Eero Marttinen on tehnyt kulttuuriteon; hän on viimeinkin saattanut julkisuuteen Ilmari Kiannon talvisodan aikana tekemät merkinnät. Ne alkavat joulukuun ensimmäisenä ja päättyvät tammikuun kolmastoista päivä, jolloin Ilmari Kianto pidätettiin. Kiannon ounasteltiin yrittäneen sotapetosta, sillä hän oli jättänyt Turjanlinnaan venäjänkielisen viestin:

Venäläiset toverit! Kunnioittakaa sivumenolla köyhän kirjailijan kotia. Tuossa (on) saari autiona ynnä huvila itäänpäin muine rakennuksineen.

Olen minäkin ollut Moskovassa v. 1901−1903.

Mitä olisi kiireinen puna-armeijan sotilas mietiskellyt, jos olisi nämä rivit lukenut? Tuskin olisi paljon viivyttänyt tulusten esiinkaivamista, voi sanoa jälkiviisaasti. Mutta suomalaiset ehättivät Turjanlinnaan ensin ja Kianto vangittiin. Kianto epäili, että paikalliset ja muut hänen vastustajansa tahtoivat hänet vaikeuksiin, mikä olettamus talvisodan päiväkirjankaan kuvaaman Kiannon elämäntyylin osalta ei liene pelkkää kuvittelua. Lopulta tasavallan presidentti Kyösti Kallio kuitenkin armahti korpikirjailijan, mutta rakas Turjanlinna oli jo poltettu. Kianto rakennutti sen uudestaan, mutta uusikin Turjanlinna paloi 1949.

Kirjailijakotien kohtalo sodassa on ollut julma. Paavolaisen Vienola tuhoutui, Kiven Fanjunkars ei selvinnyt Porkkalan vuokravaiheesta, mutta Sillanpään Saavutus sentään säilyi ehjänä, vaikkei itse talonisäntä sodan aikaan enää ollut aivan tässä maailmassa.

”Sivilimiehen sotapäiväkirja”, joksi Kianto teostaan  ”Proloogissa” kutsuu, on päivätty ”Suomussalmella. Turjanlinnan raunioilla Suur-Suomi -sotamme syksynä 1941”. Merkittävää on, että Turjanlinnan polttivat suomalaiset, ja Marttinen kysyykin miksi ihmeessä se piti polttaa. Epäilemättä muodollinen syy on löydettävissä, vaikka tärkein syy taisi olla ihan henkilökohtainen, vastenmielisyys kirjailijaa kohtaan. Mutta on kysyttävää Marttisellekin ja kustantajalle: miksi alkuperäinen nimi ”Sivilimiehen sotapäiväkirja” on ollut muutettava muotoon ”Ilmari Kiannon talvisota. Siviilimiehen sotapäiväkirja”? Miksi tuo hieman arkaainen ’sivili’ on pitänyt muuttaa ’siviiliksi’? Kirjan kannesta ja etulehdiltä ei ilmene, että kyseisen teoksen on kirjoittanut Ilmari Kianto, siihen on vain jonkinlaista viitettä otsikossa (”Ilmari Kiannon talvisota”). Lopuksi ilmoitetaan asiallisesti, että kirjan toimittaja on Eero Marttinen, hyvä näin, mutta eikö sinne otsikon päälle millään olisi saanut nimeä Ilmari Kianto?

Postuumissa, vuonna 1980 julkaistussa Salaisessa päiväkirjassani Kianto elää talvista aviotonta yhteiseloa Turjanlinnassa ja talvisodan päiväkirjassa kuvataan lisää Kiannon polygamiaa. Kiannolla on vaimo, Elsa Maria, muttei suhde kotiapulaistyttöönkään ole pelkästään ammatillinen. Pakomatkalla vaimo on pitkään tietymättömissä, pelätään hänen kuolleen, Kianto on peloissaan, mutta ei liene vaikeaa kuvitella mitä sivulliset ajattelivat kun Kianto sitten pani yöpuulle jalkavaimonsa kanssa. Kun virallinen vaimo sitten löytyy, tämä kauhistelee että mitä ihmiset ajattelevat, muttei Kianto välitä. Kuitenkin jo tältä pohjalta on helppo ymmärtää, että Kianto ärsytti monia.

