Suomessa levisi 1990-luvun alkuvuosina todellinen itämafia-hysteria. Erityisesti iltapäivälehtien sivut täyttyivät jutuista, joiden perusteella niin prostituutio-, huume-, kuin väkivaltarikollisuuskin rantautui meille Neuvostoliiton hajoamisen seurauksena, Venäjän raunioilta. Nyt asia on myös tieteellisesti tutkittu -Venäjä-tutkija Johan Bäckmanin toimesta. Hän on kiistelty hahmo ja väitöskirja Itämafia tulee taatusti herättämään melkoista keskustelua – myös hämmennystä. Loistavan kielitaitonsa ja venäläisen kulttuurituntemuksensa vuoksi Bäckman on ollut viime vuosina paljon esillä nimenomaan Venäjän tiedotusvälineissä. Hän on kommentoinut hyvin kriittisesti – myös tietoisen provokatorisesti – milloin suomalaista Karjala-keskustelua, milloin Suomessa yhä kytevää ryssävihaa.

Vaikka Bäckmanin väitöskirja ilmestyy Poliisiammattikorkeakoulun tutkimusten sarjassa, se on paljon enemmän kuin mitä ymmärretään ns. puhtaalla kriminologialla. Sisällössä korostuvat nimenomaan itämafiasta luotu uhkakuvapolitiikka ja yhteiskunnalliset merkitykset. Laajan kansainvälisen tutkimuskirjallisuuden, venäjänkielisten lähteiden, tilastojen ja lehtiartikkelien ohella tekijä operoi myös erittäin onnistuneesti haastatteluaineistolla (151 teemahaastattelua). Bäckman on saanut työnsä ohjaajiksi parhaat mahdolliset asiantuntijat: Venäjääkin tutkineen huippusosiologin, professori Risto Alapuron ja oikeussosiologiaa ja kriminologiaa tuntevan dosentti Timo Kyntäjän. Laajempaa perspektiiviä edustaa sekin, että Bäckman on katsastellut aihettaan monesta näkökulmasta – myös asuen ja työskennellen Pietarissa, Tallinnassa, Lontoossa ja Helsingissä. Materiaalin kokoaminen ja sen erimitallisten lähteiden myllyttäminen analyysiksi asti on vienyt peräti 10 vuotta. Ajallisesti liikutaan vuosien 1985-2005 välillä, mutta pääpaino on selvästi 1990-luvun murroksessa.

Bäckman etenee, suhteellisen tavanomaisesti, tutkimuksen teoreettisista lähtökohdista venäläisen mafia-ilmiön syntyhistorian taustoittamiseen. Sitä kautta hän siirtyy väitöskirjansa keskeiseen, yli satasivuiseen kolmanteen lukuun ”Itämafia Suomessa”, minkä jälkeen seuraa vielä osio Viron rikollisuuden erittelyä. Sen olisin sijoittanut ennen Suomi-osuutta, jolloin se olisi toiminut samalla tavalla taustana itärikollisuuden ilmiöille Suomessa kuin toinenkin luku, monipuolista Venäjä-tuntemusta osoittava “Venäläinen mafiakuvasto”.

Itämafian teoreettinen osuus on tärkeä historiallis-sosiologinen johdanto aiheeseen. Siinä käsitellään kattavasti sellaisia Bäckmanin tutkimuksen avainkäsitteitä kuin uhka- ja viholliskuvat ja niiden rakentaminen, paranoia, venäläinen oikeuskulttuuri, järjestäytynyt rikollisuus – ja tietysti ryssäviha. Sen termin Bäckman kirjoittaa kuten aikoinaan 1930-luvun Akateeminen Karjala-Seura: muotoon “ryssänviha”. Itse olen alkanut käyttää Venäjään ja venäläisiin kohdistuvista ennakkoluuloista 2000-luvun Suomessa ilmaisua “ryssäkammo” – sen verran mielestäni on havaittavissa aste-eroja suhtautumisen muutoksissa, juuri historiallisessa mielessä, myös Pohjois-Karjalassa. Mielenkiintoinen on myös ns. “moraalipaniikki”-käsite ja tutkimus, jota Bäckman esittelee mm. kahden englanninkielisen suosikkiteoksensa innoittamana (Dwight C. Smith: The Mafia Mystique ja Erich Goode & Nachman Ben-Yehuda: Moral Panics.The Social Construction of Deviance.) Jo kirjojen nimet antavat suuntaa tekijän tuleville johtopäätöksille – Bäckmanin mielestä myös venäläistä rikollisuutta Suomessa sekä moralisoidaan, mystifioidaan että liioitellaan paniikinomaisesti.

Käsiteltyään paljolti juuri venäläislähteiden valossa mafiamytologiaa Venäjällä, Bäckman siirtyy tarkastelemaan itämafian osuutta Suomessa harjoitetussa rikollisuudessa. Tutkijalla on myös tässä osuudessa käytössään tavallistakin harvinaisempaa asiakirja-aineistoa, minkä perusteella hän tulee varsin yllättäviin johtopäätöksiin.

Ensinnäkin, Suomen ja Neuvostoliiton/Venäjän välisistä talousrikoksista ovat eniten hyötyneet Suomen kansalaiset, suomalaiset yritykset – ja siten myös Suomen kansantalous. Erityisesti 1980-90-lukujen murroksessa, jolloin toiminta oli hyvinkin suunnitelmallista. Toisaalta, talousrikoksiin liittyvä ns. kaksoislaskutus on ollut Venäjän valtioon kohdistuvaa huijausta, jossa hyötyjiä löytyy sekä Suomen että Venäjän puolen yritysmaailmasta. Toiseksi, autovarkauksissa, huume- ja paritusrikollisuudessa päätekijät ja organisaattorit ovat olleet suomalaisia, joiden kanssa eniten yhteistoimintaa ovat harjoittaneet virolaiset – vähemmistönä venäläiset. Poikkeuksena tästä säännöstä on venäläisten harjoittama huumeiden tuonti Pietarista Suomeen. Maksukortti- ja väkivaltarikoksissa kärsijöinä ovat olleet yksittäiset Suomen kansalaiset – ja Venäjällä tapahtuneissa kavalluksissa ja petoksissa Suomea on käytetty rahojen kätköpaikkana. Bäckmanin keskeinen johtopäätös on silti se, että kaikilla rikosalueilla venäläiset ovat miltei marginaalissa, ja aktiivitoimijoita ovat aina olleet nimenomaan suomalaiset ja virolaiset. Rikostapaukset eivät tutkimusaineiston perusteella todista ollenkaan laajamittaisesta, ulkomailta johdetusta järjestäytyneestä rikollisuudesta Suomessa.

Johan Bäckmanin väitöskirja Itämafia on ensimmäinen perusteellinen suomenkielinen tutkimus aiheesta. Median Venäjä-tiedottamiseen ja erityisesti ns. keltaisen lehdistön lööppitehtailuun verrattaessa tutkimustulokset ovat lähimain päinvastaisia. Bäckman näkeekin venäläisen mafian kansainvälisessä mielessä samanlaisena uutena uhkakuvana lännelle kuin mitä oli neuvostototalitarismi tai puoluevaltio aikoinaan. Suomen kohdalla itärikollisuuden mafiamyyttien tehtailu on hänen mielestään osin 1920-luvulla syntyneen ryssävihan muuntunutta jatkumoa – joskaan kaikki uhkakuvat eivät enää pohjaa mihinkään etniseen, venäläisiin kohdistuneeseen vihaan.