Harri Turusen teos Suomalainen kotiseutuliike 1945-2000 on onnistunut historiikki ja laaja yleiskuvaus siitä, miten Lohjalla vuonna 1894 järjestäytynyt kotiseututyö löysi uuden kasvualustan sodanjälkeisessä Suomessa. Lähes viisisataa sivua käsittävässä teoksessa tarkastellaan kotiseutuliikkeen modernisoitumista perinteisen kotiseututyön eli kotiseutututkimuksen ja museotyön ulkopuolelle kattamaan ikään kuin sateenvarjonsa alle myös nykyaikaisen luonnonsuojelun, ympäristönhoidon, kulttuurimatkailun kuin yhdyskuntasuunnittelunkin. Turunen korostaakin, että kotiseutuliike tulee – ainakin tämän teoksen viitekehyksessä – nähdä laaja-alaisena liikkeenä, joka pitää sisällään varsinaisten kotiseutuseurojen lisäksi kuntien ja maakuntien liittojen harjoittaman kotiseututyön, karjalais- ja nuorisoseurojen toiminnan, osakuntien harjoittaman kotiseuduntutkimuksen ja kotiseututyön sekä 1970-luvulla virinneen kylätoiminnan. Teos on kirjoitettu pääasiassa eri arkistolähteiden perusteella, mikä tukee Turusen tutkimuksellista lähtökohtaa eli kuvata kotiseututyötä käytännössä nk. ruohonjuuritasolla.

Tutkimuksen genreä on vaikea määritellä. Pikaiselta vilkaisulta, mutta myös kannesta kanteen luettuna, se osoittautuu lähes perinteiseksi yhdistyshistoriikiksi. Huolellinen ja tarkka taustatyö arkistomateriaalin kanssa osoittaa tutkimuksen luotettavuuden ja vakuuttaa akateemisen ja/tai tutkivan lukijan. Se ilahduttaa myös satunnaisia iltalukijoita, koska kirja on täynnä paikkakunnan-, henkilöiden ja -tapahtumien nimiä. Lukijan kuin lukijan on siis helppo löytää itsensä ja oma kulttuuriperintönsä kirjasta, mikä lienee ollut yksi teoksen tarkoituksista. Pelkäksi yhdistyshistoriikiksi teos ei kuitenkaan jää, koska se sisältää viitteitä niin yhteiskunnallisten liikkeiden, kulttuurin- kuin yhteiskunta- ja kulttuuripolitiikan tutkimuksestakin.
Tutkimuksellinen viitekehys on siis lähes yhtä laaja kuin itse kotiseutuliikkeen käsitekin.

Tietty näköalattomuus tai paremminkin näköalojen spektri voidaan tällä kertaa kuitenkin antaa anteeksi, koska Suomen kotiseutuliikkeen historiaa ei ole juuri aiemmin tutkittu. Turusen teos toimii – toivottavasti innoittavana – lähtölaukauksena laajemmalle kulttuurijärjestöjen yhteiskuntatieteelliselle tutkimukselle. Suomalainen Kotiseutuliike 1945-2000 teos tarjoaa mielenkiintoisia havaintoja ja tutkimuksellisia tarttumakohtia usean tieteenalan ja tutkimusperinteen hyödynnettäviksi. Seuraavaksi esittelen lyhyesti kirjan sisällön ja lukukokemukseni perusteella syntyneet havainnot, joiden toivon kannustavan tämän kirja-arvostelun lukijaa tarkempaan kontaktiin Turusen tutkimuksen kanssa. Teos on jälkimmäinen osa Suomen kotiseutuliiton koordinoimaa tutkimusprojektia suomalaisen kotiseutuliikkeen historiasta; tosin ensimmäistä osaa ei ole käsittääkseni vielä julkaistu (sisältää vuodet 1894-1944). Kirjan on julkaissut Suomen Kotiseutuliiton pitkäaikainen yhteistyökumppani Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKS).

Kirjan sisältö jakautuu kolmeen teemaan ja ajalliseen periodiin. Ensimmäinen periodi kattaa sodanjälkeisen vuosikymmenen, jolloin kotiseututyölle luodaan uutta perustaa. Ajanjaksolle sijoittuu suomalaisen kotiseutuliikkeen merkittävin tapahtuma eli Suomen kotiseutuliiton perustaminen maamme kotiseututyön keskusjärjestöksi vuonna 1949. Toista ajallista periodia (1950-1960-luvut) Turunen pitää sisällöllisen uudistumisen ajanjaksona, jolloin kotiseutuliike otti askeleen kohti kokonaisvaltaista kotiseututyötä. Kolmas periodi kattaa puolestaan 1900-luvun lopun viime vuosikymmenet, jolloin Suomi liittyi Euroopan Unioniin ja kotiseutuliike profiloitui puhtaasta perinteen vaalijasta tulevaisuuden rakentajaksi. Tätä kautta Turunen nimittää kokonaisvaltaisen kotiseututyön ajanjaksoksi.

