Artikkelissa Bysantin armeliaisuuden perinnöstä käsitellään bysanttilaisen aikakauden (330 – 1450) kirkon ja hallitsijoiden filantrooppista aatetta ja sen suhdetta köyhyyteen. Bysantin filantropian käsitettä voidaan rinnastaa kreikkalaisen agape-käsitteeseen, ulottuivathan filantropian juuret kreikkalaiseen aatemaailmaan. Bysantin filantropia oli kehittyneempää kuin muinaisen Kreikan hyväntekeväisyysideologia. Mitä siihen sitten sisältyi? Bysantin filantropia-ajattelu korosti armeliaisuutta ja oikeudenmukaisuutta huono-osaisia kohtaan. Juuri armeliaisuuden kautta ihmisen oli mahdollista saavuttaa Jumalan armo ja saada syntinsä anteeksi. Filantrooppisen ajattelun keskiössä rukoilemisen rinnalla oli hyvä teko. Kirkko, hallitsijat sekä yleensä ylä- ja keskiluokkaan kuuluvat kansalaiset osallistuivat hyväntekeväisyyteen. Luostarit ylläpitivät sairaaloita, vanhainkoteja, majataloja, orpokoteja ja muita hoitolaitoksia. Majataloja ylläpidettiin mm. kaupungeissa, pääteiden varsilla, luostareissa, kirkkojen läheisyydessä ja pyhien ihmisten haudoilla. Piispa Basileios Suuri rakennutti 300-luvulla aikakautensa ihmeen, monipuolisen laitoksen, joissa munkit ja lääkärit työskentelivät hoitaen mm. spitaalisia ja matkalaisia.

Konstantinopoliin 1100-luvulla perustetun luostarin vanhainkodin asukkaille annettiin leipää, viiniä, kuivia papuja, öljyä, juustoa, rahaa, vaatteita ja puita lämmitykseen. Juhlapäivinä he saivat lahjoja. Luostarin papit huolehtivat heidän hengellisistä tarpeistaan. Kuvaus on varsin idyllinen, enkä yhtään ihmettelisi jos tämän päivän vanhus iloiten muuttaisi sellaiseen vanhainkotiin. Mm. Helsingin Kustaa kartanon vanhainkodissa ja joissakin yksityisissä laitoksissa vanhukset voivat tilata itselleen vettä vahvempaa arkensa piristykseksi, mutta tämä ilo lienee suotu vain harvoille.

Filantrooppisen aatteen mukaan köyhien ja huono-osaisten itseluottamusta, yhtä vähän kuin itsekunnioitusta ja aloitteellisuutta ei saanut tuhota. Tämä on yllättävä piirre. Jos vertailu ulotetaan vaikkapa 1900-luvun alkuun niin kirkko ja maallinen valta Pohjoismaissa kuten muuallakin Euroopassa yleensä edellyttivät köyhiltä nimenomaan alamaisille ominaista nöyrää mieltä ja kiitollisuutta.Bysantin aikaisesta väestöstä ei ole tilastotietoja, joten köyhien määrästä on pelkkiä arvioita. Konstantinopolin patriarkka Krysostomos arvioi köyhien muodostavan kymmenennen osan Antiokian kaupungin väestöstä.

Keskiajalla kanoninen oikeus eli kirkko-oikeus erotti toisistaan vapaaehtoisesti köyhät muista köyhistä. Vapaaehtoisesti köyhät seurasivat Kristuksen jalanjälkiä. Pakonalaisessa köyhyydessä elävät ihmiset sen sijaan muodostivat keskiajalla laajamittaisen yhteiskunnallisen ongelman. Köyhiksi katsottiin henkilöitä, joiden työnteko ei riittänyt toimeentuloon. Köyhien joukot muodostuivat etupäässä leskistä, vanhuksista, sairaista ja orvoista. Kirkko-oikeuden mukaan köyhistä käytettiin käsite ’vähäosainen’ (miserabiles personae). Tähän aikaan luotiin ensimmäinen perusta sellaiselle huolenpidolle, johon osallistuivat niin valtio, kirkko kuin yksityiset kansalaiset. Valtio verotti vauraita, jotta se voisi auttaa köyhiä. Kerjääminen oli köyhän tapa yrittää tulla toimeen ja almujen antaminen yleisin muoto kerjäläisten auttamiseksi. Hyväntekijälle köyhä oli edelleen välikappale tiellä pelastukseen. Köyhyyttä ei pyritty poistamaan eikä sen syitä tarkasteltu. Köyhien oikeuksista mainitaan mm. kirkko-oikeudessa, että köyhällä olisi oikeus varastaa nälkäänsä leipää, koska kaikille kuului yhtäläinen oikeus elämään ja sen ylläpitämiseen. Maallinen oikeus katsoi asiaa omistusoikeuden näkökulmasta ja piti varkautta rangaistavana tekona.

