Perustuuko näkemyksemme latinalaisamerikkalaisesta kulttuurista pelkästään "El Zorron", "Pekka Lipposen seikkailujen", "Speedy Gonzlezin", "Manoliton", Hesperian sambakarnevaalien tai tex-mex-pikaruokaloiden tarjoamiin maku- ja kulttuurielämyksiin? Mikäli vastaus on kyllä, mielikuvia kannattaa laajentaa tutustumalla Jussi Pakkasvirran ja Jukka Arosen toimittamaan teokseen "CafÉ con tango". Jos vastaamme ei, ei tätä kirjaa kannata jättää lukematta, sillä niin paljon kiinnostavasti esitettyä ja kulttuurintuntemusta syventävää uutta faktatietoa se tarjoaa.

"CafÉ con tango" ei siis esittele vain argentiinalaista tangoa, vaan tarkastelee laajemmin Suomen ja Latinalaisen Amerikan maiden taloudellisia, poliittisia ja kulttuurisia suhteita, joista kahvi ja tango ovat meille arkipäiväisimpiä ja tutuimpia. Teos on syntynyt Helsingin yliopiston iberoamerikkalaisen keskuksen tutkimusohjelman tuotoksista, ja eräs sen päällimmäisistä tavoitteista on purkaa ja hälventää edellä esiteltyjä kliseitä, niitä vääriä mielikuvia, ennakkoluuloja, myyttejä ja stereotypioita, joita latinalaisamerikkalaisesta kulttuurista maassamme vallitsee. Tarpeellinen teos, mutta tähän tarkoitukseen kustantajalla lienee kirjasta myös suomen kielinen versio, sillä espanja ei meillä kovin yleinen kieli ole. Tekijät kuitenkin uskovat, että teoksen espanjankielinen versio voisi toimia eräänlaisena käsikirjana (libro de consulta) Suomen ja Latinalaisen Amerikan välisessä kanssakäynnissä.

Kaiken kattavaa esitystä toimittajat eivät lupaa, mutta tekevät perusteellisesti sen mihin ryhtyvät. Antologia esittelee suomalaisen näkökuoman käsittelemiinsä asioihin. Se sisältää 36 artikkelia ja niiden 28 kirjoittajasta vain kaksi on eteläamerikkalaista syntyperää. Rakenteellisesti teos on jaettu kahdeksaan osioon, jotka käsittelevät yhtä teemaa tai aihekokonaisuutta useamman kirjoittajan voimin ja syventävät sitä erilaisilla aiheeseen liittyvillä ekskursiolla. Toimittajien laatima tyylikäs johdanto kokoaa nämä teemat hienosti yhteen ja antaa kompaktin ja selkeän kuvan teoksen sisällöstä – se houkuttelee heti tarttumaan eräisiin erityistä kiinnostusta herättäviin aiheisiin.

Tarina alkaa luonnollisesti ensikontakteista, joita meikäläiset merimiehet, seikkailijat, sotilaat ja kauppiaat solmivat Latinalaiseen Amerikkaan 1700-luvun lopulta alkaen. Suomalainen siirtolaisuus Etelä-Amerikkaan on oma kiinnostava lukunsa. "El Dorado", tuo eksoottinen ja idealistinen utopia houkutteli monia uuden ja paremman maailman rakentajiksi merten taakse. Tekstissä tarkastellaan viittä aatteelliselta – poliittiselta, uskonnolliselta tai vegetariaaniselta – pohjalta ponnistavaa siirtokuntaa, joista ensimmäinen, vuonna 1904 Kuubaan Eero Erkon johdolla perustettu Itabo tuntuu hurjimmalta. Hänen porukkansa oli paennut maamme venäläistämistoimenpiteitä ja Venäjän armeijaan joutumista ja sen tavoitteena oli hankkia riittävästi maata suomalaisten aktivistien siirtokuntaa varten, josta myöhemmin piti muodostaa sotilasosasto vapauttamaan isänmaa tsaarin vallasta. Kovinkaan pitkäikäisiä ja menestyksellisiä nuo siirtokunnat eivät olleet. Epäonnistumisen syitä löytyy useita: huono alueen- ja viljelymenetelmien tuntemus, kova työ, henkilökohtaiset pettymykset ja tragediat sekä liiallinen alkoholinkäyttö.

Virallisten suhteiden solmiminen ja kehittyminen saavat oman historiallisen katsauksensa. Bilateraalisen kaupan muuntuminen multilateraaliseksi, suomalaiset investoinnit Etelä-Amerikkaan, diplomaattisten suhteiden solmiminen, lähetystöjen ja konsulaattien perustaminen esitellään perusteellisesti tilastotietojen ja numeeristen faktojen valossa. Tilastotietojen valossa tarkastellaan myös Suomen ja Latinalaisen Amerikan maiden välisiä kehitysyhteistyöprojekteja, jotka ovat suuntautuneet etupäässä metsäteollisuuden, metsänhoidon, sähköistämisen, meteorologian ja peruskoulutuksen alueille.

