Koti – kaiho, paikka, muutos on Turun yliopiston Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen laitoksen julkaisema artikkelikokoelma, jonka kirjoittajat edustavat kulttuuriperinnön tutkimuksen, maisemantutkimuksen, digitaalisen kulttuurin ja kulttuurimatkailun oppiaineita. Jo tästä oppiaineiden kirjosta voi päätellä, että myös tekstien sisältö ja tutkimuksen kohteena oleva aineisto on laaja-alaista. Kodin merkitysten tarkastelussa aineistona käytetään haastatteluja, matkakertomuksia, omaa henkilöhistoriaa, valokuvia, kirjeitä, sarjakuvia, lehtiaineistoa ja internetin keskustelupalstoja. Kokoelman johdannossa kirjan toimittajat Outi Tuomi-Nikula, Päivi Granö ja Jaakko Suominen valottavat niin kodin tutkimuksen tematiikkaa kuin koti-sanan etymologiaa. Johdanto antaa tiiviin pikakatsauksen siitä, kuinka monin kysymyksenasetteluin kotia ilmiönä voidaan tutkia. Tuomi-Nikula, Granö ja Suominen korostavat kotiin liittyviä emotionaalisia tuntemuksia, subjektiivisia kokemuksia ja kodin konkreettista muokkaamista toiminnan ja kalustuksen kautta. Lähtökohdaksi nousee ajatus, että koti syntyy (eli asunto muuttuu kodiksi) vasta asukkaiden subjektiivisen kokemuksen ja merkityksenannon kautta. Johdannossa pohjustetaan artikkeleiden moninaisia kodin analysointeja esittämällä, että koti voidaan ymmärtää sekä fyysisenä asuinpaikkana että kuviteltuna ja idealistisena mielen maisemana. Vaikka analyyttisesti koti konkreettisena paikkana voidaan erottaa kodin ideasta tai kodin tunnusta, niin käytännössä nämä tuntuvat usein sekoittuvan niin ihmisten arkipuheessa kuin tutkimuskirjallisuudessa. Johdannon luonnehdinta siitä, että teoksen artikkeleissa korostuu koti emotionaalisesti ja yhteisöllisesti tärkeänä paikkana, antaa yhdenlaisen ohjenuoran lähestyä tätä kotiin liittyviä merkityksiä eri tieteenalojen tulokulmista esittelevää kirjaa. Kenties johdanto on tarkoituksella lyhyehkö, mutta kokoelman artikkeleiden tiivis esittely olisi ollut paikallaan tai vaihtoehtoisesti artikkelit olisi voinut jakaa alateemoihin, mikä olisi edesauttanut kirjan kokonaisuuden hahmottamista.

Outi Tuomi-Nikulan artikkeli "Saksalaisen maalaiskodin hiljainen laki" perustuu kirjoittajan Saksan Altes Landissa syksyllä 1999 keräämään haastatteluaineistoon, jossa informantteina olivat neljä samalla tilalla asuvaa eri sukupolven naista. Tuomi-Nikulalla on etnografinen lähestymistapa, mikä ilmenee tekstissä tutkimuksen käytännön toteuttamisen ja oman position määrittelyn kuvauksena. Eloisan kirjoittamistyylin kautta lukijan on helppo päästä ikään kuin kanssakuulijaksi aineiston naisten kertomuksiin heidän arkielämästään maalaistalossa, perhedynamiikasta ja asumisen muutoksista. Tuomi-Nikula nimeää lähestymistapansa mikrohistorialliseksi näkökulmaksi, jossa yhden "pisteen" (tässä tapauksessa saman tilan naisten) kautta muodostetaan kuvaa alueen arvoista ja kollektiivisesti koetusta historiasta. Tulkitsemiensa haastattelukertomusten kautta hän luotaa alasaksalaista hallitaloasumista historiallisesta perspektiivistä unohtamatta kotia fyysisenä paikkana, sen arkkitehtuuria, tilajakoa, esineistöä ja sukupuolittuneita asumisen tapoja. Yhtenä keskeisenä huomiona on se, kuinka aiemmat romantisoidut kuvaukset alasaksalaisesta maalaistalojen arjesta ovat kätkeneet perheissä vallinneet tiukat arvohierarkiat ja alueen arvomaailman kriteerit, joita olivat syntyperä, talonpoikaisuus ja vauraus. Artikkelissa erityinen paikkansa on valokuvilla ja niitä tulkitsevilla ansiokkailla kuvateksteillä, jotka havainnollistavat muutoinkin rikkaan tekstin sisältöä.