Lutherin teologia on useissa artikkeleissa esillä. Köyhyyden ongelma käsitellään Lutherin teologian näkökulmasta. Luther hylkäsi katolilaisen kirkon käsityksen ihmisen rakkaudesta Jumalaan ja lähimmäisenrakkaudesta. Sen mukaan köyhää ei rakastettu hänen itsensä vuoksi vaan siksi, että hyväntekijä olisi askelta lähempänä Taivasten valtakuntaa. Lutherin mukaan kristillinen lähimmäisenrakkaus tarkoittaa eläytymistä ihmisten tunteisiin ja tilanteisiin – näin voidaan selvittää heidän todelliset tarpeensa. Erityisesti köyhille, arvottomille ja vihamiehille osoitettu rakkaus ja siitä nousevat hyvät teot kuuluvat kristilliseen elämään. Hän moitti veljeskuntia juomingeista ja liiallisesta mässäilystä sekä siitä että ne pyrkivät hyödyttämään omaa etuaan lähimmäisenrakkauden kustannuksella. Luther yhdisti kirjoituksissaan teologinen ulottuvuus sosiaaliseen, ja oli sitä mieltä, että köyhien ja sorrettujen oikeuden puolustaminen on samalla Jumalan kunnian ja nimen puolustamista. Hän piti kerjäämisen lopettamista tärkeänä tavoitteena sekä korosti yhteisön vastuuta köyhien huoltamisessa.

Myös luterilainen reformi ja uusi auttamisjärjestys ovat tarkastelussa mukana. Sitä noudattamalla kaupunkien seurakunnat pyrkivät 1500-luvun alussa huolehtimaan omista köyhistään. Suhtautuminen kerjäläisyyteen muuttui vähitellen kielteiseksi. Kerjäläisongelman ratkaisemiseksi haluttiin mukaan maallinen esivalta, kaupungeissa esimerkiksi niiden raadit, tukemaan ja valvomaan asiaa. Tällöin myös pakko astui mukaan kuvaan – kaupungilla oli oikeus karkottaa muualta tulleita kerjäläisiä. Näitä uusia auttamisen malleja luotiin evankelisen liikkeen innostamana. Varoja ei kuitenkaan kertynyt tarpeeksi ja vuosisadan lopulla kerjäämisestä tuli jälleen sallittu toimintatapa. Luterilaisen teologiaan sisältyvää auttamisen ideologiaa käsitellään mm. oikaisemalla aiemman tutkimuksen tuloksia.

Teoksessa käsitellään lisäksi vaivaisten asemaa Suomessa 1600- ja 1700-lukujen lainsäädännön kannalta sekä suomalaista diakoniaa 1800- ja 1900-luvuilla.
Luvussa sodasta laman kynnykselle tarkastellaan diakoniaa ja muita kirkon auttamistyössä tapahtuneita vaiheita. Yhteiskunnallisen kehityksen vaiheet maassamme kuvataan lyhyesti ja osuvasti. 1960-luvun yhteiskunnallisen ja ideologisen murroksen myötä myös kirkon toimintaan kohdistettiin ankara arvostelu. Seuraavalla vuosikymmenellä otettiin kirkon piirissä kantaa globaalisen vastuun kysymyksiin sekä pohdittiin kirkon yhteiskunnallisen vastuun ja pelastussanoman välistä yhteyttä. Tätä kehitystä on osuvasti kiteytetty lauseeseen: ”Tämänpuoleinen murtautui kirkon teologiaan”. Kirjan viimeisessä osuudessa, nälkä muuttaa rajoja, käsitellään nälkää ja köyhyyttä talouden, laman, markkinakilpailun sekä työn ja toimeentulon kannalta.

