Kun Berliinistä tuli puna-armeijan bordelli

“Miesten hallitsema, vahvaa miestä ihannoiva natsimaailma horjuu - ja sen myötä myytti nimeltä 'mies'... Tämän sodan lopuksi saadaan kokea monien muiden tappioiden lisäksi miesten tappio sukupuolena." (Nainen Berliinissä, 1945) Kun toisesta maailmansodasta on kulunut jo yli 60 vuotta, saksalaiset eivät halua olla enää isoja pahoja SS-susia, vaan myös sodan loppuselvityksessä kärsineitä tavallisia pikkupossuja ja selviytyjiä. Mutta sotahistoria on aina voittajien historiaa.

Anonyymi tekijä: Nainen Berliinissä. Päiväkirja 20.4. - 22.6.1945. Käännös: lona Nykyri. Ajatus Kirjat, 2006. sivua. ISBN 951-20-6860-5.

“Miesten hallitsema, vahvaa miestä ihannoiva natsimaailma horjuu – ja sen myötä myytti nimeltä ’mies’… Tämän sodan lopuksi saadaan kokea monien muiden tappioiden lisäksi miesten tappio sukupuolena." (Nainen Berliinissä, 1945)

Kun toisesta maailmansodasta on kulunut jo yli 60 vuotta, saksalaiset eivät halua olla enää isoja pahoja SS-susia, vaan myös sodan loppuselvityksessä kärsineitä tavallisia pikkupossuja ja selviytyjiä. Mutta sotahistoria on aina voittajien historiaa. Siksi monen on vaikea mieltää edes Dresdenin pommitusten tai Berliinin kukistumisen tuhoja “ansaitsemattomaksi” kärsimykseksi – tai saksalaissiviilien ruumisröykkiöitä sodan uhreiksi. Auschwitzin ja Hiroshiman kuvat kun ovat vielä kamalampia – ja paljon tunnetumpia.

Nainen ja Berliinin kevät 1945

Nainen Berliinissä -kirjan kohdalla kysymys on ilmiöstä, jonka tutkimuksessa voi luokitella lähinnä ns. toiseksi historiaksi. Anonyymin tekijän laatimaa päiväkirjanomaista tarinaa lukiessa tulee väistämättä mieleen, kuinka vähän on tarjolla tällaista naisen näkökulmaa sodasta – nälästä ja pelosta, kotikaupungin miehityksestä, naisten ja lasten kohtaamasta väkivallasta. Varsinkin historian oppikirjoista tämä toinen historia puuttuu kokonaan. Naiset ovat pysytelleet sodan jälkeenkin aina taustalla miesten muistellessa sankaritekojaan. Mutta kuinka moni mies on pystynyt kuvaamaan sotaa todella rehellisesti? Maattuaan korsuissa tai juoksuhaudoissa kuukausikaupalla nälkäisenä ryysyläisenä, ammuttuaan haavoittuneita “vihollisia”, myös naisia ja lapsia. En muista lukeneeni montakaan kuvausta, jossa taistelun tauottua miessankari tunnustaisi osallisuutensa sotarikoksiin, joukkoraiskauksiin, sotavankien tai siviilien surmiin. Kauppojen ja taideaarteiden ryöstely voidaan mainita sivulauseella – ja usein kuin anteeksiantoa anellen tai humoristisesti: sota on julmaa ja ratsuväki raakaa…

Nainen Berliinissä kirjaa koruttomasti ja arkisesti kaikkiin nykyisiinkin sotiin liittyvän, naisiin kohdistuvan väkivallan – raiskaukset. Raiskaajan roolissa on Berliinin itäosat keväällä 1945 miehittänyt puna-armeija, jolla on anonyymin kertojan kuvauksissa varsin yksilölliset kasvot. Ympärillä riehuvat raiskaajat vaihtelevat 16-vuotiaista likaisista “mongolikasvoisista nuorukaisista” ja “siperialaiskarhuista” sivistyneisiin, kirjallisuudesta ja taiteesta keskusteleviin upseereihin. Tällaisesta älykkömajurista tulee lopulta myös kertojan “suojelija”. Itse päiväkirjanpitäjä on 34-vuotias sivistynyt saksalaisnainen, joka on matkustellut ennen sotaa Euroopan eri maissa, Moskovassakin. Hän osaa hieman venäjää, mistä syystä on monessa mielessä kotikorttelissaan avainasemassa – tulkki, välittäjä, rauhanrakentaja, ruuanhankkija.

