Vertovec, Steven; Susanne Wessendorf (toim.): The Multiculturalism Backlash. European discourses, policies and practices. Routledge, 2010. 210 sivua. ISBN 978-0-415-55649-1.
Triandafyllidou, Anna; Modood, Tariq; Meer, Nasar (toim.): European Multiculturalisms. Cultural, Religious and Ethnic Challenges. Edinburgh University Press, 2012. 241 sivua. ISBN 978 0 7486 4451 3.
Ajankohtaisia aiheita
Molemmat kirjat käsittelevät toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä Eurooppaan suuntautuneen laajamittaisen siirtolaisuuden seurauksia ja eri maiden hyvinkin erilaisia integraatiopoliittisia toimintamalleja. Monikulttuurisuuskysymykset liittyvät tietysti yhtä lailla myös kansallisiin ja muihin vähemmistöihin sekä alkuperäiskansoihin – unohtamatta niin sanottujen pääväestöjen tarkastelua näistä näkökulmista – mutta näissä kirjoissa käsitellään nimenomaan maahanmuuton seurauksia. Kummankin kirjan lähtökohta on sama, mutta rakenteessa ja sisällön painopisteissä on eroja.
Vuonna 2010 ilmestyneen The Multiculturalism Backlash. European discourses, policies and practices –kirjan ovat toimittaneet professori Steven Vertovec ja post doc -tutkija Susanne Wessendorf Max Planck Instituutista. Keskeisenä teemana on monikulttuurisuuteen ja siihen liittyvään politiikkaan kohdistunut kritiikki, jonka retoriikkaa tekijät analysoivat johdantoluvussa. Will Kymlicka puolestaan arvioi monikulttuurisuuden ”nousua ja tuhoa” sekä pohtii integraation ja kansalaisuuden kysymyksiä. Muut kirjoittajat tarkastelevat luvuittain Alankomaiden, Britannian, Espanjan, Ranskan, Saksan, Sveitsin ja Tanskan maahanmuutto- ja integraatiopoliittisia kysymyksiä ja ratkaisuja. Lopussa on myös kanadalainen näkökulma populistiseen keskusteluun.
Vuonna 2012 ilmestyi professorien Anna Triandafyllidou ja Tariq Modood sekä lehtori Nasar Meerin toimittama European Multiculturalisms. Cultural, Religious and Ethnic Challenges. Kirja on EU:n 6. puiteohjelmasta rahoitetun EMILIE-tutkimushankkeen lopputulos, ja siinä tarkastellaan monikulttuurisuuteen liittyviä kysymyksiä Belgian, Britannian, Espanjan, Kreikan, Ranskan, Saksan ja Tanskan osalta maita keskenään vertaillen. Tutkimushankkeessa olivat mukana myös Puola ja Latvia, joiden tilannetta käsitellään kirjassa jonkin verran, mutta muita maita vähemmän. Kirjan luvuissa aiheita käsitellään teemoittain, joiden sisällä eri maita vertaillaan. Kansalaisuus- ja integraatiokysymykset ovat keskeisiä aiheita, ja erityistä huomiota kiinnitetään muslimien asemaan ja heistä käytyyn keskusteluun.
Monimerkityksistä käsitemylläkkää
Monikulttuurisuuden käsite on monimerkityksisyydessään hankala ja kiistanalainen. Paitsi että sen nimissä voi sanoa tutkivansa melkeinpä mitä vain, käytetään käsitettä epätarkasti ja määrittelemättä mitä kulloinkin tarkoitetaan. Suomeksi kirjoitettaessa on kyse myös englanninkielisen multiculturalism-sanan suomentamisesta; milloin monikulttuurisuudella tarkoitetaan kulttuurista, kielellistä, uskonnollista, etnistä ja muuta moninaisuutta ja monimuotoisuutta eli diversiteettiä, milloin taas multikulturalismia eli edellä mainitun kulttuurisen ja muun moninaisuuden huomioon ottavaa ja tunnustavaa politiikkaa. Merkitykset menevät usein sekaisin. Englanniksikin multiculturalism aiheuttaa väärinkäsityksiä, kuten näiden kirjojen kirjoittajat huomauttavat.
