teos onkin selvästi kattavin ja käsitykseni mukaan tolkullisin panos suomalaiseen kontekstualismikeskusteluun. Lukukokemuksena "Anchorages of Meaning" on paikoitellen puiseva, mutta ehdottomasti vaivan arvoinen.