Maunu Häyrynen tarkastelee artikkelissaan "Maisemantutkijan kotiseutu" kotiseutua humanistisen maisemantutkimuksen kohteena. Häyrynen aloittaa artikkelinsa käymällä läpi maisemantutkimuksen kehitystä ja suuntia tieteen kentällä 1950-luvulta lähtien. Tämän voinee tulkita hänen oman tutkimuspositionsa "oikeutuspuheeksi" vakiintumattoman ja monitieteisen tutkimussuunnan edustajana, vaikkakaan en lukijana olisi kokenut ongelmalliseksi, jos tämän mittaisessa artikkelissa nuoren tieteenalan leima olisi kuitattu esimerkiksi alaviitteellä. Häyrynen määrittelee humanistisen maisemantutkimuksen lähtökohdaksi sen, että maisema on fyysinen ja mentaalinen kokemus, joka syntyy, kun ihminen havainnoi ympäristöään, liikkuu ja toimii siinä sekä muodostaa tämän perusteella mielikuvia. Keskeistä on siis, että maisema syntyy vasta ihmisen kokemuksen myötä. Häyrynen korostaa artikkelissaan kotiseudun ja kansallisen identiteetin suhdetta. Hän viittaa Einar Juveliuksen Kotiseutututkimuksen oppaaseen (1914) ja Zacharias Topeliuksen Maamme-kirjaan (1875), joita voi tulkita esimerkkeinä siitä, kuinka henkilökohtainen kotiseuturakkaus on perinteisesti ollut tapana kytkeä isänmaanrakkauteen ja kansalliseen ykseyteen. Häyrysen mukaan Juveliuksen käsityksessä kotiseuturakkaudesta "oma" kotiseuturakkaus kertautuu toisissa, kansallisvaltion sisäisissä kotiseuduissa, joita tulee yhtäläisesti rakastaa isänmaan osina. Häyrynen käy läpi myös omia maisemakokemuksiaan eri elämänvaiheidensa kotiseuduilla, Helsingissä, Joensuussa ja Porissa. Omien kotiseutukokemusten mukaan otto artikkeliin tuo mielenkiintoisen lisän, mutta olisin toivonut, että henkilökohtaisia maisemakokemuksia olisi nivottu yhteen kyseisistä asuinalueista kirjoitettuun kotiseutukirjallisuuteen.

Katriina Petrisalon artikkeli "Koti ja matkailu. Kodista pois – ja takaisin kotiin" käsittelee kodin ja matkustamisen suhdetta keskittyen niihin tuntemuksiin, joita liittyy sekä kaipuuseen kotiin että kaipuuseen "vieraisiin" maihin. Petrisalo avaa kahden ympäristön, kodin ja matkailukohteen, usein jännitteistä suhdetta valitsemillaan tekstiotteilla Mika Waltarin matkakertomuksesta Yksinäisen miehen juna (1929). Petrisalon mukaan kulttuuriantropologisessa matkailututkimuksessa koti käsitetään laajasti ympäristönä, jossa "yksilö kasvatuksen, koulutuksen ja muun saamansa informaation kautta on omaksunut elämässä tarvitsemansa tiedot, taidot ja valmiudet". Vaikka ensiajattelemalta tieteenalaa tuntematon ei ehkä olettaisi kotia keskeiseksi matkailututkimuksen viitekehykseksi, niin artikkelissa korostuu nimenomaan se, kuinka matkailukokemukset ovat aina kunkin kotiympäristössään ja ­-yhteisössään omaksumien arvojen, normien ja tapojen määräämiä. Petrisalo tuo kiinnostavasti esiin, kuinka matkailuteollisuus tehokkaasti huomioi länsimaisten matkailijoiden kulttuurisen sietokyvyn rakentaessaan matkakohteita, joihin pyritään sijoittamaan heille tuttuja kulttuurielementtejä samalla kontrolloiden uusien virikkeiden määrää. Artikkelin huomiot ovat selkeästi esitettyjä ja varmasti monen matkailijan tunnistamia, mutta olisin kaivannut tekstiltä lisänäkökulmia aiheeseen. Olisivatko Waltarin tekstin ohella mahdollisesti jotkut muut uudemmat matkakertomukset avanneet toisenlaisia lähestymistapoja? Waltarin matkamies kun tuntuu kertoilevan kiireettömästä ja osin määränpäättömästä junamatkailusta, jossa matkan tarkoitusta voidaan miettiä vasta paikan päällä, kun taas nykypäivän lentomatkailijoiden kokemukset kotoa lähtemisestä, kotiin paluusta tai lomamatkan tavoitteista saanevat harvemmin näin huolellisesti reflektoidun luonteen.

