Kirja kuvaa kuten otsikosta näkee saksalaisten kaupunkien ja kaupunkilaisten kohtalon Liittoutuneiden ilmapommituksissa Toisen maailmansodan aikana. Kirja etenee sekä temaattisesti että kronologisesti ja nämä lähestymistavat ovat mielestäni sovitettu hyvin yhteen. Vaikka kirja pyrkiikin olemaan kattava kuvaus Saksan pommituksista, mielestäni kirjan parasta antia ovat lyhyet kuvaukset siitä, millaisia Saksan kaupungit olivat ennen niiden vanhojen keskustojen tuhoa. Kirja tuo selvästi esille sen valtavan kulttuuriarvojen tuhon, joka Saksaa kohtasi vuosina 1942 -1945. Sekä sen, miten vaikeaa esineellistä kulttuuria on yrittää suojella suursodassa, jossa massiivista tuhovoimaa käytetään vastustajan vanhoja kaupunkeja vastaan. Myös kuvaukset väestön kohtaloista pommitusten alla ovat realistisia, välillä suorastaan järkyttävän inhorealistisia. Friedrichin mukaan Saksan pommituksissa kuoli 500 000 henkeä, joista 75 000 oli alle 14-vuotiaita, 45 000 poikaa ja 30 000 tyttöä.

Friedrichin varsin jyrkästi tuomitseva kanta Saksan kaupunkien pommittamiseen tulee hyvin esille esimerkiksi hänen lyhyessä kuvauksessaan sivulla 236. Ludwig XIV joukkojen Pfalzin sodassa suorittamasta Pfalzin ja Badenin hävittämisestä vetäytymisensä suojaamiseksi. Hän toteaa mm. että myös ranskalaiset tuolloin väittivät, että saksalaisten käytös oli syynä heidän koviin otteisiinsa ja lopettaa kuvauksen seuraavasti ”…Valistuneen itsevaltiuden ja nykyaikaisen uusraakalaisuuden välillä ammottaa kuitenkin kuilu: Pfalzin hävitykseen ei sisältynyt siviilien joukkomurhaa. Henkensä menettää, jos ei vastustelematta salli taloaan poltettavan. Taloa ei kuitenkaan polteta asukkaiden tappamiseksi.” Vastaavia vertauksia on useampia, milloin vertauskohteena on viikinkien hävitysretkien barbaarisuus milloin Napoleonin valistunut suhtautuminen. Voimakkain väite on ehkä sivulla 277:

”Mikään väkivallan ilmentymä, jota vihollisjoukot tai saksalaisjoukot olivat soveltaneet vastustajansa maahan ja asukkaisiin, ei muistuttanut edes etäisesti pommisodan väkivaltaa.,”

Epäilen kyllä, onko monikaan vaikkapa juutalainen tai puolalainen samaa mieltä Friedrichin kanssa. Mitenkään kiistämättä sodan loppupuolen aluepommitusten moraalista arveluttavuutta voi epäillä vähän Friedrichin logiikkaa. Kaupunkien tuhoaminen ei ollut brittien tavoitteena sodan alussa. Vasta kun he huomasivat, että Saksan ilmapuolustus aiheutti kestämättömän suuria tappioita heidän pommittajilleen päivällä he siirtyivät yöpommituksiin. Parin vuoden kuluessa he tajusivat, etteivät heidän pommittajansa tuntuneet osuvan maaleiksi määrättyihin tehtaisiin tai ratapihoihin. Britit olivat myös huomanneet analysoidessaan omien tehtaittensa vaurioita vuosien 1940 – 1941 pommituksissa, että teollisuuden koneet ja laitteet kestivät yllättävän hyvin paineaaltoja ja päälle putoavaa romua. Oikeastaan vain tuli ja vesi sekä raskaiden pommien täysosumat olivat niille tuhoisia. Vasta siihenastisten hyökkäysten ilmeinen tuloksettomuuden selvittyä britit ottivat maaleiksi kaupunkien keskustat. Ja ne säilyivät maaleina, tosin eivät enää ainoina, vielä sittenkin kun kehittynyt tekniikka tarjosi sodan viimeisinä vuosina mahdollisuuden osua pienempiinkin maaleihin myös yöllä. Samaa mieltä Friedrichin kanssa voi kyllä olla siitä, että1945 tapahtuneet sotilaallisesti merkityksettömien mutta kulttuurihistoriallisesti erittäin arvokkaiden Hildesheimin, Dresdenin, Würzburgin ja Nürnbergin tuhoamiset olivat lähinnä vandalismia. Mutta kyllä 1600- ja 1700-lukujen vaihteessakin kaupunkia, joka ei antautunut, tulitettiin tykistöllä, osittain siksi, että se olisi syttynyt tuleen ja siten joutunut antautumaan.