Juuri ruokahuolto on koko raiskausdraaman avainkysymys. Miltei jokainen raiskaaja katsoo olevansa hyväntekijä tuodessaan nälkään nääntyville siviileille leipää, lihaa, rasvaa ja sokeria, joskus jopa viinipullon – ja ottaessaan maksun vuoteessa. Usein kenkiä riisumatta ja taatusti kondomia käyttämättä. Miehityksen alkuvaiheessa raiskaukset ovat – kertojan mukaan – väkivaltaisempia, joukkoraiskauksiakin ja kohdistuvat kaikenikäisiin naisiin. Moni raiskauksen uhri tapetaan tai tekee itsemurhan. Moni sairastuu sukupuolitauteihin tai kuolee myöhemmin aborttiin. Vähitellen naiset jaetaan venäläisten rivimiesten ja upseerien kesken ja raiskaustapahtuma ikään kuin naamioituu kahden vaihtokaupaksi tai “suojeluksi”. Mistään vapaaehtoisuudesta ei kuitenkaan ole kysymys, vaan pelko, nälkä ja väkivalta väijyy koko ajan taustalla – niidenkin “iloluontoisten” naisten kohtaloissa, jotka kertoja panee lähikortteleissa merkille.

Selviytyäkseen henkisesti monet raiskatut berliiniläisnaiset alkavat pian keskustella keskenään kokemuksistaan, raiskauksien määrästä, väkivaltaisuudesta ja jopa Iivanoista enemmän tai vähemmän epäsiisteinä miehinä. Murrosikäisiä tyttäriä piilotellaan ullakoilla tai naamioidaan vanhoiksi ja sairaiksi. Päiväkirjanpitäjän suhde venäläisiin on jatkuvista raiskauksista huolimatta melkein ymmärtävä. Silti lähes kaikki mahdolliset rotuopin ja natsi-ideologian stereotypiat kyllä luonnehdinnoissa esiintyvät: Iivanat ovat juoppoja, laiskoja, varastelevia ja epäsiistejä. Heistä ei ole organisoimaan edes tuhotun kaupungin siivousta. Myös kallonmuodoissa ja miesten ruumiinrakenteissa on toivomisen varaa. Suhtautuminen venäläisiin saa päiväkirjamerkinnöissä joskus ripauksen hirtehishuumoria: “Parempi ryssä mahalla kuin jenkki pään päällä!”. Tämä huumori kuitenkin loppuu saksalaismiehen ilmaantuessa näköpiiriin. Vaikeneminen alkaa – ja jatkuu näihin päiviin saakka, vaikka Berliinissä tiedetään kasvaneen puna-armeijalaisten jälkeläisiä siinä kuin Suomen Lapissa saksalaismiesten…

Puna-armeijan kadotettu kunnia

Puna-armeijan sankarillisuus on myytti, jota nykyinenkin Venäjä Vladimir Putinin johdolla yhä tiukasti vaalii. Berliinin vapauttajat eivät virallisesti syyllistyneet mihinkään laittomuuksiin. Lukuisissa ns. Suurta isänmaallista sotaa käsittelevissä venäläiselokuvissa neuvostoarmeija on esitetty aina kurinalaiseksi, hyvin johdetuksi ja siviiliväestöä oikeamielisesti kohtelevaksi organisaatioksi. Jopa monet aitoina pidetyt sotadokumentit ovat sittemmin osoittautuneet tekaistuiksi – kuten vaikkapa punalipun nosto Berliinin valtiopäivätalon harjalle. Tarkennukseksi on todettava että lähimain kaikkien maiden sotadokumentit yleisestikin valehtelevat säännöllisesti ja taistelukohtauksetkin ovat usein osittain näyteltyjä!

Kun elokuvaohjaaja Andrei Tarkovski teki yli 30 vuotta sitten maailmankuulua Peili-elokuvaansa (1975), hän liitti siihen mukaan pitkän aidon dokumenttiotoksen ryysyissä marssivasta, suossa kahlaavasta ja loppuun ajetusta puna-armeijasta. Kohtauksesta tuli niin shokeeraava, että elokuvaministeriö Goskinon punakynäsensorit vaativat sen poistamista. Lähes yhtä karun realistinen oli sodan arki myös Elem Klimovin ohjaamassa kiistellyssä “venäläisessä Ilmestyskirjassa” – elokuvassa Tule ja katso (1985). Sodan julmuudet saavat siinä murrosikäisen partisaanin, aikansa lapsisotilaan sekoamaan.