Susanna Sallisen artikkeli "Koti-ikävä ja nostalgia arjen kokemuksena" lähestyy koti-ikävää ja nostalgiaa analysoimalla Marcel Proustin klassikkoromaania Kadonnutta aikaa etsimässä sekä amerikansuomalaisten Suomeen lähettämiä kirjeitä vuosilta 1882-1966. Sallisen artikkelissa huomion keskipisteessä on koti kaihona ja muistelun kohteena. Sallinen selvittää sanan koti-ikävä etymologiaa ja nostaa esiin sen useissa kieliryhmissä ilmenevän läheisyyden nostalgia-sanan kanssa. Alun perin sairauksiksi luokitellut koti-ikävä ja nostalgia ovat irtaantuneet Sallisen mukaan myös 1900-luvun alkupuolen tulkinnasta, jossa keskiössä oli yksilön tunnepitoinen sidonnaisuus yhteen tai useampaan maantieteellisesti määriteltävään alueeseen ja siellä eläviin ihmisiin. Tyypillisesti siis ihmisen kotiseutuun. Nykyään termeillä ei ole enää näin spesifejä merkityksiä, vaan niiden käyttö on höltynyt ja moninaistunut. Sallisen artikkelissa hahmotetaan koti-ikävää ja nostalgiaa jotain konkreettista tai kuvitteellista paikkaa kohtaan tunnetuksi subjektiiviseksi, kontekstisidonnaiseksi ja tunnepitoiseksi kokemukseksi, joka voi ilmetä spatiaalisena muistikuvana tai elettynä kokemustilana. Sallinen havainnollistaa muistelun ja koti-ikävän suhdetta ja tekee kiinnostavia havaintoja suomalaisten Amerikan-siirtolaisten kirjeistä. Siirtolaisuuden myötä tunnepitoinen kaipuu "kotiin" saa kirjeissä monenlaisia ilmenemismuotoja, sillä useinkaan koti-ikävää ei haluttu myöntää sukulaisille suoraan, vaan sitä ilmaistiin eri tavoin kiertoteitse. Marcel Proustin teoskatkelmien tulkinta esimerkkinä siitä, kuinka nostalgiaa ja muisteluprosessia voidaan kuvata kaunokirjallisuudessa, puolestaan tuntuu vievän tekstiä turhan etäälle siitä, miten nimenomaan kotia voidaan muistelun kautta kirjoituksessa rakentaa ja purkaa.

Päivi Granön artikkeli "Melkein kotonaan – koti paikkana Wecksellin sisarusten kirjeissä 1900-luvun alussa" käsittelee kirjoittajan suvun jäämistön kirjeitä, mutta myös yksityisiä päiväkirjoja, valokuvia ja kahta painamatonta muistelmakirjaa. Aineiston kautta Granö luo kuvaa ajan sivistyneistöön kuuluneen Wecksellin pappisperheen laajan sisarussarjan elämästä 1900-luvun alkupuolella niin Vihdin pappilassa kuin sittemmin lapsuudenkodista lähdön jälkeen vaihtuvissa kotiosoitteissa. Sisarusten kirjeistä Granö jäljittää, miten kirjoittamalla tuotettiin käsitystä kodista paikkana ja millaisiin tekijöihin kodin tuntu liitettiin. Granön luennan taustalla on fenomenologinen lähtökohta, jonka mukaan asuminen on ihmisen maailmassa olemisen tapa. Wecksellin sisarusten kirjeissä koti näyttäytyi heille usein idealisoituna paikkana, joka pystyttiin tavoittamaan vain hetkittäin tai joka paikantui muistoihin lapsuuden pappilakodissa. Granön mukaan vaihtuvaa sisaruksilla ei ollut ainoastaan fyysinen koti, vaan myös kodin idea siihen liittyvine toiveineen ja muistoineen muuttui elämäntilanteen, terveyden, varallisuuden, vuodenajan ja työn mukaan. Artikkelinsa lopuksi Granö toteaa, kuinka aineiston lukeminen on ollut hänelle jatkuvaa liikettä eläytyvän ja etäisyyttä ottavan analyyttisen lukemisen välillä. Tällaisen lähiluennan kautta omaelämäkerrallisen ja omien sukulaisten tuottaman aineiston kautta voidaan tarkastella niin yhden perheen ainutkertaisia kuin yleisempiäkin ajan asumiseen ja suomalaissivistyneistön arkielämään liittyneitä teemoja. Vaikka paikoin artikkeli kaipaisi tiivistystä ja perhehistorian yksityiskohtien karsintaa, kokonaisuutena se avaa mielenkiintoisen kuvan pappisperheen sisarusten noin sadan vuoden takaisiin henkilökohtaisiin kokemuksiin.

