Jo ennen sotia menestyskirjailijaksi noussut Mika Waltari saapui Hartolaan Kalhon kartanon mailla olevaan mökkiin 1945 viettämään perheineen kesää ja kirjoittamaan muinaiseen Egyptiin sijoittuvaa romaania. Taustalla oli aiemman kesäpaikan, Saimaan kanavassa sijainneen Sulosaaren menetys sodassa. Hartola ei ollut kuitenkaan paikkana uusi, vaan kirjailija oli aiemminkin vieraillut paikkakunnalla vaimonsa sukulaisten luona.

Hartolassa syntyivät useat teokset, kunnes Waltarien kesäpaikaksi tuli 1950-luvulla hänen äitinsä suvun kotipaikka Pornaisten Laukkoskelta, jossa kirjailija vietti kesänsä kuolemaansa saakka. Waltarin syntymän satavuotisjuhlan kunniaksi laadittu teos, Mika Waltarin Hartola, Pornainen ja sota, kokoaa yhteen paikallisten muistelmia kirjailijasta, joka puku päällä erottui kylätiellä ja toi mukanaan ystäviään, joukossa kotimaisen elokuvan tähtiä Tauno Palosta Regina Linnanheimoon.

Teoksen rakenne on saatu yllättävän selkeäksi, lähtien Hartolan ajoista ennen ja jälkeen sodan, mennen Waltarin toimintaan sota-aikana Martti Turtolan artikkelin kautta, jatkaen muistikuvilla Pornaisista ja päättyen kirjailijan viimeiseksi kustantajaksi jääneen Hannu Tarmion kirjoitukseen. Selkeyden vuoksi on ehkä liikaakin yksinkertaistettu esimerkiksi teoksen sisällysluetteloa, josta puuttuvat yksittäisten kirjoittajien nimet. Ongelmaa se ei toki aiheuta, löytyväthän ne kirjoitusten kohdalta. Ulkoasultaan teos on muutenkin onnistunut, värikuvia tuntuu olevan suorastaan tuhlailuun asti ja teoksen taitto on avaraa ja selkeää.

Teoksen viehätys on sirpaleisten muistikuvien aitoudessa. Toimittajat eivät ole onneksi lähteneet niitä liikaa editoimaan, vaan kertovat vain selkeästi niiden olevan muistoja, joskus jo vanhemmalta lapselle periytyneitä. Aitoa muistelmaluonnetta on siinä, että yksityiskohdat vaihtelevat eri kertojilla ja osa jutuista on selkeämmin luonteeltaan kaskuja, kuten vaikka muistikuvassa, jonka mukaan Waltari teki veroilmoituksensa kirjakuutioina. Muistikuvien ristiriidat muistuttavat hyvin niiden olevan kertojiensa omaa todellisuutta. Tuskin on järin merkittävää polttiko kirjailija vihreää vai punaista norttia. Tai edes soutiko kirjailija joskus itse vai oliko vaimo aina airoissa.

Teoksen esipuheessa myös hyvin korostetaan, että teos ei ota kantaa siihen miten paikalliset vaikutteet ovat löytäneet tiensä Waltarin kirjoihin, vaan ”jättää kaikki johtopäätökset lukijoiden oman viisaan päättelykyvyn varaan”. Tästä konkreettisena esimerkkinä voi sanoa Eino K. Nurmisen pohdinnat Hartolan Näsissä 1933 tapahtuneesta veriteosta, jonka Panu Rajala Waltari-elämäkerrassaan (Rajala 2008, 341) on turhan suoraan yhdistänyt alkusysäykseksi teokseen Vieras mies tuli taloon (1937). Varsinainen muistelija muistaa vain spekuloivansa asialla.

