Pertti Rannikko (s.1952) on nimensä veroinen mies: syntyisin rannikkomaisemista eli Paraiselta. Koti, suku ja työläisympäristö vaikuttivat merkittävästi elämänvaiheisiin ja asenteisiin. Nuoresta kaupunkisosiologista tuli alun ”haparoinnin” jälkeen erilaisten korpi-kylä- ja marginaaliaiheiden tutkija – kuten myös kansalaisaktivisti ja yhteiskunnasta syrjäänsysättyjen maalaiskansalaisten ymmärtäjä. Jos joku, niin juuri Rannikko on hoitanut mallikelpoisesti yliopistolaitoksen niin sanottua ”kolmatta tehtävää”, yhteiskunnallista vaikuttamista eikä se ole ollut viime vuosina lainkaan muodikasta.

Kaupunkitutkijasta korpisosiologiksi

”Nuori mies saapuu kaupunkiin ja lähtee sieltä pois” otsikoi Heikki Eskelinen napakan muistelonsa Pertti Rannikon tutkijanuran alkuvaiheista. Rannikko tuli Joensuun yliopiston Karjalan tutkimuslaitokselle töihin vuonna 1977. Pielisjoen linnassa tuolloin sijainnut laitos oli vielä pikkuruinen, mutta vähitellen ”linnasta” muodostui ideoita pursuva monitieteinen yhteisö, jossa itsekin työskentelin reilut 10 vuotta. Aika oli rattoisaa ja tutkimusideat suorastaan rönsyilivät linnan käytävillä. Rannikko oli minun aikanani, 1990-luvun lopulla keskeisiä hahmoja, jonka myhäilevä olemus ja loistavat luennoitsijan taidot siirtyivät sitten pian (surukseni) yliopistolle, opiskelijoiden iloksi. Tutkija pääsi todellisen vaikuttajan rooliin ja professorin vaativiin tehtäviin vuonna 2003.

Kaupunkisosiologia sai jäädä jo aikaisemmin. Rannikon väitöskirja Metsätyö-pienviljelijäkylä. Tutkimus erään yhteiskuntatyypin noususta ja tuhosta (1989) oli mahtava avaus korpisosiologiaan päin. Se oli samalla ensimmäinen kokonaisesitys paljon puhuttaneesta lähihistoria-aiheesta Suomessa, kuten Perttu Vartiainen toteaa juhlakirjan avauspuheenvuorossa arvioidessaan Rannikkoa tutkijana.

Ismo Björnin & co toimittama Korpisosiologi(aa) kokoaa yhteen 24 eripituista artikkelia, joiden takana on vielä suurempi joukko Pertti Rannikon kollegoja, oppilaita ja ystäviä. Artikkelit ovat hyvin eri tasoisia ja pituisia, mutta kertovat olennaisen: korpisosiologin harrastus- ja tutkimuspiirin laajuuden. (Korpisosiologi-kunnianimi taisi langeta Rannikolle viimeistään Kiihtelysvaaran ”Korpisosiologia”-seminaarin organisoimisesta, vuonna 1989?).

Kylätutkimuksen lammaspaimen, joka ehtii myös ”susijahtiin”

Korpisosiologin lähipiirissä on vaikuttanut monta merkittävää tutkijakollegaa, saati sittemmin mainetta saavuttanutta oppilasta. Kirjan kirjoittajakollektiivi on aika miehinen (Joensuusta mukana ainakin: Ismo Björn, Heikki Eskelinen, Simo Häyrynen, Hannu Itkonen, Seppo Knuuttila, Jarmo Kortelainen, Juha Kotilainen, Ari Lehtinen, Jukka Oksa, Ilkka Pyy, Perttu Vartiainen…), ja ehkä siksi muutamat artikkelit ovat kovinkin teoreettisluontoisia, kirjoittajien omia tutkimuskohteita esitteleviä. Tämä on silti hyvä ja yleinen tulokulma juhlakirjassakin, joka muuten menisi kehujen tai muistelojen kirjaamiseksi. Ja vielä: onneksi mukana on tutkimusaiheitaan ja artikkeleitaan arkipäiväistäviä naisiakin kuten Pirkko-Liisa Ahponen, Nora Schuurman, Maarit Sireni ja Eira Varis. Juuri naistutkijat ovat julkaisseet monia mielenkiintoisia artikkeleitaan Maaseudun Uusi Aika -lehdessä, jonka taustapiruna Pertti Rannikko on toiminut pitkään.

Eira Variksen hyppäys Venäjän Karjalan Koivuselän metsätyökylään on virkistävä välipala: lyhyt artikkeli ”Tulgua Perttih´” inhimillistää juhlakalun ja tämän suhtautumisen kenttätöihin ja vierasmaalaisiin. Kaiken tohinan keskellä Rannikko oli myös Neuvostoliiton hajottua yksi päänavaajista itäisillä tutkimusmailla. Pieni vahinko onkin, ettei hän ehtinyt paneutua pitempään vaikkapa vertailevaan metsäkylä- ja maaseututukimukseen Venäjän Karjalan ja itäisen Suomen välillä.