Eikä auttanut se, että Kianto hyvin tunnettiin suursuomalaisena isänmaanystävänä. Itsenäisyyspäivänä Kianto hiihtää Turjanlinnasta kirkonkylälle pitämään ”Sotapuhetta”, mutta itsenäisyysjuhlat on peruttu. Kuin Kiannon viattomuutta sotapetokseen korostaen Marttinen on lisännyt ”Sotapuheen” kirjaan liitteeksi. Se on hyvä asia. Puheessa näkyy Kiannon persoonallinen paatos:

Venäjä on aina korkein sanoin luvannut suojella ”pienten kansojen oikeuksia” ja itsemääräämisvaltaa, muttei ole koskaan pitänyt sanaansa. Venäläisen kunniasana (venäjäksi tšestnoje sloova) on kautta historian häpeällinen valhe. Ja meidän on aina muistettava kahta sananpartta: Joka antaa paholaiselle sormen, siltä se vie koko käden! Ynnä: Ryssä on ryssä vaikka voissa paistettaisi.

Päälle Kianto vielä kertoo, että heidänkin pitäjässään on pettureita, jotka auttavat venäläisiä. Vaikkei Kianto päässytkään pitämään puhettaan, Kiannon mielipiteet varmasti olivat suomussalmelaisten tiedossa ja mielipiteet ylipäänsä ärsyttävät ihmisiä. Lukijalle-kappaleessaan ja jälkisanoissaan, jotka on tehty huolellisesti eivätkä, mikä tärkeintä, ole liian pitkät, Eero Marttinen kuvaa Kiannon ja suomussalmelaisten välisiä jännitteitä. Kirjan lopuksi Marttinen on vielä laatinut reilun sivun mittaisen Kiannon elämäkerran, joka tiiviydessään on esimerkillinen.

Jo Ryysyrannan Joosepissa Kianto kuvasi rajaseudun ongelmia, kun Jooseppia yritti vakooja värvätä joukkoihinsa. Raja on kiehtova ja vaarallinen paikka, myös moraalisesti, köyhä korpieläjä voi helposti langeta vieraan vallan houkutuksiin. Eikä häntä siitä oikein voi syyttääkään. Toisen maailmansodan aikana tietyt itärajan kylät olivat Suomen sotavoimien erityistarkailussa, koska niissä kylissä korpikommunismi kukoisti.

Vankeusajastaan Kianto kirjoitti myös, osuvasti otsikolla Omat koirat purivat – pidätetyn päiväkirja vuodelta 1940. Omat koirat todellakin purivat. Paljon on kirjoitettu vankilapäiväkirjoja ynnä muita sotamuistelmia, joissa pääsevät ääneen ne, jotka jäivät Suur-Suomi -yrityksen jalkoihin. Muun muassa Raoul Palmgren, Jarno Pennanen ja Arvo Turtiainen ovat asiasta kertoneet. Kuitenkin Kiannon erottaa näistä miehistä se, että Kianto ei todellakaan ollut kommunisti, hän oli antikommunisti. Tämäkin katkeroitti korpikirjailijan mieltä, joutua nyt samaan rysään kommunistien kanssa. Jo 1918 Kianto oli kehottanut ampumaan punaisia, erityisesti naisia: ”Sudenjahdissa kelpaa maalitauluksi juuri naarassusi ehkä ennemmin kuin uros, sillä metsästäjä tietää, että naarassusi synnyttää yhtä pahoja penikoita, joista on oleva ikuinen vastus.” Voikin kysyä, keitä Kianto ei puheillaan ollut ärsyttänyt?

Kiehtovaa on ajatella, että selkosen toisella puolella, Taivalkosken Jokijärven kylässä, eräs Kalle-niminen nuori mies kirjoitteli hänkin sotamuistiinpanoja, kunnes lähti joulukuun lopussa vapaaehtoisena armeijaan. Valitettavasti nuo muistiinpanot ovat kadonneet. Kuitenkin saamme niistä epäsuoria välähdyksiä Kalle Päätalon Iijoki-sarjasta. Eero Marttinen on myös Päätalo-tuntija.