Pikemminkin kuin moraalin taantumisesta kyseessä oli mielestäni se, ettei moraali ollut kehittynyt kovinkaan paljon jos ollenkaan kun taas aseiden tuhovoima oli kehittynyt valtavasti. Liittoutuneiden pommitusilmavoimista oli tullut liian tuhovoimaisia ja niiltä olivat käyneet sotilaallisesti merkittävät maalit vähiin sodan viimeisinä kuukausina. Friedrich aivan oikein toteaa, ettei Britannian pommitusilmavoimia 1942 – 45 komentanutta ilmamarsalkka Harrisia voi pitää yksin vastuussa Saksan kaupunkien tuhoamisesta. Harrisin asemassa ollut henkilö ei olisi voinut käydä omaa sotaansa ilman RAF:n esikuntapäällikön ja Britannian korkeimman poliittisen johdon hyväksymistä. On siis todettava, että liittoutuneiden poliittisilta johtajilta puuttui rohkeus tai harkintakyky todeta, että oli tullut aika lopettaa strategiset pommitukset.

Friedrich unohtaa myös välillä kertoa kaupunkien varusteluteollisuudesta. Hän esimerkiksi käsittelee varsin runsaasti Kasselin suurpommituksia lokakuussa 1943 ja mainitsee kaupungissa olleen Henschellin veturitehtaan mutta unohtaa mainita että Henschel oli paitsi vetureiden tuottaja myös Saksan tärkeimpiä panssarivaunujen valmistajia, mm. Tiikeri-tankkien ainoa valmistaja ja se oli laajentanut tuotevalikoimaansa jo ennen sotaa myös lentokoneisiin. Kasselissa sijainneet Fieselerin lentokonetehtaat taas vastasivat V-1 rakettien kehittämisestä ja tuotannosta. Noissa Kasselin suurpommituksissa sekä Henschelin että Fieselerin tehtaat vaurioituivat pahoin, mikä vaikutti sekä Tiikerien että V-1 rakettien tuotantoon. Brittien varsin umpimähkäiset pommitukset osuivat toisinaan kriittisiin kohteisiin ja Kasselin lokakuun pommitukset olivat yksi tällaisista. Tosin täytyy Friedrichin puolustukseksi myöntää, että Henschelin tankkituotanto kärsi 3. 10. 1943 siksi, että brittien maalinmerkintä epäonnistui ja pommitus osui kaupungin keskustan sijasta osittain esikaupunkiin, missä panssarivaunutehdas sijaitsi.

Itsenäisenä ilmasodan kuvauksena kirja on siis jonkin verran yksipuolinen ja varmaan tarkoituksellisestikin provokatiivinen. Tämä johtunee osittain saksalaisen historiatutkimuksen myrskyisästä lähimenneisyydestä. Saksassa on sitten 1960-luvun ollut joka vuosikymmenellä kiivas riita jostakin avaintulkinnasta. Lisäksi ilmasodan teknistä kehitystä kuvaavan ensimmäisen osan kohdalla käännös on suoraan sanottuna huono. Kirjalla on kuitenkin ansionsa. Kuten sanottu, se tuo vakuuttavasti esille saksalaisen siviiliväestön järkyttävän kohtalon todella massiivisten pommitusten alla ja kuvaa sen valtavan kulttuuriarvojen hävityksen, minkä massiiviset pommitukset Saksassa aiheuttivat. Esimerkiksi Middlebrookin ja Everittin Bomber Command War Diariesissä (Martin Middlebrook and Chris Everitt, Bomber Command War Diaries, Operational reference book 1949-45, 1987) kerrotaan kyllä siviiliuhrien määrät ja mainitaan jotkut tuhoutuneet arvorakennukset. Mutta Friedrichin kirjasta huokuu tuhon massiivisuus ja siviilien kohtaloiden järkyttävyys. Historiankirjoitushan yleensä heijastelee voittajien tulkintoja, vaikka tässä on viime vuosikymmeninä tapahtunut huomattavaa kehitystä. Friedrichin kirja on tavallaan yksi lisä tässä kehityksessä tuoden yhden hävinneen ja vaiennetun ryhmän, Natsi-Saksan siviilien, kohtalon esiin. Lisäksi keski-ajan rakennuksista kiinnostuneena mutta Saksan keskiaikaa huonohkosti tuntevana nautin lyhyistä kuvauksista kaupunkien vanhoista rakennuksista ja lyhyistä kertomuksista kaupunkien vanhoista vaiheista.

Heti Seppo Hentilän hyvän esipuheen jälkeen siirrytään suoraan asiaan kuvaamalla Wuppertalin kauhun hetket toukokuussa 1943, jolloin 80% kaupungin asuntopinta-alasta tuhoutui ja 3 400 ihmistä kuoli.

Sitten kuvataan pommitusilmavoimien teknistä kehitystä. Kuten sanottua, tätä osaa vaivaa heikko käännös. Monet lauseet kuten ”…palokunnat saatiin pidettyä sirpaleiden keinoin etäällä.” eivät ole kunnon suomea ja tekevät lukemisen raskaaksi. Välillä käännös on hakoteillä kuten seuraavassa ”Vuonna 1939 suunniteltiin kuvaputkinäyttö, riittävän kevyt ja pienikokoinen asennettavaksi hävittäjälentäjään.” Lisäksi erikoissanaston suomennokset ovat osin outoja. Olen tottunut, että pommikoneiden ampumoissa koneiden torjunta-aseita käyttivät ampujat, eivät tykkimiehet, joita löytyy etupäässä maavoimien tykistöstä. Ja koska laivue on tietynkokoinen ilmavoimien yksikkö, toivoisin että sitä käytettäisiin vain tässä tarkoituksessa ja vastaavasti puhuttaisiin tuhansien koneiden osastoista tai muodostelmista. Lukemista myöskin helpottaisi, jos tietty yksikkö käännettäisiin edes johdonmukaisesti aina samalla termillä, eikä miten sattuu, jopa peräkkäisissä lauseissa eri tavalla.

Välillä tekstin tulkinta vaatii salapoliisimaista työtä. Esimerkkinä seuraava pidempi lainaus sivulta 105

”Amerikkalainen ilmasodanjohto ei uskonut, että ryysyiset kiertolaiset ja terrorisoidut pikkukaupunkilaiset ratkaisisivat sodan, vaan sen tekisi maihinnousuarmeija. Manner olisi pommitettava ilmasta käsin miehityskuntoon. Sitä haittasi ensinnäkin Saksan hävittäjistö, joka kasvoi vuonna 1943 pelottavasti tuhannen koneen kuukausivauhtia. Hävittäjälentäjät taistelivat kaupunkien yllä katkeran urhoollisesti. Berliinin taistelun avaushyökkäyksessä se harventui 222 miehellä, joista 169 kuoli ja 53 saatiin vangiksi, kolme omien aseista.
20. – 25. helmikuuta 1944 Yhdysvaltain laivasto suoritti tiiviin iskun saksalaista lentokoneteollisuutta vastaan…”

Jos aloitetaan helposta päästä tämän selittämistä, niin viimeisen lauseen laivasto tarkoittaakin ilmavoimia. Mutta mikä harventui 222 miehellä? Harvennus on niin suuri, ettei kyseessä voi olla Saksan hävittäjäilmavoimat, eikä siihen viittaa myöskään vangiksi joutuneiden määrä. Määrä ei kuitenkaan täsmää myöskään Yhdysvaltain 8. Ilmavoimien tappioihin 3.3., 4.3. tai 6.3. 1944, joista jokaista voidaan enemmän tai vähemmän perustellusti pitää 8. Ilmavoimien ensimmäisen Berliiniä vastaan suunnatun hyökkäyksen päivämääränä. Todennäköisesti kyseessä on Britannian Ilmavoimien Pommituslennoston (R.A.F.:n Bomber Command) 19.11. 1943 vastaisena yönä Berliiniin ja Ludwigshafen-am-Rheiniin tekemien hyökkäysten yhteenlasketut tappiot. RAF:n Pommituslennoston osaltahan Berliinin taistelun katsotaan alkaneen tuona yönä, vaikka jotkut katsovat sen alkaneen jo elokuun 24:nnen vastaisena yönä 1943. Tekstistä pitäisi kyllä saada helpommin selville, mistä on kysymys. Mikä sitten on Saksan hävittäjistö, tarkoittaa varmaankin Saksan ilmavoimien hävittäjäyksiköitä, joille Saksan teollisuus tuohon aikaan valmisti tuhatkunta lentokonetta kuukaudessa. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että käytettävissä olevien hävittäjäkoneiden määrä olisi kasvanut tuhannella kuukaudessa. Tosin tämä osa ei ole kirjan parasta antia ja tästä aiheesta löytyy ainakin englanniksi ja saksaksi parempia esityksiä. Joten jos käännös alkaa pahasti kiusata, voi tämän osan yli hypätä kirjan seuraaviin osiin, joiden käännös on onnistunut paremmin ja jotka ovat mielestäni muutenkin antoisampia.

Brittien pommitusmenetelmien kehittymisen ja eri teknisten apulaitteiden käyttöönoton kuvaus on varsin asiallista. Tosin tutkahäirintään tarkoitettua Window alumiinisilpun käyttöönoton kuvaus on huomattavasti yksinkertaistettu eikä väite, etteivät saksalaiset olisi käyttäneet omaa vastaa silppuaan, Düppeliä, pidä paikkaansa. He käyttivät sitä ensimmäisen kerran Englantia vastaan hyökätessään 7.10. 1943, siis vähän yli kaksi kuukautta sen jälkeen kun britit olivat ensimmäisen kerran käyttäneet Windowta. Mutta muuten erilaisten uusien elektronisten laitteiden käyttöönoton aiheuttama menestyksen heilahtelu puolelta toiselle vuosina 1941 – 1944 kuvataan kohtuullisesti. Friedrich ei kuitenkaan aina tunnu ymmärtävän ilmasodan ongelmia aivan oikein, esimerkiksi sivun 105 väite, ettei pommikone pystynyt suunnistamaan kaupunkien ulkopuolella on outo. Jo esim. Pohjanmeren ylitys vaati kykyä suunnistaa kaupunkien ulkopuolella. On totta, että H2S maalinosoitustutka havaitsi isot kaupungit, mutta se havaitsi myös joet ja rannikon. Metsiin ja tunneleihin hajasijoitettujen tehtaiden vaikeus pommitusmaaleina johtui kyllä enemmänkin siitä, ettei Liittoutuneiden tiedustelun onnistunut tarkasti paikantaa niitä.

Liittoutuneiden koneiden teknisissä tiedoissa on jonkun verran virheitä ja kummallisuuksia ja DH Mosquito pommikoneesta annetaan selvästi ylioptimistinen kuva. Vaikka se oli erinomainen lentokone, niin se ei ollut haavoittumaton, mikä näkyy tappiotilastoistakin. Myös sivun 29 väite, että brittien pommitusilmavoimissa kuljetus- tai hävittäjäkone lensi 389 809 kertaa, on väärä. Totuus on, että brittien pommitusilmavoimat lensivät 389 809 taistelulentoa jos mukaan lasketaan joitakin tuhansia pommikoneiden tekemää kuljetuslentoa ja 100 Groupin yöhävittäjien suorittamat pommikoneiden saatto- ja tukilennot. Mutta ehdoton valtaosa noista 389 809 taistelulennosta (sortie) oli pommikoneiden lentämiä, kuten olettaa sopiikin.

Ilmasodan teknisen kehityksen kuvaamisen jälkeen siirrytään käsittelemään yhä massiivisemmiksi ja tehokkaammiksi muuttuvia kaupunkien pommituksia. Friedrich nostaa Hampurin, Dresdenin ja Darmstadtin rinnalle uuden kaupungin, 65 000 asukkaan Pforzheimin. Vaikka vähätteleekin kaupungin sotilaallista merkitystä, Friedrich on oikeassa siinä, että tärkeä, vaikkakaan ei ainoa, syy siihen, että Pforzheim joutui voimakkaan ilmahyökkäyksen kohteeksi oli sen tiheästi rakennettu, helposti palava keskusta. Kuolleiden määräksi Friedrich ilmoittaa 20 000, mikä saattaa olla hiukan, mutta ei paljon, yläkantissa.

Toiseksi tavallaan uudeksi joukkotuhon kohteeksi hän nostaa Swinemünden (Swinoujscie) ja käsittelee laajasti pommitusta 12.3. 1945. Friedrich korostaa siviiliuhrien määrää ja väittää, että pommitus oli suunniteltu tappamaan mahdollisimman paljon Swinemündeen kerääntyneitä Itä-Preussista ja Pommerista tulleita pakolaisia, minkä paljastaa hänen mielestään runsas sirpalepommien käyttö. Tosin hän toteaa maalialueiksi väittämiensä rantapuistojen toisessa reunassa olleen myös saksalaisia sotilasosastoja. Hän mainitsee myös pommituksen tapahtuneen matalalta ja toteaa vielä lopuksi, että Yhdysvaltain Ilmavoimien asiakirjoihin pommitus vietiin Swinemünden järjestelyratapihan pommituksena. Roger Freemanin The Mighty Eight War Diary (The Mighty Eighth War Diary
by Roger A. Freeman, Alan Crouchman, Vic Maslen, 1990) todella antaa maaliksi Swinemünden järjestelyratapihan ja sen ilmoittama pommimäärä on sama kuin Friedrichin antama. Freemanin teoksesta ei kuitenkaan vuosien 1944 – 1945 osalta selviä pommien tyyppi. Siinä lisäksi kerrotaan, että kaikki pommitusosastot pommittivat Swinemündeä pilvien yläpuolelta H2X maalinosoitustutkan avulla.

Swinemünden kohdalla Friedrich näyttää erehtyneen. Fryn ja Ethellin 4th Fighter Groupin historia kertoo, että osaston sotapäiväkirjan mukaan pommitus tapahtui10/10 pilvikerroksen läpi ja että 4th FG:n B osasto yritti päästä pilvien alle valokuvia ottamaan mutta oli vielä 150m korkeudessa pilven sisällä. Helmut Schnatz kirjoittaa kirjassaan Der Luftangriff auf Swinemünde, että virallisten amerikkalaisten asiakirjojen mukaan pommikoneiden kuormana olivat olleet 454 kilon (1000 naulan) räjähdyspommit eikä sirpalepommeja ollenkaan. Hänen mukaansa myös kaupungin poliisikomentajan raportoi, että pommitus oli suoritettu räjähdyspommein. Helmut Schnatz mukaan alkusysäyksen hyökkäykselle antoi neuvostoliittolaisten 9. ja 11.3. 1945 esittämät pyynnöt Yhdysvaltain Ilmavoimille Swinemünden pommittamisesta, koska voimakas saksalainen laivasto-osasto käytti sitä tukikohtanaan. Yhdysvaltain ilmavoimien ilmoitukset 12.3. 1945 käyttämistään pommeista ja sytyttimistä ja lentotiedustelulla saadut tiedot pommituksen aiheuttamista vahingoista tukevat voimakkaasti Schnatzin kantaa eivätkä sovi yhteen Friedrichin näkemyksen kanssa. Samoin eräs julkaisematon lentäjähaastatteluihin ja brittiasiakirjoihin perustuva tutkimus on selvästi samoilla linjoilla Schnatzin kanssa. Senkin mukaan maalina oli satama ja pommitus suoritettiin puhtaasti tutkan avulla. Koska luulisi amerikkalaisten tienneen, mitä koneisiinsa kuormasivat ja saksalaisilla poliisiviranomaisilla olleen kohtuullinen kuva siitä, millaisia pommeja heidän kaupunkiinsa oli pudotettu, näyttää siltä, että Friedrich on luottanut tässä liikaa saksalaisten pommitusten uhrien muistikuviin ja näyttää suotta epäilleen amerikkalaisten asiakirjojen luotettavuutta. Näyttääkin siltä, että pohjoisesta lähestyvien yhdysvaltalaisten koneiden tutkapommitus on jäänyt osittain lyhyeksi ja ehkä osittain levinnyt laajemmalle kuin tarkoitus, jolloin osa pommeista osui kaupungin rantapuistoihin majoittuneiden pakolaisten joukkoon. Schnatzin arvio kuolonuhreista on 4000 – 5000. Yleensä kuitenkin Friedrichin kuvauksensa sopivat siihen mitä pääasiassa Liittoutuneiden asiakirjoihin nojaavat historioitsijat kirjoittavat.

Pommitusten kuvausten yhteydessä korostuu kulttuuriarvojen tuho. Tekstissä luetellaan monia merkittäviä kulttuurirakennuksia jotka tuhoutuivat pommituksissa. Tuloksena on kuvaus keskieurooppalaisesta kaupunkimaisemasta, joka tuhoutui Saksassa vuosina 1941 – 1945. Tämä onkin mielestäni kirjan parasta antia ja alun vaikeuksien jälkeen käännöskin muuttuu kohtuullisen onnistuneeksi. Seuraavassa muutamia näytteitä. Sivuilla 158-59 kuvataan Anklamin tuhoa. Ensin mainitaan, että rautatieaseman vieressä ollut Aradon lentokonetehdas oli Yhdysvaltain 8. Ilmavoimien varsinainen kohde 9.10.1943. Sitten seuraa kuvaus:

”Koska kaupunki oli pienehkö, sitä ei pidetty uhanalaisena, ja siksi monet Stettinin koululaiset oli evakuoitu sinne. Kaupungissa oli hansa-aikainen ristikkoinen katuverkosto, neliskulmainen kauppatori ja unelias satama, jota Nikolain- ja Mariankirkon tornit tervehtivät. Nyt siellä keinui ankkurissa lähinnä kalastuskuttereita, merikaupan kukoistusajat olivat viidensadan vuoden päässä menneisyydessä. Edelleen vaikuttavasta kaupunkilaisten hyvinvoinnista todistivat 1500-luvun myöhäisgoottilaisten ja renessanssiaikaisten talojen rivistöt, 1600-luvun mukavammat barokkiasumukset sekä 1700-luvun vaatimattomammat ristikkorakennukset. Tämä kaupunkihistorian kuvajainen seisoi kuin puhdistettuna ja näytteille asetettuna Peenen rannalla, Nikolainkirkon juurella ja Wollweberstrassen varrella.”

Sivulla 200

”Hannover oli haikean yhtenäinen ja koruttoman vakava rakennustaiteen muistomerkki. Goottilainen tiili, suurkaupunkiin nähden hillitty porvarillinen ristikkorakentaminen, hovibarokin pramea hiekkakivi ja keskiaikainen monumentaalisuus liittyivät yhteen ankaran muodollisesti. Vanhan raatihuoneen, Leibnizin talon, Knochenhauer-Strassen, koko welfikaupungin ja sen eurooppalaisten ikkunoiden katoaminen on tilkku vanhan manteren poltettua maata.”

Sivuilla 301-302 ”Halberstadt oli maineikas alasaksilainen ristikkotalokaupunki, jossa oli 721 säilynyttä rakennusta, vanhimpana kolmikerroksinen raatikellari, yksitoista ristikkoa pitkä, yhdeksän leveä, koristettu goottilaisella ruusustolla. Kiviseen jalustalaattaan oli kuvattu rukoilevan ritarin hahmo. Pohjakerroksen sisäänkäynnin yläpuolella poikkipuusta katselivat alas lehvistön keskelle veistetyt ihmisen ja lohikäärmeen päät…”

Ainakin minuun nämä kuvaukset maailmasta jota ei enää ole, tekivät suuren vaikutuksen ja synnyttivät halun etsiä lisää tietoa Saksan vanhoista kaupungeista.

Friedrich käsittelee myös saksalaisten yritykset suojautua, väestönsuojelun ja pelastustoimen kehityksen ja niiden kilpajuoksun brittien yhä kehittyneemmän taktiikan ja tehokkaampien pommien kanssa. Paljastuu, miten vaikeaksi asukkaiden selviytyminen tuli, jos suurpalo syttyi. Silloin suojautumisjärjestelmät, jotka olivat toimineen aiemmin kohtuullisesti, saattoivat muuttua kuolemanloukuiksi. Suojista oli osattava lähteä oikealla hetkellä, jonka arviointi oli hyvin vaikeaa, monesti onnen kauppaa. Hän kertoo myös miten 1940 – 1941 oli varauduttu siihen, että väestö pyrkisi joukolla pakoon kaupungeista, sitä varten järjestettiin poliisisulkuja. Kävi kuitenkin niin, että valtion ja puolueen täytyi käyttää suostuttelua ja pakkokeinoja, jotta ihmiset saataisiin siirtymään maaseudulle.

Kun Suomessa suuri määrä lapsia evakuoitiin Ruotsiin, Saksassa suuri määrä länsi- ja pohjoisosien suurten kaupunkien lapsista evakuoitiin maaseudulle tai eteläisen tai itäisen Saksan kaupunkeihin. Myös kotirouvia siirrettiin. Kaikkiaan evakuoitiin ”neljäsosa uhanalaisimpien kaupunkien 19,1 miljoonasta asukkaasta pommien ulottumattomiin.” (s.389) Friedrich käsittelee myös pommitusten vaikutusta mielialoihin. Kaupunkien tuho vei hänen mukaansa uskon Saksan voittamattomuuteen ja sitten uskon lopulliseen voittoon. Lisäksi se herätti tietysti suurta katkeruutta ja vihaa brittejä kohtaan sekä vaatimuksia kostosta, joka todella tuntuisi. Se ei kuitenkaan aiheuttanut Churchillin tavoittelemaa ja Hitlerin pelkäämää vuoden 1918 kaltaista kumousta, pikemminkin turtumista, eräänlaista apatiaa. Hän myös kertoo, miten kovin rangaistuksin diktatuuri pyrki pitämään poliittisen tyytymättömyyden ja rikollisuuden kurissa. Mutta myös siitä, että yllättävästi natsihallinto toisinaan yritti hillitä vihanpurkauksia ”pettureita” kohtaan.

Natsi-Saksaa ei myöskään pidetty kurissa pelkästään kovin rangaistuksin. Puolue ja valtio tukivat pommituksissa kärsineitä. Heti pommitusten jälkeen avustusasemat jakoivat lämmintä juomaa ja voileipiä, jopa satojatuhansia voileipiä päivässä. Asunnottomiksi joutuneille, joita jo 1943 tuli paljon, esimerkiksi 12.6. Düsseldorfissa 140 000, 22.6. Krefeldissä 72 000, osoitettiin ensiksi hätämajoituspaikka, yleensä jossain koulussa. Sitten heille järjestettiin uusi asunto, ensin asuntomarkkinoilta, sittemmin takavarikoilla. Valtio pyrki myös korvaamaan aineelliset menetykset avokätisesti. Taustalla tässäkin oli varmaan vuoden 1918 tapahtumien toistumisen pelko. Järjestelmän julmuus näkyi kuitenkin esimerkiksi siinä, että kun sairaaloita tuhoutui pommituksissa paljon, joissain kaupungeissa menetettiin jopa 80% sairaalapaikoista, lisätilaa hankittiin jopa tappamalla mielisairaita.

Taide-esineet ja arkistot pyrittiin siirtämään syrjäisempiin paikkoihin suojaan. Sekään ei ollut yksinkertaista ja oikeiden säilytysolosuhteiden löytäminen oli hankalaa. Aluksi parhaita suojia oli vuoriston keskiaikaiset linnat, mutta 1943 keksittiin hyödyntää lakkautettuja suola- ja kalisuolakaivoksia. Koska rakennuksia ei voinut edes yrittää tehokkaasti suojella Hitler määräsi 9.4. 1943 ottamaan värivalokuvia taiteellisesti arvokkaista seinä- ja kattomaalauksista ja 11/2 vuotta myöhemmin laajensi määräyksen koskemaan arvokkaita rakennuksia ja muita kiinteitä taideteoksia. Nämä määräykset olivatkin tarpeen. Esimerkiksi sotaa edeltäneessä Frankfurtissa oli säilynyt 2000 vanhaa porvaristaloa, joista pommituksista selvisi vain 10 vaurioitta. Lisäksi muutamasta muusta säilyi osa pohjakerroksesta.

Viimeiseksi Friedrich kuvaa toimia kirjallisen aineiston suojelemiseksi ja sitä, miten tämä suojelu onnistui. Hänen mukaan noin puolet Saksan arkistoista oli viety ilmapommitusten ulottumattomiin, toinen puoli oli niiden armoilla, ja tästä paloi neljä viidesosaa vaikka ne monesti olivat siirretty esimerkiksi kellareihin. En saanut selvää, käsittävätkö nämä luvut myös yksityisiä arkistoja, todennäköisesti eivät. Hän käsittelee lyhyesti arkistojen suojaamisen vaikeuksia. Toisinaan suojeluyritykset johtivat aineiston tuhoutumiseen ja joskus aineistot kärsivät pahoin huonoista säilytysolosuhteista. Myös kirjastot kärsivät suunnattomia menetyksiä mm. Baijerin valtionkirjaston ja Hampurin valtion- ja yliopistokirjaston paloissa.
Loppusanoissaan Friedrich perää lisää tieteellistä tutkimusta aiheesta, mainitsee erityisesti Pforzheimin ja Swinemünden pommitukset. Näistä kahdesta onkin sittemmin julkaistu esitykset. Helmut Schnatzin Der Luftangriff auf Swinemünde. Dokumentation einer Tragödie, Herbig Verlag, München 2004 sekä Christian Grohin: ,,Sehen wir Pforzheim!“ Der Bombenkrieg als Trauma der Stadtgeschichte teoksessa Bettina Fraisl/Monika Stromberger (Toim.): Stadt und Trauma. City and Trauma. Annäherungen – Konzepte – Analysen. Würzburg 2004, s. 123-143. Edellinen siitä saamieni tietojen mukaan ei tue Friedrichin käsityksiä, kun taas jälkimmäinen on varsin paljon samoilla linjoilla Friedrichin kanssa, tosin tuoden selvemmin esille kaupungissa olleen hienomekaniikkateollisuuden ja sen liikenneyhteydet.
Kaiken kaikkiaan kirja ansaitsee paikkansa. Se on tarpeellinen muistutus siitä, miten mittaamattoman suuria kulttuuriarvoja katosi Saksan pommituksissa. Samalla se muistuttaa myös siitä, ettei maailma ole mustavalkoinen ja myös Natsi-Saksan kansalaiset olivat sodan uhreja, vieläpä suuressa mitassa. Se esittää myös kysymyksen, onneksi ei meille suomalaisille pienen maan kansalaisina niin ajankohtaisen, kuinka järkevä on tuo vuodesta 1945 synkkäkaikuinen lause ”by all means necessary”. Eikö silloinkin, kun koetaan olevan ”hyvän” puolella ”pahaa” vastaan, ole aina syytä harkita, onko käytetty keino oikeassa suhteessa tavoitteisiin. Ja eikö aina pitäisi huolellisesti arvioida, onko keinon hinta oikeassa suhteessa siitä saatavaan hyötyy.
Kirjaa lukiessa herää tosin pieni epäily, että onko mukaan on päässyt myös päivänpolitiikka. Britien oma toiminta pommitussodassa antaa paljon aihetta kritiikkiin, mutta kyllä Friedrich vähättelemällä esimerkiksi Kasselin ja Pforzheimin sotilaallista merkitystä tekee näistä kaupungeista järjettömämpiä kohteita kun ne todellisuudessa olivat ja tekee näin kaupunkilaisista viattomia ”brittibarbarian” uhreja. Toisaalta myös Yhdysvaltain ilmavoimat ottivat ajoittain siviilit kohteiksi ja sodan loppupuolella sen toisinaan tutkan avulla suorittamien pommituksen osuivat joskus asuinalueille. Kuitenkin, mikä olisi moraalisesti tuomittavampaa kuin tuhansien ellei suorastaan kymmenien tuhansien avuttomien pakolaisten tahallinen teurastus kylpyläkaupungin rantapuistoissa? Onko tällä osuutta siihen, että Friedrich näyttää kevyehkösti hylänneen yhdysvaltalaiset dokumentit, kun ne puhuvat moista väitettä vastaan? Lukekaa kirja, tutkikaa asiaa muistakin lähteistä ja vetäkää omat johtopäätöksenne. Samalla monet teistä oppivat varmaankin jotain uutta eräästä menneestä maailmasta.