Pirkko-Liisa Ahponen vie lukijat Rannikon rakkaan aiheen, Sivakan ja Rasimäen kylätutkimuksen pariin. Tästäkin teemasta tuli historiaa: haastattelu- ja kylätutkimusta näissä Valtimon ”katoavissa mutta kuolemasta kieltäytyvissä kylissä” on tehty pian viidellä vuosikymmenellä. Yhdessä vaiheessa, taisi olla 1980-luvulla, kaksikko Jukka Oksa – Pertti Rannikko matkusti seminaarista toiseen, koska aihe kiinnosti joka puolella Suomea. Eikä vähiten julkisuutta. Juuri Sivakka- ja Rasimäki- tutkimukset tekivät lopulta niin Rannikosta kuin Oksasta kantaaottavia ja koko Suomessa tunnettuja ”toisinajattelija-tutkijoita”, joita yhdistävät loistavan luennoitsijan ja tieteen popularisoijan kaikki parhaat ominaisuudet.

Muutettuaan perheineen 1980-luvun puolivälissä Kiihtelysvaaraan korpisosiologista tuli samalla lammaspaimen. Hän kokeili lampaanhoitoa ja heinäntekoa vuosikausia joutuen myös tekemisiin sitä kautta itäisen Suomen ”susiongelman” kanssa. Sen hän ratkaisi rauhanomaisesti – siirtämällä karjansa lampolaan yöksi pahimpina susiöinä. Susikysymyksen moninaisista ongelmista, keskustelusta ja ratkaisuehdotuksista juhlakirjassa kirjoittavat Juha Hiedanpää (”Paikallisuuden paradoksi”) ja Taru Peltola & Outi Ratamäki & Jani Pellikka (”Salametsästys ja oikeuttamisen yhteisölliset strategiat”). Hiedanpään analysoima sähköpostikeskustelu Luontoliiton Sami Lyytisen ja Pertti Rannikon välillä on aivan erinomainen ja ajankohtainen puheenvuoro tämän päivän ”susiongelmasta”.

Professori vaikuttajana

Kun Pertti Rannikosta tuli ympäristöpolitiikan professori, hän piti vuonna 2003 perinteisen virkaanastujaisesitelmän vähemmän perinteisesti. Siinä hän totesi, että vaikka sosiologille ei sinänsä kuulu ympäristöriitojen ja ongelmien selvittely, niin ympäristöpolitiikan professorin on yritettävä ratkaista näitäkin kysymyksiä. Ja tehtävä se lähiympäristössään. Näin on korpisosiologin elämässä tapahtunutkin, muun muassa Kiihtelysvaaran kylätoiminnassa ja 1990-luvulla alkaneissa EU:n Leader -hankkeissa Pohjois-Karjalassa. Rannikon omasta mielestä nämä kansalaistoiminnot ovat tosin useimmiten saaneet onnettoman lopun. Se on luontaista vaatimattomuutta ja vähättelyä. Korpisosiologin yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta juhlakirjassa kirjoittavat Pekka Jokinen & Rauno Sairinen (”Ympäristö- ja luonnonvarakonfliktien syrjässä kiinni. Sosiologisia analyyseja ja paikallisia ratkaisuja”). Tässä yhteydessä voi todeta, että Korpisosiologi(aa) teoksen hienoinen puute on siinä, ettei se lopulta kerro kovin paljon konkreettista Rannikon kansalaistoiminnasta, mikä ansaitsisi ja varmasti täyttäisi helposti toisenkin juhlakirjan.

Kun Korpisosiologi(aa) julkistettiin talvella 2013, Ismo Björn totesi juhlapuheessaan, että ”…kirja ei tuo kirjoittajilleen meriittiä, ei nosta yliopiston sijoitusta rankingeissa ja on muutenkin luokkaa nolla ministeriöiden arvioinneissa. Yliopisto vertautuu yhä useammin tuotantolaitokseen…”. Björn puhui puhtaasti korpisosiologin aatemaailman hengessä: Rannikko on toistuvasti kritisoinut samoja asioita, yliopistojen markkinahenkeä ja jatkuvia näennäisuudistuksia – ja myös ”jääräpäisesti” julkaissut tuotantoaan miltei yksinomaan suomen kielellä.

Ja lopuksi, Björnin puhetta lainatakseni, annetaan yliopistoille hieman toivoa:

”Pertti Rannikko henkilönä ja nimenä osoittaa, että yhteisöllisyys yliopistolaitoksessa elää. Innokkaita ja hengessä eläviä kirjoittajia ja kirjantekoon muuten osallistuvia löytyi kaikkialta Suomen yliopistolaitoksesta”.