Jako kolmeen ajanjaksoon on tehty niiden yhteiskunnallisten murrosten perusteella, joihin kotiseutuliike on pyrkinyt toiminnallaan vastaamaan. Esimerkiksi sodan jälkeiset vuosikymmenet olivat uudelleenrakennuksen aikaa ja järjestötoiminnalle oli nk. yhteiskunnallinen tilaus, koska osa järjestöistä oli lakkautettu neuvostovastaisina. Kotiseutuliikkeelle tämä vuosikymmen merkitsi nopean kasvun ja organisatorisen muutoksen aikaa. Sodan tuhoista toipuva kansa tarvitsi turvallista ja vakaata henkistä perustaa, jolle pohjata tulevaisuuttaan. Paikallisuuden ja perinteiden korostaminen oli kotiseutuliikkeen vastaus tähän tarpeeseen. Toiminta näkyi pääasiassa museotoimintana ja paikallisperinteen tallentamisena ja vaalimisena. Kotiseutuaate levisi myös kauppaloihin ja kaupunkeihin, joihin perustettiin kotipaikkaseuroja. Kansa koki yhteenkuuluvuutta asuinpaikasta huolimatta.

1950-luvulla väestö alkoi keskittyä kaupunkeihin ja teollisuudesta ja palveluista muodostui maa- ja metsätalouden oheen tärkeä elinkeino. Myös ajankäyttö muuttui automatisaation, television ja puhelimen myötä. Lisääntynyttä vapaa-aikaa kulutettiin kansainvälisten kulttuurivirtausten kuten rock- ja popmusiikin parissa. Kansallista kulttuuria ja kotiseututyötä alettiin väheksyä ja pilkata. Kotiseutuliike oli luonnollisesti suurten kysymysten äärellä. Kotiseututyön sisältöä ryhdyttiin liikkeen sisällä laajentamaan. Koska jo 1960-luvulla enemmistö väestöstä asui kaupungeissa, ei kansallisromanttisen maalaismaiseman suojelu koskettanut enää kuten ennen. Kotiseututyön tehtäväalueiksi määriteltiin oman asuinympäristön suunnitteluun vaikuttaminen ja asuinviihtyvyyden parantaminen. Kotiseututyö myös sidottiin osaksi matkailua ja liitto järjestikin lukuisia kulttuurimatkoja. Kotiseutuliike vaati kuntien ja maakuntaliittojen roolin voimistamista kotiseututyössä, mikä ilmeni mm. vaatimuksena perustaa kuntiin mm. kotiseutulautakuntia (esim. . kotiseutulautakuntien ohjesääntö vuonna 1968). Järjestäytyminen jatkui tälläkin ajanjaksolla vilkkaana, mikä näkyi uusien kotiseutuyhdistysten, kotiseutuseurojen ja kaupunginosayhdistysten rekisteröintien lukumäärissä. Kotiseututyö kokonaisvaltaistui monessa mielessä: hallinnollisesti ja organisatorisesta siitä haluttiin tehdä osa kuntien peruskulttuuritoimintaa ja toisaalta sen toiminta moninaistui ihmisten elämänpiirien ja elämäntapojen mukaisesti. Liikkeen sisällä kokonaisvaltaistuminen tarkoitti käytännössä selkeiden tavoiteohjelmien laatimista ja suunnitelmallista toimintaa kansalaisten tarpeisiin vastaamiseksi. Kotiseutuliikkeen toiminta alkoi muistuttaa siis eräässä mielessä sosiaalipolitiikkaa.

1990-luvun viime vuosikymmenet olivat voimakkaan taloudellisen, kulttuurisen ja yhteiskunnallisten muutosten aikaa. 1990-luvun lama vaikutti myös kotiseutuliiton toimintamahdollisuuksiin rajoittavasti, kansainvälistyminen voimistui joukkoviestimien, internetin ja ulkomaanmatkailun sekä maahanmuuttajien myötä ja EU asetti omia velvoitteita, mutta myös mahdollisuuksia valtiolle ja kansalaisyhteiskunnalle. Kotiseutuliitolla oli jälleen mietinnän paikka. Se pitäytyi edellisellä kaudella laadituissa toimintastrategioissa, mutta esim. kansainvälistyminen toi sille uusia toiminnan muotoja, esimerkiksi vuonna 1995 Suomen Kotiseutuliitto solmi Ympäristöministeriön kanssa sopimuksen siitä, että Kotiseutuliitosta tulisi vastuullinen Euroopan rakennusperintöpäivien järjestäjä. Unescon maailmanperintöluettelon innoittamana Suomeen perustettiin vuonna 1984 Suomen kulttuuriperinnön säätiö, jossa Kotiseutuliitto oli vahvasti mukana. Säätiön tavoitteena oli luoda Suomeen nk. kansakunnan muistipaikkojen verkosto. Rakennettu kulttuuriperintö oli siis noussut voimallisesti esiin kotiseutuliikkeen toiminnassa. Tämä näkyi myös seurojentalojen uutena kukoistuskautena. Taloja remontoitiin osin EU-rahalla ja kotiseutukeskuksia perustettiin. Myös kylätoiminta oli saanut uutta pontta EU-rahoitteisten projektien myötä.

