KUN PORVARI NUKKUI HUONOSTI…

Veikko Koivusalo, Timo Kallinen (toim.): Pitkä 70-luku – valokuvia ja muistikuvia. Kustannusyhtiö TA-Tieto Oy. Helsinki 2000, 192 s.

Valokuvaaja Veikko Koivusalo ja teatteriohjaaja-tutkija Timo Kallinen ovat toimittaneet nostalgisen ja valokuvallisen "aikamatkakirjan", pikapyrähdyksen suomalaisiin 70-lukulaisiin tunnelmiin. Teos on samalla Koivusalolle omistettu juhlakirja. Se esittelee vastikään 60 vuotta täyttäneen valokuvaajaveteraanin parasta antia, vangittua aikaa 70-luvun opiskelijaliikkeestä, lakkotaisteluista ja muista pitkistä marsseista kaduilla, tehtailla ja yliopistoilla. Vuosikymmenhän oli kuvaamisen kannalta äärimmäisen otollinen. Se oli korostetun visuaalinen – mielenosoitusten, lippujen, samettipukujen, paitojen ja rintamerkkien kulta-aikaa. Se oli myös aikaa, jolloin "…Suomi oli niin suomettunut, että nuoret kepulaiset ja kokkaritkin olivat niin vasemmalla, että nykyporvaria varmasti hirvittää", kuten Kallinen toteaa esipuheessaan. Monet muutkin asiat voisivat nykynuorta hirvittää – tai sitten ei, jos videokamera olisi ollut jo tuolloin taltioimassa vaikkapa oikeaoppisia marxismi-leninismin opintokerhoja, solidaarisuus-illanviettoja, huutoäänestyksiä ja sitä kuuluisaa vallankumousta yliopistojen käytävillä.

Koivusalon valokuvat kattavat kirjasta reilut sata sivua. Ne ovat upeita välähdyksiä, hyödyllistä mutta samalla jo yllättävän outoa kuvallista historiaa. Tämän päivän virtuaalimaailmassa seikkailevalle tai sählyä pelaavalle opiskelijanuorelle tuo mennyt maailma voi olla peräti kummajainen. Eräs seikka tulee kuitenkin kiistatta todistetuksi: 70-luku oli joukkotoiminnan vuosikymmen, jolloin osallistuttiin ja äänestettiin hieman toiseen tahtiin kuin kunnallisvaaleissa 2000. Aika näyttäytyy kuvissa sekä vakavailmeisen kirkasotsaisena poliittisena toimintana että aitona opiskelijanuorison ilonpitona ja kansanjuhlana. Lakko- ja mielenosoituskuvat todistavat myös työväen ja opiskelijoiden "yhteisrintamasta", joka oli vuosikymmenen kovimpia iskusanoja. Paradoksaalista on tietysti se, että rautakourainen proletariaatti oli meillä kuten muuallakin juuri silloin siirtymässä historiaan kun uusi opiskelijasukupolvi alkoi osoittaa sille yhteisrintama-solidaarisuuttaan.

Muistelmaosuuteen on koottu 17 kirjoittajan arvioita 70-luvusta ja omasta osuudestaan menneeseen. Muistelijat ovat pääosin nostalgisia, useimmat tunnustavat yhä väriä eikä kukaan yritäkään hätkähdyttää millään takinkääntäjän testamentilla. Tässä mielessä Pitkä 70-luku sisältää maukkaita "sisäpiiriläisten" (esim. Pekka Aarnio, Yrjö Engeström, Reijo Kalmakurki, Aulikki Oksanen, Kiti Neuvonen, Kari Toikka…) omakohtaisia lisälehtiä nimenomaan taistolaisuutena tunnetun opiskelijaliikkeen syntyhistoriaan. Liikkeen alkuvaiheethan voidaan nähdä jo 60-lukulaisuudessa ja liittää myös eurooppalaiseen opiskelijaliikehdintään, minkä tutkija Pertti Hynynen myös oivaltavasti tekee ("Uusvasemmistosta opiskelijaliikkeeseen: näkymiä kauteen 1967-71"). Myös Cay Sevon ("Solidaarisuus auttaa") liittää taistolaisuuden saumattomasti 60-lukulaisuuteen. Toiminnan kansainväliset mallit ja alkuhistoria limittyvät Vietnamin sodan vastaiseen toimintaan "Vietnam valmensi kaikkeen muuhun: eteläisen Afrikan, Espanjan, Portugalin, Kreikan, Chilen solidaarisuusliikkeeseen, Angela Davisin vapauttamiseen vankilasta, protestilaulujen tekemiseen, yliopistodemokratian vaatimiseen" , toteaa Sevon.

70-lukulaisten taistolaisten myöhempi Neuvostoliitto-suhde jää muistelmakirjassa kuitenkin lähes käsittelemättä, vaikka sen ei luulisi enää mikään suuri trauma olevan. Toisaalta Hynynen – ja myös Kallinen ja Sevon – voivat olla peräti oikeassa todistellessaan sosialismin mallien , marxismi-leninismin ja solidaarisuusliikkeen tulleen Suomeen aivan muualta kuin Neuvostoliitosta. Neuvostoliitto-"veljessuhde" ja ns. reaalisosialismin hyväksyvä nieleminen karvoineen kaikkineen oli ehkä sittenkin enemmän eräänlainen YYA (Ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimus)-lisämauste suomalaisessa opiskelijaliikkeessa kuin kapinaan inspiroiva yllyke. Kun muualla kauhisteltiin vaikkapa toisinajattelijoiden vainoja ja Tshekkoslovakian miehitystä, Suomessa ne selitettiin 70-luvun alun radikaalienkin suulla parhain päin. Erno Paasilinnan kaltaiset toisinajattelijat loistivat taistolaisuudessa poissaolollaan. Tämän itsekriittisen tunnustuksen tuntuvat allekirjoittavan useimmat muistelijat, tavalla tai toisella.70-luku saattoi silti olla monelle heistä liiankin pitkä – paitsi että alkoi jo 60-luvulla, myös siksi että jatkui pitkälle 80-luvulle, joidenkin kohdalla aina Neuvostoliiton hajoamiseen (1991) saakka.

Päivi Uljaksen osuus "Teiniteatteria Järvenpäässä" keskittyy 70-luvun asemasta enemmän 60-lukulaisen radikalismin kotimaisiin juuriin kuin seuraavan vuosikymmenen "suureen ja mahtavaan" kansainväliseen hymistelyyn. Se on samalla paitsi osoitus teatterintekemisen valtavasta aatteellisesta voimasta myös napakka ajankuva "oppikoululaisten" ja työläisnuorten luokkaeroista 60-luvun alun suomalaisessa pikkukaupungissa. Timo Sandbergin "Metallin lakko 1971" on puolestaan koruton luokkataistelukertomus ajasta jolloin moni porvariskodistakin lähtöisin oleva opiskelijanuori alkoi hivuttautua lakkoavustuksia kerätessään proletariaatin tuntumaan – päätyäkseen myöhemmin taistolaisen SOL:n (Sosialistisen Opiskelijaliiton) riveihin. Siellä taas kukoisti usein myös todellinen järjestögangsterismi ja junttauspolitiikka. SOL:n johtoon 70-luvulla kuulunut Reijo Kalmakurki muistelee tätä junttausaikaa harvinaisen avoimesti humoristisessa tekstissään, jossa kertoo kuinka SOL vaikutti nykyisen Nokia-johtajan opiskelijapoliittiseen uraan eli "Miten Jorma Ollilasta tuli SYL:n (Suomen Ylioppilaskuntien Liitto) puheenjohtaja". Enpä kerrokaan miten, kannattaa lukea…

Pitkä 70-luku ei yritä olla mikään tyhjentävä kertomus taistolaisuudesta. Osa teksteistä, myös muutamat haastattelut tuntuvat kiireessä toimitetuilta eivätkä ne muodosta sen kummempaa kokonaisuutta, analyysista puhumattakaan. Sellainen on edelleen tekemättä ja tuo joukkotoiminnan ja yhteisrintamapolitiikan sukupolvi tieteellisesti tutkimatta. Hyviä yrityksiä silti löytyy, sillä akateemisen maailman tohtoriputkikin on jo saanut joukon entisiä opiskelija-aktiiveja pohtimaan menneitä kapinavuosiaan.

Matti Hyvärisen taistolaista opiskelijaliikettä käsittelevä tutkimus Viimeiset taistot on jo vuodelta 1994. Tekijä on kerännyt materiaalinsa pääosin haastattelemalla entisiä SOL-aktiiveja, joihin itsekin 70-luvulla lukeutui. Hyvärisen väitöskirjan liitteenä on SOL:n entisen puheenjohtajan, Juhani Ruotsalon teksti, jossa tämä sanoutuu irti antamastaan haastattelusta ja katuu suostumistaan Hyvärisen koekaniiniksi. Aihe on siis ollut vielä viime vuosikymmenellä edelleen arka, ainakin joidenkin SOL-vallan ytimessä toimineiden keskuudessa. Silti Viimeiset taistot on toistaiseksi juuri se perusteos taistolaisuudesta, johon tieteellisempää otetta
kaipaavan kannattaa tutustua. Veli – Pekka Leppäsen väitöskirja Kivääri vai äänestyslippu (1999) selvittää SKP:n (Suomen Kommunistinen puolue) hajaannuskehitystä 1964-1969, johon taistolaisuuden esiinmarssi kiinteästi liittyy. Myös Leppäsellä oli vaikeuksia saada haastatteluja taistolaisten johtohahmoilta tai käyttöönsä arkistomateriaalia SKP:n ns. vähemmistöläispiirijärjestöiltä. Tapani Suomisen väitöskirjassa Ehkä teloitamme jonkun (1997) käsitellään ohimennen taistolaista opiskelija- ja kulttuuriliikettä, tosin vain muutamalla kymmenellä sivulla. Nuoremmasta tutkijasukupolvesta ainakin Anna Kontula Tampereen yliopistosta selvittelee parasta aikaa taistolaisuuden juuria, joten tuoreitakin näkökulmia on odotettavissa.

Pentti Stranius
Kirjoittaja työskentelee Venäjä-tutkijana Joensuun yliopiston Karjalan tutkimuslaitoksessa