Jaakko Suomisen artikkelissa "Koneita Ankkalinnassa: Aku Ankka -lehti teknologian kertojana 1950-luvun Suomessa" tarkastellaan sarjakuvan tapaa esittää ja kuvata kotien teknologisoitumista juuri ennen television esiinmarssia Suomen koteihin. Suominen keskittyy siihen, millä tavoin Walt Disney -yhtiön tuottaman sarjakuvan suomennettu versio osallistui suomalaiseen teknologiakeskusteluun 1950-luvulla, jolloin erilaisista kodinkoneuutuuksista monissa suomalaiskodeissa vasta haaveiltiin. Suominen pohtii myös sitä, millaisina näyttäytyvät sarjakuvahahmojen ja koneiden väliset arkiset suhteet ja yleensäkin tekninen kekseliäisyys. Hän lukee sarjakuva-aineistoaan oman aikansa teknologisena kulttuurina, jossa se on toiminut yleisten ja yksityisten kokemusmaailmojen välittäjänä. Ennen kuin säännöllinen televisiotoiminta Suomessa käynnistyi 1950-luvun lopulla oli Aku Ankka jo osallistunut keskusteluun, jota käytiin uuden teknologian tulemisesta, sen mahdollisuuksista ja siihen liittyvistä toiveista ja peloista. Komiikan keinoin Aku Ankassa Suomisen mukaan leikitellään käsityksillä laitteiden "oikeasta" ja "väärästä" käyttämisestä. Hän yhdistää ankkalinnalaisten tekniseen kekseliäisyyteen helppouden, leikillisyyden, sattumanvaraisuuden ja mielikuvituksellisuuden. Se näyttäytyy Pelle Pelottoman, Ison Pahan Suden, Hessu Hopon ja Aku Ankan ja tämän veljenpoikien johdolla myös sukupuolitettuna seikkana, sillä naishahmoja tarinoissa harvoin nähdään tekniikalla leikkijöinä, saati uusien kojeiden kehittelijöinä. Siihen nähden, että tekniikka sinänsä ei ole Aku Ankan tarinoiden pääjuonne, saa Suominen aiheestaan irti kiinnostavia näkökulmia ja raikkaita havaintoja. Ansiokkaan pidän sitä, että sarjakuvan televisiotarinoita tulkittaessa kiinnitetään huomiota siihen, kuinka uutta mediateknologiaa merkityksellistetään sekä mentaalisena että materiaalisena artefaktina. Teksti tosin myös herättää kysymyksen siitä, millaisena uuden sarjakuvalehden teknologisen ympäristön mahtoivat vastaanottaa ne aikalaislukijat, joilla ei (vielä) ollut omakohtaista kokemusta tarinoiden kuvaamista laitteista.

Petri Saarikosken artikkeli "Basicilla tietoyhteiskuntaan: Ohjelmointi ja varhaisten kotitietokoneiden käyttötarpeet" käsittelee mikrotietokoneiden tuloa Suomen kotitalouksiin ja Basic-ohjelmointikielen asemaa mediajulkisuudessa. Saarikoski käyttää pääaineistonaan mainoksia ja tietokonelehdistöä. Hän piirtää artikkelissaan kuvaa siitä, kuinka mikrotietokoneiden yleistymistä 1980-luvulla oli pohjustettu jo edeltävänä vuosikymmenenä, jolloin mikroprosessoritekniikka koki läpimurron ja tietokonetietoisuus kasvoi nopeasti, erityisesti varhaisten tietokoneharrastajien keskuudessa. Yllättävää ei ole, että mikrotietokoneen käyttö miellettiin aluksi yksinomaan miesten toiminta-alueeksi. Kotien spatiaalisen järjestyksen kannalta tämä tarkoitti usein sitä, että tietokone "eristettiin" työ- tai askarteluhuoneeseen, jossa perheen isä saattoi omistautua tekniselle harrastukselleen muiden perheenjäsenten häiritsemättä. Ennen kuin varsinainen tietokonelehdistö syntyi radio ja televisio toimivat tietotekniikan popularisoijina Suomessa. Saarikosken mukaan tietokone oli erityisasemassa muun kulutuselektroniikan joukossa, koska se mahdollisti niin monia käyttötapoja, ettei sitä voinut yksioikoisesti kiinnittää mihinkään tiettyyn käyttötarpeeseen. Kotien tietoteknistyminen arkipäiväistyi Commodore 64:n ja sen mukanaan tuomien pelien myötä suomalaistalouksissa 1980-luvun puolivälissä. Saarikoski katsoo, että kotitietokoneiden käyttökulttuurien muotoutumisen kannalta keskeistä oli myös Basic-ohjelmointikielelle annettu näkyvä asema mediajulkisuudessa. Ohjelmointiin keskittyvää "tietokonelukutaidon" kehittämistä pidettiin tärkeänä kodeissa ja kouluissa. Artikkelin suurimpana antina pidän tulkintoja siitä, kuinka lehdistö, televisio ja varsinkin Yleisradion radio-ohjelmat ovat tasoittaneet tietä kotitietokoneiden yleistymiselle ja muokanneet käsityksiä "tavoittelemisen arvoisesta" tietokoneosaamisesta. Sen sijaan mielestäni turhan ohuelle käsittelylle jäävät varhaisten tietokoneharrastajien haastattelut, joista kenties olisi voinut saada jotain kiinnostavaa irti esimerkiksi siitä, miten kodin tuntuun, kodin tilan kokemiseen tai perhesuhteisiin mahdollisesti vaikutti se, kun kotiin kannettiin ensimmäinen mikrotietokone.