Kirjailijana Ilmari Kianto on yhtä korpea, se näkyy tässäkin teoksessa. Sen tietävät myös muut, kirjeessä puhutaan Turjanlinnasta ”korpilinnana”. Kiannon tekstistä taas löytyy korpijuomaria, korpityttöä, korpikirjailija Korvenkiroa, korpihuvilaa, Korpi-Kainuuta, korpipitäjää, korpierakkoa, korpiakkaa, korven kansaa, korpimaisemaa, korpitietä, korpikainuulaista, korpimaalaista, karpalokorpea ja korpilaulua. Matkustajakodinkin nimi on Korpikallio ja Kianto muistelee korpiromantiikkansa linnunpesää, Kianto sanoo olevansa ”minä, korven mies”.

Esimodernistinen teksti on rikasta Kiannolla niin kuin se on Sillanpäällä, Haanpäällä, Lehtosella, Lassilalla ja muutamalla muullakin. On nautinnollista lukea ”akantöppelöstä”, ”jäähyvästelystä” ja jälleennäkeminen on ”jälleennäkemys”. Kohteita suojellakseen Kianto saattaa käyttää vääriä nimiä ja ne ovat mallia neiti Lilli Lipias. Tuommoisia moraalisille harhapoluille ajautuneita tavallisia ihmisiä korpikirjailija Kianto suojelee, semmoista toimintaa ei voi moittia. Kun autolla ajetaan ylös ja alas niin ”mäet mätkyi” ja rautateillä tapaamme ”konduktöörit eli lipustajat”. Välillä pakolainen syttyy runoon: ”Rotosia oli nuori rouva rotuisin –”. Jo mainitusta ”Sotapuheesta” löytyy tämmöistäkin: ”Se, joka ei tunne politiikan viekkaita verkkoja, voi eksähtää uskomaan kaikkea sitä roinaa, mitä nyt Terijoelta syötetään (sitä mustaa moskaa Moskovasta).”

Sillanpää intoutui runoilemaan marssilaulun, kun poika lähti sotaan, ja Kiannollakin on vastaavia intressejä kun hän tekee viisi vuotta täyttävälle tyttärelleen Raija Liisalle ”Sotalaulun”. Ensimmäinen säe menee näin: ”Kuulkaahan nyt tätä,/ äidillä on hätä,/ aikoo Raijan viedä,/ Minne? Sit en tiedä.” Sillanpään ja Kiannon tekstit, laulut, näyttävät nämä miehisen toiminnan kuvaajat herkkinä, se on hyvin kaunista luettavaa. Vertailu Sillanpäähän on sikälikin perusteltu, että molemmilla oli elämässään paljon vastusta, niin kuin Lehtosellakin, mutta Sillanpää ja Kianto jotenkin sinnittelivät hengissä kun taas Lehtonen lopulta murtui. Jälkisanoissaan Eero Marttinen kuvaa Ilmari Kiannon sodanjälkeistä elämää, joka muotoutui samantapaiseksi kuin ”Taatalla”: ”Näiden kohtalonvuosien jälkeen iäkäs Kianto ei enää ulkaissut uusia teoksia, mutta hän kirjoitteli lehtiin, entisistä teoksista koottiin muistelmia ja hän itse esiintyi paljon julkisuudessa arvostettuna ja värikkäänä persoonallisuutena.”

Miten joskus tuntuu siltä, että Kianto on jäänyt Sillanpään, Haanpään, Lassilan ja Lehtosen jalkoihin? Tietenkin voisi sanoa, että huonompiinkin jalkoihin voisi jäädä. Kiannon kirjailijakuva ansaitsee nykytermein sanottuna päivitystä, juuri noiden Eero Marttisen mainitsemien kohtalonvuosien korostamista. Erno Paasilinna sanoi siihen suuntaan, että Kianto kirjoitti hevoskärryllisen mutta vain kaksi kirjaa, Punaisen viivan ja Ryysyrannan Joosepin. Mitä minä olen Kiantoa lukenut niin em. teokset eivät ole lainkaan niitä mielenkiintoisimpia ja parhaimpia, sen sijaan Kiannon elämäkerralliset tekstit kaikessa korpikirjailijan vastuksentäyteisessä polygamiassaan puhuttelevat yhä. Kehotankin lukemista etsivää tarttumaan Eero Marttisen toimittamaan teokseen Ilmari Kiannon talvisota. Siviilimiehen sotapäiväkirja, jossa puhuu kirjailija, joka iloitsee ja kärsii, on sanalla sanoen inhimillinen. Kiannon teos on oikeasti ”rankka”, vaikkei siinä esiinnykään seksiorjia.