Arki satuttaa esittelee kiinnostavan kokoelman erilaisia, osin yllättäviäkin kärsimyksen lajeja. Teos koostuu kahdeksasta kulttuurintutkimuksellisesta artikkelista, joiden kirjoittajat ovat pääasiassa sosiaali- ja kulttuuriantropologian, uskontotieteen, sosiologian ja sosiaalipsykologian aloilta.

Kärsimyksen lajeista tuodaan ensimmäisenä esille kulttuurinen muutos kahden artikkelin voimalla. Artikkelit kertovat maaseudun asukkaiden tunnoista kohteitaan arvostavalla tavalla. Kulttuuriseen muutokseen on yhtenä osana kuulunut etääntyminen maaseudusta, joten tässäkin mielessä näen artikkelien avaavan kaupunkilaislukijalle tärkeän ja helposti unohtuvan näkökulman muutokseen. Marja-Liisa Honkasalo kirjoittaa osuvasti, että kärsimystä tuottavat tapahtumien kohteeksi joutuminen ja oman toimijuuden menetys (s. 54). Kysymys on hänen mukaansa siitä, miten saada arkisessa toiminnassa pitävä ote uudenlaisesta maailmasta. Honkasalon haastattelemia pohjoiskarjalaisia ahdistavat rakennemuutos ja EU, lohtuna taas toimii kiinnittyminen paikkaan, muistoihin ja kotiin. Susanne Ådahlin artikkeli käsittelee puolestaan maisemaa ja lounaisessa Suomessa sijaitsevan kylän asukkaiden ahdistusta. Valtakoneisto, eli EU, tuottaa viljelijöiden näkökulmasta järjettömän maiseman ja ulkopuolisen arvioiva katse koetaan paitsi alistavana myös asiantuntemattomana. Tutustuin itsekin viikko sitten aiheeseen, kun istuin autossa, katselin ohikiitävää maisemaa ja juttelin maaseudulla elävän isäni kanssa. Kiinnitin huomiota siihen, että eräällä hakkuuaukealla oli pystyssä kymmenen kuollutta puuta. Ihmettelin asiaa ääneen, ja isä selitti EU-määräysten vaativan, että tietty määrä puita jätetään kaatamatta. Pystyyn kuivaneiden jättäminen hakkuuaukeaa komistamaan lienee sekä taloudellisesti edullinen ratkaisu että kapinaa ulkopuolista sanelua vastaan.

Toinen osio, Kärsimys, erot ja tulkinnat, johdattaa lukijan somalinaisten, abortin tehneiden naisten ja sepelvaltimotautipotilaiden arjen ahdistuksiin. Marja Tiilikainen kirjoittaa somalinaisista, heidän kärsimyspuheestaan ja vaikenemisestaan. Somalinaiset puhuvat rasismin ja viranomaiskäytäntöjen suomalaisessa arjessa tuottamista kärsimyksistä, mutta vaikenevat kokemansa sisällissodan tuottamista rankemmista kärsimyksistä. Tiilikainen tuo esille sen, miten merkittävä heille on ero pelkän puhumisen ja kärsimyksen jakamisen välillä. Samanlainen kanta oli Merja Laitisen (2004) haastattelemilla insestin uhreilla: tarinan kertominen yhä uudestaan ja uusille ihmisille voi tuntua ennemmin makaaberilta viihdyttämiseltä kuin terapeuttiselta kokemukselta.

Salome Tuomaala tuo esille, miten rajattu on abortin tekijöiden sosiaalisesti hyväksytty tunneskaala. Huojennus ei ole sallittu tunne, kun taas kärsimys ja katumus ovat, tosin usein Tuomaalan mukaan ensisijaisena kärsijänä näyttäytyy abortoitu sikiö. Syntisen naisen kuvasto ei osoita katoamisen merkkejä; ainakin Tuomaalan Kirkko ja kaupunki -lehden keskustelupalstalta kootun aineiston perustella anteeksiannon saa vain tunnustamalla synnin ja katumalla. Juha Soivio on puolestaan haastatellut sepelvaltimotautipotilaita ja pohtii lääketiedettä heidän kärsimyksensä lievittäjänä. Hän korostaa sitä, miten tärkeää on, että hoitohenkilökunta rakentaa luottamusta ja toivon diskurssia, sillä potilaat kokevat tulevaisuutensa epävarmana. Hoito-ohjeet ja kuntoutus eivät vain pienennä riskiä vaan myös tukevat infarktin kokeneen toimijuutta ja tekevät hänestä ”hoitoon osallistuvan henkilön” (s. 183). Lääketiede tosin sulkeistaa pois muut tavat käsitellä kärsimystä, sillä sen tarjoaman lievityksen edellytys on, että potilas sitoutuu lääketieteen normeihin ja jäsentää kokemuksensa sen tarjoamien mallien pohjalta.