Ulla Heinosen artikkeli "Sähköistyvä yhteisöllisyys – kotia kodittomille vai kodin jatke?" tarkastelee yhteisöllisyyden käsitettä verkkopalvelujen ja nettiyhteisöjen kautta. Kuten Heinonen toteaa, on yhteisöllisyydestä tullut yksi digiajan muotisanoja, minkä vuoksi sillä voidaan viitata milloin mihinkin riippuen käyttöyhteydestä ja käyttäjän motiiveista. Heinonen lähtee yhteisöllisyyden määritelmässään liikkeelle "reaalimaailman" ja "virtuaalimaailman" tilojen erosta, mikä kilpistyy siihen, että reaalimaailmassa viestintä ei ole mediateknologioiden välittämää. Tehtyään tämän jaon hän kuitenkin toteaa, että nämä tilat eivät esiinny puhtaina ideaalityyppeinä, vaan sekoittuvat eri tavoin käytännön viestintätilanteissa. Heinonen nostaa esiin verkkoyhteisöjen monimuotoisuutta: niitä perustetaan erilaisiin tarpeisiin, niihin osallistumisen aktiivisuuden taso vaihtelee, niissä kohdataan sosiaalisia ongelmia ja saadaan vertaistukea, niiden kesto vaihtelee tilannesidonnaisesta pikayhteisöstä pitkäaikaiseen ja pysyvään yhteisörakenteeseen. Nämä seikat sinällään eivät kuitenkaan tee verkkoyhteisöistä jotain erityistä, vaan erot muihin yhteisöihin liittyvät enemmän viestinnän muotoon, esimerkiksi nimimerkkipohjaiseen nopeatempoiseen kirjoittamiseen perustuvaan viestintään. Heinonen esittelee artikkelissaan kolme erilaista verkkoyhteisötyyppiä, jotka hän nimeää virtuaalisiksi leikkikodeiksi (esimerkkinä Habbo Hotel), seuranhakuyhteisöiksi (esimerkkinä Sinkut.net) ja vertais- tai kriisiyhteisöiksi. Konkreettisten esimerkkien kautta Heinonen tuo esiin erilaisten nettiyhteisöjen eroja ja ominaispiirteitä, kuten myös yhtäläisyyksiä. Kuvailevan ja joiltain osin turhan yleiselle tasolle jäävän otteen sijasta olisin toivonut, että kirjoittaja olisi tarkemmin paneutunut vaikkapa Habbo Hotelin käyttäjien tapoihin muokata "nettikotiaan" ja keskustella Habbo-kaupan sisustushankinnoista toisten käyttäjien kanssa.

Kokonaisuutena teos tarjoaa mukavan ja helposti lähestyttävän lukukokemuksen kodin tematiikasta kiinnostuneille. Ehkä kuitenkin enemmän kuin itse kodin teema artikkeleita yhdistää aineistolähtöinen tulkintatapa, jossa myös kirjoittajien henkilökohtaisille kokemuksille annetaan onnistuneesti tilaa. Erityiskiitoksen ansaitsee kirjan etukannen kukkien reunustamaa ikkunalautaa ja kirjoituspöydän kulmaa perhevalokuvineen esittävä valokuva, joka oivallisesti virittää lukijaa niihin emotionaalisiin ja nostalgian värittämiin kotituntemuksiin, joita artikkeleissa eri tavoin valaistaan. Koska koti niin media-aiheena kuin tutkimuksen kohteena tuntuu olevan kovassa suosiossa, tämänkaltaisia suomenkielisiä akateemisia katsauksia aiheeseen soisi tulevan lisää.