Suomi-Kuuba -ystävyysseuran perustaminen vuonna 1963 aloittaa uuden sivun ja uuden kappaleen Suomen ja Latinalaisen Amerikan maiden suhteissa. Tämä kansalaisliikkeiden kausi saa uusia muotoja Chilen solidaarisuusliikkeen ja myöhemmin muiden ystävyysseurojen perustamisen myötä. Näiden tavoitteet ja päämäärät olivat pääasiassa poliittisia. Solidaarisuus, ihmisoikeuskysymykset sekä demokratian puolustaminen ja vahvistamista nousevat keskeisiksi teemoiksi ja konferenssit, mielenosoitukset sekä boikotit toimintamuodoiksi. Ensimmäinen epäpoliittinenkin yhdistys – Asociasin Latinoamericana de Finlandia – perustettiin jo 1964. Sen tarkoituksena oli kehittää kulttuurisia ja kaupallisia suhteita. Nykyisin noista suhteista vastaa Centro Cultural Latinoamericano, joka perustettiin 1986 tehtävänään edistää latinalaisamerikkalaisten kulttuurien tuntemusta maassamme. Se esittelee kulttuurin eri alueita, järjestää esitelmä- ja luentotilaisuuksia, seminaareja, sambakarnevaaleja sekä harjoittaa opiskelijavaihtoa. Yhdeksänkymmentä luvulla kansalaisliikkeiden toiminta sai uusia kohteita ja toimintamuotoja. Alkuperäiskansojen oikeudet sekä ympäristö suojelu, esimerkiksi Amazonasin sademetsien hakkuut, saavat nyt ihmiset liikkeelle.

Kirkot ja uskonnolliset yhdistykset olivat asialla jo ennen ystävyysseuroja. Ensimmäiset suomalaiset Pelastusarmeijan lähetystyöntekijät aloittivat Uruguayssa 1914 ja sen jälkeen rintamaan ovat liittyneet Helluntaiherätyksen lähetystyö, Merimieskirkko sekä luterilaisen kirkon ulkomaanapu. Nämä ovat osallistuneet mm. luonnonkatastrofien uhrien auttamiseen, lukutaitokampanjoihin sekä naisten aseman parantamiseen.

Varsinaisista kulttuurisuhteista tarkastellaan laajemmin musiikkia ja kirjallisuutta. Alfonso Padilla erittelee yksityiskohtaisesti eteläamerikkalaisten musiikkikulttuurien useiden eri aaltojen rantautumista ja vaikutusta meidän musiikkielämäämme. Kotimaisen tangon eri kehitysvaiheet, vaikutteet ja tunnelmat tulevat lyhyesti, mutta perusteellisesti esille, samoin bossa nova, samba, salsa ja muut latinalaisrytmit sekä 1970-luvulla syntynyt poliittinen uusi laulu-liike. Konserttimusiikki, musiikin akateeminen tutkimus ja radion ohjelmistopolitiikka latinomusiikin osalta käsitellään pikaisesti.

Auli Leskinen kirjoittaa kaksi artikkelia latinalaisamerikkalaisen kirjallisuuden tuntemuksesta ja käännöksistä, joita meillä alettiin julkaista 1960-luvulta alkaen. Eteläamerikkalainen surrealismi ja maaginen realismi ovat jo tuttuja, mutta kirjallisuuden kentässä on vielä tutkimattomia alueita, joita kirjoittaja artikkeleissaan kartoittaa. Prekolumbiaanisesta kirjallisuudesta tunnemme vain quiche-intiaanien "Popol Vuh" -eepoksen, mutta alkuperäiskansojen mytologia on suomalaiselle lukijalle vielä esittelemättä. Muita kirjallisuuden katvealueita ovat eteläamerikkalainen esseekirjallisuus, filosofia, lasten ja nuorten kirjallisuus sekä ns. "nueva narracion".

Samankaltaista katsausta odotin eteläamerikkalaisesta elokuvasta, mutta tämä alue ei teoksessa ole ollenkaan edustettuna – eteläamerikkalainen elokuva puuttuu kokonaan – tarkoituksellako vai unohtuiko? Kiinnostusta ja suurta uteliaisuutta tuota lähes tuntematonta aluetta kohtaan ovat herättäneet eräät televisiossa ja elokuvakerhoissa nähdyt filmit, sellaiset kuin "Musta Orfeus", Salinasin "El Sur", Durantin "Malabrigo" sekä Graca Marquezin tarinoiden filmatisoinnit, ja siksi tämän alueen poisjääminen tuottaa lukijalle pettymyksen. Sen sijaan kotimaisen elokuvan latinalaisamerikkalaiset aiheet ja motiivit käsitellään Simo Penttilän "Herrasta ja hidalgosta" alkaen Kaurismäen veljesten luomuksiin saakka jokseenkin jokainen, joka jollakin tavalla liittyy kyseiseen kulttuuripiiriin.

Otsikon "Artistas de la vida" eli elämäntaiteilijat alla laskeudutaan suhteissa henkilökohtaiselle tasolle. Tässä haastatteluihin perustuvassa artikkelissa tarkastellaan latinalaisamerikkalaisten maahanmuuttajien kokemuksia suomalaisuudesta, Suomessa asumisesta ja parisuhteesta suomalaisen kanssa. Artikkeli ei ole mikään "mitähän tuokin meistä ajattelee" -tyyppinen juttu, vaan kiinnostava sosiologinen analyysi kulttuurieroista ja suomalaisesta ominaisluonteesta. Se avaa uuden näkökulman perinteisesti suomalaisuuteen liitettyihin kliseisiin. Suomalaisten vähäpuheisuus puhuttaa ulkomaista, mutta tällä kertaa tuo tuppisuisuus tulkitaan positiivisesti – se tarkoittaa sekä hyväksyntää että luo turvallisuuden tunnetta. Homogeenisessa suomalaiskulttuurissa ihmiset ymmärtävät toisiaan sanattomastikin, kun taas latinokulttuurien heterogeenisyys vaatii kaiken perusteellista selittämistä tullakseen ymmärretyksi. Yhteiskunnan sosiaaliset ja taloudelliset turvaverkot sekä naisen tasa-arvoinen asema kirjataan myös positiiviselle puolelle, mutta arvostellaan suomalaisten sosiaalista arkuutta tai ujoutta (timidez), vaikka tuollaisiin tunteisiin meillä ei taitaisi olla mitään syytä.

Latinalaisen Amerikan akateemisella tutkimuksella on maassamme jo satavuotiset perinteet. Pioneerivaiheen kiinnostavat tutkimusmatkat, retkikunnat ja tutkimuskohteet inka- ja jibaro-kulttuurien parissa tuodaan mukavasti esille, samoin tutkimuksen nykysuuntaukset ja tulevaisuuden näkymät. Suomi Euroopan unionin jäsenenä päättää katsauksen ja kartoittaa niitä uusia mahdollisuuksia ja toimintatapoja, joita jäsenyys Euroopan yhteisössä maidemme välisille suhteille ja keskinäiselle kanssakäymiselle avaa. Päätteeksi tarkastellaan maahanmuuttoa ja kulttuurien kohtaamista, jonka ansiosta homogeeninen yhtenäiskulttuurimme "latinoamerikkalaistuu" ja saa uusia vaikutteita.

Antologia antaa kokonaisvaltaisen yleiskatsauksen poliittisten, kaupallisten ja kulttuurisuhteiden kehittymisestä elämän eri sektoreilla ja tasoilla. Tämä tietenkin vaikuttaa sekä teoksen rakenteeseen että esittämistapaan. Sen sisältämät artikkelit ja historiikit ovat varsin suppeita, mutta tiukkaa faktatietoa pullollaan, mikä antaa niille eräänlaisen raportinomaisen luonteen ja ne jäsentyvät ikään kuin toimintakertomuksen muotoon. Toisaalta esimerkiksi kaupallisten suhteiden kartoituksessa sekä ystävyysseurojen ja avustusjärjestöjen toiminnan kuvauksessa tätä ei voi välttää, tiedothan perustuvat virallisiin sopimuksiin, selontekoihin, tilastoihin, seurojen vuosikertomuksiin ja haastatteluihin.

Aivan kaikki ekskursiot eivät sisällysluettelossa näy, esimerkiksi Outokumpu Oy:n taannoiset kaivoshankkeet Chilessä sieltä puuttuvat, mutta muutoin toimitustyö on tyylikästä. Tavanomaisesta hieman poikkeava graafinen layout, lähdeviitteet marginaalissa, latinovaikutteiset otsikkofontit ja koristeet sekä sinisellä präntätyt ekskursiot ja siniseksi sävytetty kuvitus tekevät kokonaisuudesta esteettisesti miellyttävän ja teemaan soveltuvan. Teos on tiivis tietopaketti, jonka luettuamme näemme ja ymmärrämme millaisia olemme suhteissamme latinalais-amerikkalaiseen kulttuuriin ja sen edustajiin.

Osmo Kekäläinen