Pekka Kivikäs on jyväskyläläinen arkeologian harrastaja, jonka erityisalana ovat kalliomaalaukset. Hän on tehnyt korvaamattoman arvokasta työtä kalliomaalausten parissa 1980-luvulta lähtien. Hänen kiinnostuksensa kalliomaalauksiin heräsi, kun hänen kesämökkinsä läheltä Laukaasta vuonna 1975 löydettiin Saraakallion laaja kalliomaalaus. Hän itse löysi maalausalueen lähistöltä toisen maalauskentän vuonna 1989 ja on sittemmin kirjoittanut neljä teosta kalliomaalauksiin liittyen, joista viimeisin on viime vuoden lopulla ilmestynyt “Kalliokuvat kertovat“. Tämän lisäksi hänen ansiostaan onnistuttiin Jyväskylässä sijaitsevasta Kuokkalan kartanon alakerrasta restauroimaan kalliomaalauksiin keskittynyt Kivikkään museo, jossa on esitteillä Kivikkään yleisesitelmällisen ja kattavan perusnäyttelyn lisäksi vierailevia tai tiettyihin osa-alueisiin keskittyneitä näyttelyitä.

“Kalliokuvat kertovat“ on rakenteeltaan mielenkiintoinen. Johdannon ja suomalaisia kalliomaalauksia koskevan yleiskatsauksen jälkeen Kivikäs käsittelee maalauksia joko niihin liittyvien kuvien, aiheiden tai osatekijöiden pohjalta tapauskohtaisesti. Jo johdannosta, jossa Kivikäs pohtii Äänisen Peurasaaren muinaiskalmiston esine- ja hautalöytöjen sekä kalliomaalausten ja toisaalta Kalevalan yhteyttä, käy ilmi, että tässä teoksessa ei tarkastella kalliomaalauksia pyrkien yleiskuvaukseen, vaan keskitytään yksittäisten maalausten ja kuvien äärellä pohtimaan niiden syntyä, vertaamaan niitä muihin vastaaviin kuviin sekä maalauksiin ja katsomaan niiden erityisiä piirteitä. Erityisesti esille teoksessa nousevat tällä kertaa hahmot, joihin liittyy epäselvyyttä, monitulkintaisuutta sekä kuvakielistä itsestäänselvyydettömyyttä – viimeksi mainittu seikka tosin on kalliomaalauksissa jatkuvasti semioottisella tasolla läsnä. Erilaisesta kirjanrakenteesta huolimatta Kivikäs onnistuneesti luovii lukijan tarkastelemaan kaikkia Suomessa esiintyviä kuvatyyppejä aina ihmisistä ja antorpomorfeista, hirvien ja veneiden kautta, kämmenpainaumiin ja vinoristeihin asti.

Osansa teoksessa saavat kaikki kalliomaalauksiin liittyvä. Kivikäs käsittelee maalausten ‘bongausta’, jäljentämistä, luontoa niiden ympärillä, punamultaa maalausaineena ja kalliota sekä henkisenä että fyysisenä tilana. Kaikki tapahtuu kuvien, ei kirjan jaksotuksen, määräämässä tahdissa. Sen vapaamuotoisuus ei missään vaiheessa häiritse luentaa, vaan lukija uppoutuu tekstiin ja kuviin niin, että asioiden esiin nostaminen yllätyksellisessä järjestyksessä vain rikastuttaa lukukokemusta. Aivan kirjan lopussa Kivikäs jo totutusti, mutta yhä ajankohtaisempana aiheena, ottaa esille maalauksiin liittyvät luontoarvot. Riveiltä ja niiden välistä on luettavissa kirjoittajan huolestuneisuus sekä kalliomaalauksia ympäröivästä luonnosta että ‘länsimaisen elämäntavan’ seurauksista yleisemminkin.