Käsitteet ovat sitä paitsi koko ajan liikkeessä; diversiteetin rinnalle tai tilalle on jo tullut superdiversiteetti. Yksi tämänhetkisistä keskustelunaiheista liittyy monikulttuurisuuden ja interkulttuurisuuden välisiin eroihin. Aiheesta keskustellaan niin konferensseissa kuin tieteellisissä julkaisuissa. European Multiculturalisms –kirjassa on Ruby Gropasin ja Anna Triandafyllidoun kirjoittama luku kulttuurisen moninaisuuden merkityksestä eri maiden koulutusjärjestelmissä. He tarkastelevat muun muassa sitä, miten moni- tai interkulttuurisuuden käsitteitä käytetään eri maissa koulutukseen liittyvissä keskusteluissa. Tulos oli arvattavissa; usein puhutaan suurin piirtein samoista asioista, mutta käsitteissä on päällekkäisyyttä ja epätarkkuutta.
Monikulttuurisuus/multiculturalism -käsitteen moniselkoisuus ja väärinkäsitykset lienevät yhtenä syynä siihen miksi monet mieluimmin luopuisivat sen käytöstä. Vieroksunnan syyksi on myös sanottu monikulttuurisuuskäsitteen essentialistisuutta. Taustalla on tietysti vanha tuttu kysymys siitä, miten itse kulttuurin käsite ymmärretään. Tämä vaikuttaa myös siihen, miten erilaisten multi-, inter-, trans- ja muiden kulttuurisuuksien käsitteitä käytetään ja mitä niillä tarkoitetaan.
Madonluvut monikulttuurisuudelle
Vuosituhannen taitteeseen saakka monikulttuurisuuteen kohdistunut arvostelu oli satunnaista, mutta sen jälkeen kriittiset äänet yhdistyivät kuoroksi, vaikka tuskin lauloivat samoista nuoteista, kuten Vertovec ja Wessendorf mainiosti toteavat.
Kriittisiä älähdyksiä oli itse asiassa kuulunut sieltä täältä jo 1980-luvun lopulla. Ensimmäisen kohun taisi aiheuttaa kirjailija Salman Rushdien saama fatwa-tuomio vuonna 1989. Kanadassa alkoivat etnisten vähemmistöjen edustajat itse kritisoida maansa monikulttuurisuuspolitiikkaa 1990-luvulla, koska he katsoivat kulttuurista erilaisuutta korostavan politiikan aiheuttavan vähemmistöjen syrjäytymistä muusta yhteiskunnasta.
Uuden vuosituhannen ensimmäisiä vuosia väritti joukko dramaattisia tapahtumia, joihin kummassakin kirjassa viitataan: New Yorkin kaksoistornien iskut vuonna 2001, Madridin junapommit vuonna 2004, Lontoon pommi-iskut vuonna 2005, Hollannissa poliitikko Pim Fortuynin ja elokuvaohjaaja Theo van Goghin murhat vuosina 2002 ja 2004, Ranskan lähiömellakat ja Tanskan Muhammed-pilapiirrosjupakka seurauksineen vuonna 2005. Myös Ranskassa annettu huntukielto ja monessa maassa käydyt huntujupakat kuuluvat samaan sarjaan. Muistissa ovat myös muutaman vuoden takaiset eurooppalaisjohtajien lausunnot monikulttuurisuuden ja/tai multikulturalismin epäonnistumisesta. Ankaraa kritiikkiään esittivät niin Saksan liittokansleri Agneta Merkel, Britannian pääministeri David Cameron kuin Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy. Heidän lausuntojaan kommentoidaan näissäkin kirjoissa.
Seitsemän väitettä multikulturalismista
Vertovecin ja Wessendorfin mukaan multikulturalismiin kohdistuva kritiikki on kautta Euroopan hyvin samantyyppistä ja todennäköisesti jopa toinen toiselta omaksuttua riippumatta siitä, minkälaista kunkin maan monikulttuurisuuspolitiikka todellisuudessa on. Kirjoittajat ovat koonneet kriittiset väitteet seitsenkohtaiseksi luetteloksi, jonka tiivistän tähän.