Jos Turusen esittämää kotiseutuliikkeen toimintaa tarkastelee edellä mainituissa ajallisissa viitekehyksissä analyyttisesti liiketutkimuksen käsittein, voisi väittää, että Suomen kotiseutuliitto ja laajemmin kotiseutuliike toimivat sekä proaktiivisesti kotiseututyön toimintamahdollisuuksien turvaamiseksi että reaktiivisesti vastaten yhteiskunnallisiin murroksiin. Toisaalta Turusen teos on ansiokas deskriptio kotiseutuliikkeen institutionalisoitumisesta; toiminnan vakiintumisesta (esim. vrt. Richard W. Scottin mukaan voidaan puhua säätelevästä, normatiivisesta ja kognitiivisesta institutionalisoitumisesta) sekä sen yhteiskunnallisesta roolista ja asemasta maakuntaliittojen, kuntien ja kansalaisten ristitulessa.

Turunen itse näkee tutkimuksellaan kaksi pääulottuvuutta: kotiseutuliikkeen järjestöllisen muutoksen ja kulttuuripoliittisen toimintaympäristön kuvauksen. Valitettavasti tuo kulttuuripoliittinen toimintaympäristö jää Turuselta vasemman käden huomiolle. Hän kyllä esim. korostaa Suomen Kotiseutuliiton vaikuttaneen 1980-luvulla voimaan tulleeseen kuntien kulttuuritoimintalakiin, mutta tuskin voidaan kuitenkaan väittää, että kulttuuriperinnön nostaminen taidepolitiikan rinnalle lain sisältömäärittelyissä olisi ollut yksistään Kotiseutuliiton ansiota? Kulttuuripolitiikan sisältöihin kun vaikuttavat yhtä lailla samat yhteiskunnalliset murrokset ja asiat kuin kotiseututyöhönkin. Kulttuuripolitiikka on siis läsnä tässä työssä lähinnä siitä kontekstista, että se kirjoittaa yhden kulttuurijärjestön näkemyksen kunnallisen kulttuuritoiminnan toivotuista sisällöistä ja painopistealueista. Eli toisin sanoen esittää vaatimuksen kotiseututyön sisällyttämiseksi osaksi kunnallista kulttuuritoimintaa.

Suomalainen kotiseutuliike 1945-2000 oli mielenkiintoinen ja kysymyksiä herättävä teos. Lukija intoutuu jopa ”jossittelemaan” eli miettimään lähihistoriaa uusiksi teoksen tarjoamien virikkeiden myötä. Mitä jos kansansivistyslautakunnat tai vastaavasti kotiseutulautakunnat olisivat saaneet kunnallishallinnossa tuulta purjeisiinsa ja korvanneet nykyisin tuntemamme kulttuuri- ja vapaa-ajanlautakunnat? Puhuisimmeko todellakin vapaa-aika- ja kulttuuripolitiikan sijaan esim. aktiivisesta kotiseutupolitiikasta? Lakkauttaisimmeko parhaillaan vapaa-ajantoimintojemme sijasta omaa identiteettiämme? Tai entä jos Suomen Kotiseutuliitto ja Museoliitto olisivat todella yhdistyneet 1960-luvulla? Miten olisi käynyt kansalaislähtöisen kulttuurin? Teos pakottaa myös kysymään: Jos kotiseututyö on todella kaikkea tätä, mitä Turunen kirjoittaa, jääkö sen ulkopuolelle enää mitään? Perinteistä suomalaista kansankulttuuria edustavan pelimanniviulun ja uusia kansainvälisiä vaikutteita symboloivan saksofonin onnistunut sinfonia on kokonaisvaltaistanut ja yhdenmukaistanut kulttuurimme?

Kirjallisuusvinkkejä:

Kangas, Anita (2003): Artikkeli Kolmas sektori ja kulttuuripolitiikka, teoksessa Hänninen & Kangas & Siisiäinen (toim.): Mitä yhdistykset välittävät. Tutkimuskohteena kolmas sektori. Atena Kustannus Oy.

Scott, Richard W (2001): Institutions and Organizations. 2. edition. Sage.

Scott, Richard W (1991): Artikkeli Unpacking Institutional arguments, teoksessa Powell & DiMaggio (eds.): The New Institutionalism in Organizational Analysis. The Chigago University Press.

Sokka, Sakarias (2005): Sisältöä kansallisvaltiolle. Taide-elämän järjestäytyminen ja asiantuntijavaltaistuva taiteen tukeminen. Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiön CUPOREn julkaisuja 8/2005.