Kivikäs jatkaa uudessa teoksessaan yksityiskohtaisemmin siitä, mistä hän on jo kaikissa aiemmissa teoksissaan varovasti pintaa hipaissutkin: maalausten kertomusten tulkinnoista. Kulttuurintutkimuksen näkökulmasta katsoen tämä on haastavin lähtökohta, jonka piirissä on joitain yleisesityksiä Suomessa tehtykin, mutta arkeologisesti ajateltuna Kivikäs astuu – tietoisena siitä – heikoille jäille. Hänen mukaansa uhkana on se tieteellisyyden perinteen velvoite, että kuvasta on tutkimusaineiston avulla löydettävä vain yksi tieteellinen tulkinta. Hän kysyykin ikään kuin jatkeeksi tälle, “onko tieteellinen tulkinta juuri se oikea tulkinta?“. Mikä on oikea tulkinta? Nämä kysymykset näyttävät suorastaan hyökkäävän päälle, kun ottaa huomioon sen Kivikkäänkin usein painottaman tosiseikan, että kalliomaalausten tekijät ovat ajatelleet lähes täysin eri tavoin kuin meidän aikamme ja yhteiskuntamme ihmiset. Ydinkysymykseksi nouseekin, kuinka me voimme enää lähellekään heidän laillaan ymmärtää maalausten sisältämiä merkkejä ja merkityksiä? Miten me tällöin voimme edes lähestyä kuvien kätkemiä viestejä yksitulkintaisesti? “Kalliokuvat kertovat“ pyrkiikin osaltaan murtamaan tätä myyttiä muinaisten kuvien yksitulkintaisuudesta. Tässä tehtävässä Kivikäs ottaa aseeksi folkloren, muiden esinelöytöjen ja maalausten sekä piirrosten vertailevan tarkastelun.

Suomessa Eero Autio (1989) ja Ruotsissa Gustav Hallström (1960) ovat aiemmin käyttäneet rohkeastikin hyväksi esimerkiksi saamelaisten ja Uralin takaisten kansojen folkloren mytologisia kertomuksia kallioon maalattuja kuvia sekä niiden kertomuksia tulkittaessa. Tulkitsijalla on aina vaarana viedä muinaisesta kulttuurista säilyneiden merkkien ymmärtäminen liialliseen yksitulkintaisuuteen ja unohtaa se, että tulkitsija itse – vaikkakin em. tapauksissa tieteellisesti monipuolisia aineistoja hyväksi käyttäen – kiinnittää merkityksen, eikä sitä näin ollen voida pitää lopullisesti oikeana tai luonnollisena. Tämän sudenkuopan Kivikäs väistää teoksessaan mallikkaasti, mutta turhankin varovasti. Yhtäältä hän viisaasti jättää lopullisen tulkinnan avoimeksi ja antaa enemmänkin alasta kiinnostuneelle avaimia lähteä itse rakentamaan tulkintoja, toisaalta hänen omat tulkintansa jäävät kirjassa pienen tilansa vuoksi ohuelle pohjalle.

Kivikäs ei valitettavasti lähde teoksessaan rohkeasti, osittain tunteenkin ohjaamalta pohjalta, tulkitsemaan maalausten merkkien välittämiä viestejä. Hän vertailee eri maalauksia keskenään ja suomalaisia maalauksia muihin sirkumpolaaristen alueiden maalauksiin ja piirroksiin (hakatut, hiotut tai raaputetut kuvat). Samoin hän tarkastelee tapauskohtaisesti muiden tulkintoja kuvista ja vastaavista kuva-aiheista. Näistä syvälle asiantuntemukselle pohjautuvista kommenteista jää kuitenkin osittain puuttumaan niiden argumentatiivisuus, joka tällaisen aihealueen piirissä on välttämättäkin sallittava tutkijalle. Kivikäs esittelee tulkinnat jokaisen valitsemansa kuvan tai kuva-aiheen yhteydessä kysymyksinä, joihin lukija joutuu itse kiinnostuksensa pohjalta hakemaan vastauksia. Lukijaa olisi ehkä kiinnostanut kuulla hyvän ekspertiisin omaavan ihmisen tulkinta aiheesta, semminkin kun sellaisia kirjaa mainostavissa “puffiartikkeleissa“ luvattiin. Lukija jää ehkä kaipaamaan rohkeampia tulkintoja ja analyyseja “matkasta mielen kerrostumiin“ ja hetkistä, jolloin “vuosituhannet sulautuivat yhteen ja paikka kosketti ihoani“ (s. 14 & 7).

Kivikkään varovainen tulkintatapa on hyvin ymmärrettävä. Millään antropologian alueella ei olla enempää tekemisissä symboliikan epävarmojen tulkintojen kanssa kuin muinaisten kulttuurien elämäntapojen ja merkitysjärjestelmien hahmottamisessa kalliomaalausten välityksellä. Tällä alueella ei voida käyttää informantteja, kirjallisia lähteitä, aikakaudelta peräisin olevaa folklorea tai kenttähavaintoja tarkasteltaessa maalauksiin liittyviä (etno)semioottisia kysymyksiä. Kaikki on kiinni tutkijan metodeista, asiantuntemuksesta ja valinnoista, mutta lopullinen tieto jää kulttuurishistoriallisen katkoksen vuoksi ikuiseen varjoon.