Kaksi viimeistä artikkelia on sijoitettu otsakkeen Kärsimys ja kulttuurinen jatkuvuus alle. Vilma Hänninen ja Senni Timonen pohtivat ”huolta” ja ”masennusta” sekä niiden yhtäläisyyksiä ja eroja. Esimodernin ajan kansanrunoudessa esillä olivat erityisesti naisten huolet, nykyisin puheen aiheena on masennus-sairaus (Helsingin Sanomien NYT-liitteen kyselyaineisto masennuksesta). Kirjoittajat löytävät aineistoista myös yhtäläisyyksiä: molemmissa kerrotaan sosiaalisesta haavoittuvuudesta ja pelastuksena voi olla kuunteleva toinen. Viimeisessä artikkelissa palataan yleiselle tasolle: Terttu Utriainen tarkastelee arjen kärsimyksiä fenomenologisen filosofian näkökulmasta. Hän käyttää metaforia alastomuus ja vaatteet – alaston altistuu, vaate (kulttuuri) suojaa. Tosin joskus vaate voi ahdistaa ja kiristää. Utriainen kiinnittää huomion myös siihen, että toiset kärsimykset ovat helpompia kertoa kuin toiset. Kulttuuri tarjoaa joissakin tilanteissa valmiin tavan kertoa, jopa selityksen, mutta vastaavasti toisissa tilanteissa kärsimykselle ei ole sopivaa kertomisen tapaa ja se saatetaan pahimmillaan torjua ja vaientaa. Tällainen kokemushan tuli esille myös edellä mainitsemassani tutkimuksessa, joka käsitteli lähisuhteessa tapahtunutta seksuaalista väkivaltaa (Laitinen 2004).

Hankin arvosteltavakseni kirjan, jonka otsakkeessa puhutaan kärsimyksestä suomalaisessa nykypäivässä, sillä ennakko-odotuksella, että jotakin varmaan sanotaan myös väkivallasta. Se ei kuitenkaan ollut yhdenkään kirjoittajan aiheena. Käsiteltäessä kärsimyksen teemaa yleisesti, kuten johdannossa tehdään, olisi mielestäni ollut aiheellista tuoda esille myös väkivallan aiheuttamat kärsimykset. Johdantoluvussa vieläpä käsitellään kärsimyksen ja pahan tematiikkaa kulttuurintutkimuksen perspektiivistä. Samoilla alueillahan on liikkunut muun muassa Terry Eagleton (2003) pohtiessaan tragediaa kirjallisena traditiona, sen sisältämää väkivaltaa ja poikkeuksellista kärsimystä – myös sitä, mitä nämä esittämisen tavat kertovat ajastaan. Pahan tematiikkakin on usein yhdistetty väkivaltaan (esim. Laitinen & Hurtig 2002). Tällöin pohdinnan kohteena on selvästi tekijyys: kuka tai mikä aiheuttaa pahan. Arvosteltavanani olevan antologian passiivinen otsikko ”arki satuttaa” näyttäisi painottavan tekijätöntä kärsimystä, ja toimijuus liitetään pikemmin kärsijöihin kuin kärsimyksen aiheuttajiin. Kärsimyksen arkisuus ei mielestäni kuitenkaan riipu siitä, onko ihmistä satutettu tarkoituksella vai johtuuko kärsimys ”rakenteista”. Lisäksi, jos jaotellaan kärsimyksiä yhtäältä arkisiin ja toisaalta dramaattisiin/traagisiin, niin mielestäni väkivalta ei yksiselitteisesti ole traagisen puollella vaan se voi olla myös hyvin tavallista, toistuvaa ja väritöntä. Johdantoluvussa on nähdäkseni jännite sen välillä, onko kyseessä yleisesitys aiheesta ”Kärsimys, paha ja kulttuurintutkimus”, kuten otsikko antaa ymmärtää, vai yhteenvetoa antologian artikkeleista ja siitä, miten teemaa on käsitelty kirjoittajien tutkimuksen aloilla.

Suosittelen kirjaa niille, jotka ovat kiinnostuneita suomalaisen yhteiskunnan nykytilasta. Erityisesti toivoisin heidän, jotka työssään tai muussa arkielämässään kohtaavat toisten vaikeasti käsitettäviä kärsimyksiä, tarttuvan teokseen. Se on artikkelikokoelmaksi harvinaisen yhtenäinen ja kauttaaltaan mukaansa tempaavasti kirjoitettu. Vaikka en siis löytänyt hakemaani väkivaltaa kirjan sivuilta, koin silti saavani ideoita ja uusia näkökulmia myös tämän kärsimyksen lajin tarkasteluun.

KIRJALLISUUS:
Laitinen, Merja ja Hurtig, Johanna 2002: Pahan kosketus. Ihmisyyden ja auttamistyön varjojen keskellä. PS-kustannus, Jyväskylä.
Laitinen, Merja 2004: Häväistyt ruumiit, rikotut mielet: tutkimus lapsina läheissuhteissa seksuaalisesti hyväksikäytettyjen naisten ja miesten elämästä. Vastapaino, Tampere.
Eagleton, Terry 2003: Sweet Violence. The idea of the tragic. Blacwell, Malden.