Jäin paikoitellen kaipaamaan lisätietoja ja analyysejä kirkon ja maallisen vallan hierarkioista sekä aikakausien yhteiskunnallisista konteksteista. Näkökulma painottuu teoksessa luterilaisen kirkkohistorian suuntaan. Suhtautumista köyhyyteen ja vähävaraisiin kuvataan teologiaan liittyvän kehityksen kautta sekä kirkon rakenteita ja sen organisaatioiden vaiheita kuvaamalla. Näissä kirkon auttamismuotojen ja -organisaatioiden syntyhistorioiden tarkasteluissa köyhyys nähdään hengellisen pelastuksen kohteena ja yhteiskunnallisena ongelmana, mutta sille ei oikein kyetä antamaan omia kasvoja.

Yhteiskunta ja kirkko suhtautuivat pitkään köyhyyteen kuin johonkin luonnolliseen olotilaan. Teoksessa köyhyyttä nähdään monissa kohdin läsnä olevana, nimettömänä ’vakiovieraana’, joka kuvauksissa usein jää vailla inhimillistä ulottuvuutta ja kasvoja. Vaikka köyhyys sinänsä jääkin (ja on ehkä tarkoituskin jäädä?) teoksessa sivujuoneksi, olisi mielestäni ollut hyödyllistä saada käsitys siitä millä tavoin ja keitä kirkko, seurakunnat ja myöhemmin diakoniatyö pystyivät auttamaan. Nyt emme oikeastaan tiedä ketkä nämä kirkon tavoittamat köyhät kulloinkin olivat. Miten kirkko esimerkiksi suhtautui ns. ’kunniattomiin köyhiin’ eli moraalittomiin ja synteihin langenneisiin ihmisiin? Emme myöskään saa tietoja siitä minkälaisissa yhteiskunnallisissa oloissa ja miksi kirkon piirissä toimittiin väärin esimerkiksi asettumalla vahvojen eikä heikkojen puolelle. Ehkä eniten jäin kaipaamaan tietoja siitä, millä tavoin köyhät itse ovat suhtautuneet hyväntekijöihinsä ja saamaansa apuun.

Tästä huolimatta teos on mielenkiintoinen ja kattava katsaus kristillisen kirkon ja sen ihmisten laupeuteen, armeliaisuuteen ja lähimmäisenrakkauteen varhaiskristillisestä ajasta nykypäivään. Siinä missä näkökulma on sidottu yhteiskunnalliseen kontekstiin kuvaus syvenee ja kirkon auttamistyö nähdään suhteutettuna muuhun yhteiskunnalliseen kehitykseen. Kirjassa on paljon mielenkiintoisia, yksityiskohtaisia tietoja ja kuvauksia, jotka elävöittävät ja konkretisoivat tapahtumia. Vähävaraisia tai ’vaivaisia’ on tarkasteltu suhteessa suomalaiseen lainsäädäntöön. Köyhistä on osuvia kuvauksia bysanttiselta kaudelta kuten myös 1800- ja 1900-lukujen diakonian aikakausilta. Tämän päivän globaalin maailmaa koskevassa tarkastelussa pohditaan köyhyyden eri puolia. Laman, maailmanlaajuisen markkinatalouden ja köyhyyden aikaan sijoittuvassa osuudessa tarkastellaan mm. kirkon sosiaalieettistä linjausta. Myös työhön ja toimeentuloon liittyviä ongelmia pohditaan, samoin kuin sitä ketkä oikeastaan ovat tämän päivän köyhiä ja vähäosaisia. Usein on onnistuneesti osattu raottaa verhoja vähäosaisten ja köyhien maailmaan. Artikkelikirja sisältää hyvinkin erilaisia näkökulmia, joissa köyhyyttä ja kirkon auttamispyrkimyksiä peilataan. Tämä onkin teoksen vahvimpia puolia.

Teoksesta löytyy kirkkoon ja sen toimintaan kriittisesti suhtautuvia tekstiosuuksia, varsinkin kirjan loppupuolella. Minusta sekä itsereflektio että kriittisyys ovat tärkeitä ja tervetulleita heijastuspintoja, joiden avulla kristilliseen perintöön kuuluvien tasaamisen, oikeudenmukaisuuden ja solidaarisuuden aatteiden pyrkimyksistä ja aikaansaannoksista saadaan monipuolinen kuva.