Muinaisuuden etnosemiotiikalla on itsestäänselvyydettömyydestä huolimatta – tai ehkä juuri sen vuoksi – tärkeä merkitys tieteen kentällä: sen välityksellä voidaan kritisoida evolutionismiin ja diffusionismiin nojanneita 1800- ja 1900-luvun antropologisia tutkimuksia, joita on käytetty konstruoimaan etnisiä eroja esimerkiksi suomalaisuuden ylentämiseksi suhteessa muihin kansoihin. Näin osallistutaan siihen monitieteelliseen epistemologiseen keskusteluun, jossa keskeisiä ovat kulttuurisen identiteetin kysymykset sekä etnisyyden narratiivinen luonne ja historiallinen konstruktioituneisuus.

Yhtäältä kalliokuvien lainautuneisuus ja toisaalta radikaali eroavaisuus alueittain kertovat meille muinaisesta kulttuurien kohtaamisesta ja muuttumisesta, mutta samalla yksiselitteisen etnisen nimeämisen mahdottomuudesta. Muinaisuus ei monitulkintaisuutensa vuoksi voi loogisesti palvella hierarkkisten etnisten erojen pystyttämistä. Myös katseen kääntäminen muinaisuudesta nykyisyyteen on yksi keino kritisoida aikamme essentialismeja. Tällä tavoin aikaamme tarkastelee myös Kivikäs, kritisoiden länsimaisen luontoa tuhlaavan elämäntavan lyhytnäköisyyttä. Nämä molemmat “näkökulman kääntämiset“ liittyvät samaan metodologiseen lähestymistapaan. Se on tapa tutkimuksessa “pudottaa“ nykyisen kulttuurimme ylemmyys samalle tarkastelutasolle muiden kanssa ja kritisoida yhteiskunnassamme vallitsevia yksiselitteisyyksiä. Metodologisen ‘käännöksen’ avulla voidaan esimerkiksi alkuperäiskansojen kulttuurisen muistin varassa säilyneitä kulttuuripiirteitä herätä kunnioittamaan, eikä entiseen tapaan tulkita niitä kuolevan tai menneisyyteen tuomitun kulttuurin jäänteiksi. Kalliomaalausten tulkinta voi näin yhdistyä pyrkimykseen ymmärtää kulttuureja niiden omista lähtökohdista käsin tuntematta tarvetta hierarkkisoida niitä vertailun avulla muihin kulttuureihin. Vaikka emme enää pystykään ymmärtämään maalausten välittämiä viestejä lähellekään sanantarkasti, ne voivat silti kertoa meille jotain kulttuureista, jotka ovat eläneet ajastamme käsin katsottuna ainutlaatuisessa luontosuhteessa. Kivikkään ’vertailevan semioottisen tarkastelutavan’ avulla niiden välittämät kulttuuriset viestit kantautuvat osittain tähänkin päivään.

Teos tarjoaa aiemmat Kivikkään teokset lukeneelle taitavasti jäljennettyjen maalausten uudelleenarviointeja ja uusien maalausten jäljennöksiä, sekä niihin liittyvien kysymysten herättelyä. Sellaiselle, joka ei Kivikkään aiempia teoksia ole lukenut, tämä on loistava väylä tutustua suomalaisiin kalliomaalauksiin ja niiden kertomaan muinaiskulttuuriin. Se ei ole 1997 ilmestyneen “Kalliomaalausten kuvamaailma“ tai 1995 julkaistun “Kalliomaalaukset – muinainen kuva-arkisto“ kaltainen empiirisesti kattava yleisteos, vaan se pureutuu epäselvien ja mysteereiksi jääneiden kuva-aiheiden maailmaan, jossa pitkäjännitteisyyttä koetellaan. Kirjan rikas kuvitus ja taitavasti kirjoitettu teksti ovat kuitenkin mainio osoitus siitä, että ainoastaan pitkäjännitteisellä työllä on Suomen ‘epäselvistä’ ja monitulkintaisista kalliomaalauksista mahdollisuus saada paljon irti.

Muut lähdeviitteet:

Autio, Eero (1989): Kalliomaalauksemme – ikkuna suomalais-ugrilaiseen muinaisuuteen. Ylä-Savon asutuksen itäiset juuret. Ylä-Savon Instituutti.

Hallström, Gustaf (1960): Monumental Art – of Northern Sweden from the Stone Age. Malmö-Lund