Multikulturalismin väitetään 1) olevan yksittäinen oppi, doktriini tai ideologia, jonka johdossa ovat vaaleaihoiset liberaalit ja etnisten vähemmistöjen aktivistit, 2) tukahduttavan keskustelun poliittisen korrektiuden vaatimusten vuoksi, 3) aiheuttavan yhteiskunnallista hajoamista ja etnistä separaatiota, koska maahanmuuttajia ei kuulemma kiinnosta integroituminen, ja viranomaisia puolestaan kiinnostaa enemmän erilaisten identiteettien korostaminen kuin kansakunnan yhteisten arvojen edistäminen, 4) kieltävän yhteisten arvojen olemassaolon, 5) kieltävän ongelmien olemassaolon, koska maahanmuuttajiin ja etnisiin vähemmistöihin liittyviä sosiaalisia ongelmia ei myönnetä, 6) kannattavan kulttuurirelativismiin vedoten muun muassa pakkoavioliittoja, kunniamurhia ja tyttöjen ympärileikkauksia sekä naisten epätasa-arvoista asemaa, 7) suojaavan terroristeja, mikä radikaaliin islamiin liitettynä on räjähdysherkkä yhdistelmä. Eri maissa esitetyllä kritiikillä on siis sama sointi.
Alankomaiden suunnanmuutos
Yhtenä esimerkkinä monikulttuurisuuspolitiikan epäonnistumisesta on pidetty Alankomaiden tilannetta, josta meilläkin saatiin viime kesänä kuulla Turussa ETMU-päivien yhteydessä järjestetyssä NMRC-konferenssissa professori Leo Lucassenin esitelmä ”The strange death of Dutch multiculturalism in comparative perspective”.
Huomattava sikäläinen suunnanmuutos – ”kuoleman” metaforaa käytti myös Lucassen esityksessään – on herättänyt paljon huomiota. Backlash-kirjassa Baukje Prins ja Sawitri Saharso analysoivat muutoksen taustalla olevia syitä. Yhtenä syynä pidetään muun muassa Fortuynin ja van Goghin poliittisia murhia, jotka aloittivat monikulttuurisuuspolitiikkaa kritisoivan, uudentyyppisen keskustelun. Siihen kietoutui myös somalialaissyntyiseen Ayaan Hirsi Aliin liittynyt kohu. Aiemmin maahanmuuttoon sekä etniseen ja kulttuuriseen erilaisuuteen kohdistunut suvaitsevaisuus on muuttunut lähes päinvastaiseksi asennoitumiseksi, jossa on painotetaan muun muassa hollantilaisten arvojen merkitystä.
Kullakin maalla omat ratkaisunsa
Vaikka kritiikki on samankaltaisia kaikissa maissa, toteuttavat eri maat maahanmuutto- ja integraatiopoliittisia ratkaisujaan omista lähtökohdistaan. Tämä on kummankin kirjan keskeinen viesti.
Aihetta käsittelee Backlash-kirjassa myös David Ley, jonka mukaan kanadalainen media kertoo ”Euroopan multikulturalismin kriisistä” yksinkertaistaen ja yleistäen, mutta jättää kertomatta oleelliset seikat eri maiden kansallisista eroista. Karkeiden yleistysten välttämiseksi olisi tarkasteltava Euroopan eri valtioiden ja maahanmuutto- ja integraatiopolitiikkaa omina kokonaisuuksinaan, korostaa Ley.
Tyyppiesimerkkejä vastakkaisista ratkaisuista ovat Britannia ja Ranska, joista edellinen on valinnut monikulttuurisuuspolitiikan ja jälkimmäinen assimilaatiomallin. Saksassa puolestaan ei ole koskaan ollut virallista maahanmuuttopolitiikkaa siitä huolimatta, että sinne muutti sodanjälkeisinä vuosikymmeninä valtava vierastyöläisten tulva. Heidän odotettiin palaavan takaisin kotimaahansa, ja vasta viime vuosina Saksan tärkeimmät puolueet ovat vastahakoisesti hyväksyneet maahanmuuton pysyväksi ilmiöksi. Sveitsi otti aikanaan suuret määrät vierastyöläisiä, muttei kuitenkaan ole pitänyt itseään maahanmuuttomaana ennen 1990-lukua. Nyttemmin sielläkin käydään ristiriitaista keskustelua ja ideologista kamppailua maahanmuuttopolitiikasta.