Sankarillisista kuvista ja lukuisista lavastuksista huolimatta puna-armeija oli sodan loppuvaiheessa lähinnä ryysyläisten armeija. Lomia ei juurikaan annettu eikä tunnettu – miehet saattoivat viettää rintamalla vuosikausia käymättä kotona lainkaan: harvat lomat olivat vain parin päivän pikavisiittejä. Tämä jos mikä brutalisoi rintamamiehet. Myös armeijan ja partisaanien varustus oli sitä luokkaa, että surmatuilta saksalaisilta ryöstettiin ensimmäiseksi saappaat, housut ja kellot. Rintamakirjeenvaihtaja ja kirjailija Konstantin Simonov on kertonut kuinka alastomiksi riisutuille tapetuille saksalaissotilaille piti ensin etsiä housut jalkaan, jotta heidät olisi voinut kuvata. Niinpä kirjeenvaihtajien ja kuvaajien kuorma-autoihin lastattiin aina varavaatteita ruumisröykkiökuvia varten. Lavastusta sekin.

Voi helposti kuvitella millaisiin raakuuksiin rivisotilas tai partisaani syyllistyi saapuessaan Berliiniin. Kun puna-armeijan hyökkäys16.4.1945 kaupungin itäosiin alkoi, etujoukossa saapui marsalkka Georgi Zhukovin johtama miljoonainen valkovenäläisarmeija, mukana suuri joukko omaisensa ja kotinsa menettäneitä partisaaneja. He tulivat nyt Saksan ytimeen kostamaan kyliensä polttajille ja joukkomurhaajille – Tule ja katso -elokuva kertoo juuri siviiliväestön kärsimyksistä saksalaisten miehittämällä Valko-Venäjällä. Itärintamallahan sota oli muutenkin julminta. Siellä sijaitsivat keskitysleirit (omine bordelleineen), siellä oli saksalaisia vastassa venäläinen bolshevikki ja “ali-ihminen”, jonka kohtalona oli joka tapauksessa tulla eliminoiduksi tai “siirretyksi” vielä kauemmaksi itään. Puna-armeijan koston kohteeksi joutui nyt moni avuton berliiniläinen. Niitä siviilejä, pääosin naisia ja lapsia, joita Hitler kieltäytyi evakuoimasta sodan jaloista, oli pari miljoonaa. Ainakin 100 000 naista raiskattiin, omaisuus, arvoesineet ja taideaarteet ryöstettiin Berliinin itäosista jo touko-kesäkuussa 1945. Nainen Berliinissä -kirjan loppupuolella on hyvin todentuntuinen jakso, jossa kuvataan siviilien pakkotyötä ja sitä kiirettä millä kokonaisia tehtaita siirrettiin rautateitse itään.

Puna-armeija ei ollut Berliinissä raiskaajan roolissaan silti sen pahempi tai parempi kuin minkä tahansa maan “voitokas” armeija toisen maailmansodan, Vietnamin, Balkanin, Lähi-Idän tai Afrikan rintamilla. Esimerkiksi japanilaiset sotilaat käyttivät juuri ennen Hiroshimaa seksiorjinaan vähintäänkin 200 000 vangittua siviiliä, korealaisnaista. “Bordellitoiminta” oli äärimmäisen tehokkaasti organisoitua, jopa valvottua.

Faktaa vai fiktiota?

Nainen Berliinissä perustuu aivan ilmeisesti aitoihin päiväkirjamerkintöihin ja siis dokumentaarisiin silminnäkijä- ja kokijahavaintoihin keväällä ja alkukesällä 1945. Pieni lähdekriittisyys on silti paikallaan. Esimerkiksi kertojan ulkopuolisuus ja viileys suhteessa omiin kokemuksiin hämmentää. Raiskatuksi joutumisen ulkoistaminen ja pikkutarkka muistiin merkitseminen voi silti olla keino selviytyä henkilökohtaisesta tragediasta. Välillä päiväkirjanpitäjä tuntuu myös olevan hämmästyttävän hyvin perillä sotatapahtumista, aivan kuin ennustavan tulevaisuutta – vaikka kuuleekin esimerkiksi keskitysleireistä ja saksalaisten julmuuksista itärintamalla vasta tuolloin, toukokuussa 1945. Tekstiä on myös mitä luultavimmin paranneltu jälkikäteen.