Yleisempi paikallishistoriallinen aineisto liittyy teokseen hyvin; niin Hartolan kuin Pornaisten historiaa ja nykypäivää koskevat tekstit toimivat hyvänä yleisesityksenä nousematta mitaltaan liian hallitseviksi. Teos tarjoaa siinä mielessä esimerkkiä kuinka omasta kotiseudusta voi kertoa vaikkapa paikkakunnan kesäisen merkkimiehen kautta ilman lukijan pitkästyttämistä.

Teoksen ainoassa tutkimuksellisemmassa tekstissä Martti Turtola kumoaa vaivattomasti Ilmari Turjalta lähtöisin olleen, Lasse Lehtisen toistaman jutun siitä, että Waltari olisi aikanaan erotettu reserviupseerikoulusta pasifististen ajatustensa takia. Kirjailijahan päinvastoin kirjoitti puolustusvoimia myönteisesti kuvaavan teoksen Siellä missä miehiä tehdään (1931), joka toimi vastakirjana Pentti Haanpään kriittiselle Kentälle ja kasarmille (1928). Turtola tulkitsee, että Waltari voitti tämän ”kirjasodan”, koska hänen edustamansa näkemys armeijasta tuli vallitsevaksi 1930-luvulla ja reserviupseerikoulutuksen suorittamisesta tuli ylioppilaille kunniavelvollisuus.

Dramaattisesti nimetyissä kirjasodissa voittajia voi olla kyllä vaikea löytää. Suurimmaksi kirjasodan häviäjäksi voisi nimittää sen sijaan kotimaista kaunokirjallisuutta, kun Haanpää ei päässyt vuosiin julkaisemaan teoksiaan kustantajien boikotin vuoksi. Ajan henkeä ajatellen Waltarilla tuskin oli mitään tappion mahdollisuuttakaan – teoksen kohdalla oli etukäteen selvää, että se saisi myönteisen vastaanoton.

Waltarin sotavuodet sotapropagandan kirjoittajana tulevat hyvin esiin, pääosin kirjailijan omien muistelmien mukaan. Sotilaskantakorttia lähteenä käyttäen Turtola tuo kuvaan uusia tietoja, kuten muun muassa sen että välirauhan aikaan kirjailijan varusmiespalvelusta jatkettiin niin, että viikon verran pyrittiin kouluttamaan ”suomalaisesta eturivin kirjailijasta jalkaväen sotamies”. Waltarin mittaviin sota-ajan kirjoitustöihin Turtola tarttuu vain laajempien teosten osalta, joten laaja artikkelituotanto, Panu Rajalan mukaan lähes tuhat kirjoitusta (Rajala 2008, 414), säilyy yhä tutkimattomana alueena.

Kirjan helmistä voi nostaa esiin muun muassa Waltarin kirjeen 14-vuotiaalle Tuula Ojalalle, joka kaipasi kirjailijasta tietoa esitelmäänsä. Kirjailija tunsi koulun tarpeet ja suomalaisen tavan arvostaa fiktion ”totuudenmukaisuutta”: ”Ehkä tekisit viisaasti, jos näin kouluesitelmässäsi hiukan tekopyhästi korostaisit miten arvokkaalla tavalla tuo romaani kartuttaa lukijan tietoja muinaisen Egyptin sivistyksestä, uskonnosta ja historiasta.”

Kokonaisuudessaan kirja onnistuu tuomaan esiin eläviä muistoja kirjailijasta. Kirjailijan vanhuuden sairaudesta ja yksinäisyydestä teos onnistuu sanomaan ehkä enemmänkin kuin Rajalan kirjoittama elämäkerta. Muistikuvien avoin subjektiivisuus ja sirpaleisuus ovat teokselle enemmän ansio kuin haitta. Eri ihmisten kohtaamisia kirjailijan kanssa viidellä vuosikymmenellä ei ole yritetty puristaa keinotekoiseksi kokonaisuudeksi.

Viitattu teos:
Rajala, Panu: Unio Mystica. Mika Waltarin elämä ja teokset. WSOY: Juva 2008.