Vertailukohdiksi sopivat myös naapurukset Tanska ja Ruotsi. Ulf Hedetoft analysoi Backlash-kirjaan kirjoittamassaan luvussa Tanskan assimiloivaa linjaa ja vertailee maata lopuksi naapuriin. Molemmilla pohjoismaisilla hyvinvointivaltioilla on samantapainen historia, mutta maahanmuuttopolitiikassa erilaiset ratkaisut. Ruotsi on toteuttanut virallista monikulttuurisuuspolitiikkaansa yli 30 vuotta. Tanska saa paljon huomiota molemmissa kirjoissa. Ruotsia käsitellään vain tämän maininnan verran.
Eteläeurooppalaisia esimerkkejä ovat Espanja ja Kreikka, jotka ovat vanhastaan olleet siirtolaisia luovuttavia maita. Vasta viime vuosikymmeninä sinne on alkanut tulla maahanmuuttajia, ja varsinkin laittoman maahanmuuton suuri osuus aiheuttaa ongelmia. Tämänhetkisen taloudellisen kriisin vaikutus maastamuuton lisääntymiseen tulee olemaan uusi kysymys, mutta se ei ole ehtinyt kumpaankaan kirjaan.
Integraation ja kansalaisuuden merkityksestä
Maahanmuuttajien integraatiokysymykset ovat tärkeitä kautta Euroopan; monet hallitukset ovat käynnistäneet sitä varten erilaisia hankkeita ja ohjelmia. Suomella on oma kotouttamisohjelmansa.
Frauke Miera analysoi integraation käsitteen kameleonttimaista luonnetta European Multiculturalisms-kirjassa. Hänen mukaansa integraatiolla tarkoitetaan eri asioita eri maissa, ja sen edistämiseen käytetään erilaisia keinoja. Joka tapauksessa kyse on yhteiskuntaan kuulumisesta ja osallistumisen mahdollisuuksista. Monessa maassa korostetaan sitä, että maahanmuuttajien ja erilaisiin vähemmistöihin kuuluvien henkilöiden on myös itse osoitettava haluavansa kuulua uuteen maahan. Sen vuoksi kansalaisuuden saamisen ehtoihin on liitetty eriasteisia kielivaatimuksia sekä erilaisia kansalaisuuskursseja ja –testejä.
Kansalaisuuden merkitys on nousussa, vaikka edellisillä vuosikymmenillä ehkä olikin jo virinnyt ajatus sen merkityksen vähenemisestä. Modood ja Meer esittelevät teoreettisen mallin, jonka avulla he tarkastelevat Euroopan eri maiden kansalaisuuskäytäntöjä European Multiculturalisms-kirjassa. Kirjassa on myös Per Mouritsenin kirjoittama luku kansalaisuuden tutkimuksen tämänhetkisistä näkymistä.
Samalla on kansallisen identiteetin merkitys tullut uudelleen puntaroitavaksi. Kulttuuriselta taustaltaan moninaisen maahanmuuttajaväestön määrän lisääntyessä kysytään sitä, miten kansalaisuuden käsitettä lavennettaisiin niin, että myös uudet kansalaiset voisivat kokea mahtuvansa mukaan. Minkälaisia ovat kansallisten identiteettien ja kansallisen yhteenkuuluvaisuuden uudet muodot?
On aika palata alussa esitettyyn väitteeseen monikulttuurisuuden ja multikulturalismin kuolemasta tai epäonnistumisesta. Kuten molemmat kirjat vakuuttavasti osoittavat, ei ole olemassa yhtä monikulttuurisuutta tai multikulturalismia – saati sen epäonnistumista tai kuolemaa – vaan monenlaisia tapoja järjestää kulttuurisesti moninaisen yhteiskunnan integraatiopolitiikkaa. Tähän viittaa myös toisen kirjan monikossa oleva nimi European Multiculturalisms. Jokaisessa maassa riittää kysymyksiä ratkaistavaksi. Siitä nämä ajankohtaiset kirjat kertovat niin teoreettisella, käsitteellisellä kun empiiriselläkin tasolla.