Kirjan todistusvoimaa lisäävät brittiläisen sotahistorioitsija Antony Beevorin ansiokkaat jälkisanat. Niissä hän tuo esiin myös tekijän tragedian. Päiväkirjat julkaistiin ensi kerran 1954-1955 Yhdysvalloissa ja Englannissa – ja saksaksi vasta 1960. Kun “seksisuhteet” vihollisen kanssa aina ja kaikkialla ovat olleet tabu, kirja sai hyvin kriittisen vastaanoton ja sen sanottiin “häpäisevän saksalaisnaisten kunniaa”. Päiväkirjanpitäjä pysytteli anonyymina, ja kielsi uusintapainokset. Hän elikin sitten 90-vuotiaaksi ja uusi painos Saksassa ilmestyi vasta 2002 – aiheuttaen edelleen ristiriitaisia tunteita ja paljon keskustelua. Nyt paljastettiin myös tekijän henkilöllisyys – hän oli Sorbonnessa opiskellut saksalainen journalisti Marta Hillers (1911- 2001), joka meni pian sodan jälkeen naimisiin ja muutti 1950 Sveitsiin (ks. http://en.wikipedia.org/wiki/Marta_Hillers –
tai http://www.arlindo-correia.com/eine_frau_in_berlin.html).

EINE FRAU IN BERLIN -saksalaiskeskustelu

Nainen Berliinissä / Eine Frau in Berlin.Tagebuchaufzeichnungen vom 20. April bis 22. Juni 1945 -kirjan uudelleenlämmittely Saksassa liittyy viime vuosien itsetutkiskeluun, missä on tuotu esiin myös sodan saksalaisuhrit. Keskeinen tämän teeman teos on nyttemmin myös suomennettu Jörg Friedrichin tutkimus Suuri palo. Liittoutuneiden pommitukset Saksassa 1940-1945. Nobel-kirjailija Günter Grass, joka tunnusti olleensa 17-vuotiaana mukana SS-panssaridivisioonassa, on käsitellyt mm. saksalaisten siviilien karkotusta idästä ja sodan kokeneiden ja kokemattomien sukupolvikuilua 2002 ilmestyneessä kirjassaan Ravunkäyntiä. Se päättyy paljon puhuviin – Grassin myöhemmän tunnustuksen kannaltakin enteileviin – lauseisiin: “Historia, tai tarkemmin sanoen meidän kokoon keittämämme historia, on kuin vessanpönttö. Me vedämme vessan yhä uudestaan, mutta paska nousee aina pintaan”

Nainen Berliinissä – kirjan suomentanut -ja sen kaunokirjallisen asun komeasti säilyttänyt – kääntäjä Ilona Nykyri toteaa häntä haastatellessani, että vaikka tekijä olisikin myöhemmin muokkaillut päiväkirjaa, tekstin takana on aito sodanaikainen naisääni:

“Kriittinen, sensitiivinen ja sivistynyt, aikansa saksalaiseksi hyvin paljon maailmaa nähnyt nainen puhuu venäläissotilaiden luontaisesta lapsenomaisuudesta ja mittailee näiden kallonmuotoa ja kasvonpiirteitä kuin aito rasisti ainakin. Tämä yksityiskohta on sikälikin kiinnostava, että se peilaa kirjan päähenkilön ristiriitaisuutta ja sitä, että hän muuttuu kokemansa ja kuulemansa myötä”. Toisaalta Nykyri pohtii myös:

“Ihan kirjan alussa kuuluu minusta selkeästi vieras ääni, kirjan toimittaneen, sotadokumentaristina nimeä saaneen Kurt W. Marekin (alias C.W. Ceramin) kynänjälki. Siinä ja ihan parissa kohtaa myöhemminkin on
sellaista mahtipontista dramatiikanhakua ja jälkiviisastelua, jollaiseen kirjan varsinainen tekijä ei olisi koskaan itse haksahtanut”

PS. Kirjoittaja kiittää suomentaja Ilona Nykyriä ja tutkija Jouko Jokisaloa avusta artikkelin asiasisällön suhteen

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *