Phobe Hobanin kirjoittama elämänkerta Jean-Michel
Basquiatista on hieno ajankuvaus 1980-luvusta,
erityisesti tuon ajan taidemaailmasta. Kirjassa on
huomioitu ja havainnollistettu taiteen kentän erilaisia
vaikuttajia. Basquiatin elämän kautta tuodaan esille,
ettei kyseessä ole pelkästään halu tehdä taidetta
taiteen vuoksi. Taide on myös tuottamista ja
kuluttamista, siihen liittyy kaupallisuuden kautta raha ja
valta sekä erilaiset keinottelut. Teoksen engalannin
kielinen nimi, "Basquiat A Quick Killing in Art," kertoo jo
paljon kirjasta. Taidemaailmassa on vaikea säilyttää
kuuluisuus sekä suosio pitemmän aikaa ja olla
samalla innovatiivinen. Basquiat kuuluu 27-vuotiana
kuolleiden "kerhoon."

Jean-Michel Basquiat syntyi New Yorkissa joulukuussa
1960. Hänen isänsä oli haitilainen ja äitinsä
puertoricolainen. Perhe-elämä ei ollut helppoa. Isä sai
lasten yksinhuoltajuuden äidin
mielenterveysongelmien takia, mutta hän oli kuitenkin
paljon poissa ja Basquiat joutui huolehtimaan
siskoistaan. Isän sanotaan myös kurittaneen heitä
fyysisesti. Basquiat koki oman isänsä hylännneen
hänet ja niinpä hän etsi isää muista ihmissuhteistaan.
Esimerkiksi hänen galleristinsa, ystävänsä ja
tyttöystävänsä olivat hänelle välillä isähahmoja.
Erityisen tärkeä oli suhde toiseen taiteilijaan, Andy
Warholiin, jota Basquiat suuresti ihaili. Molempien voi
katsoa käyttäneen toisiaan hyväkseen. Kuulusin musta
taitelija ja kuulusin valkoinen taiteilija olivat median
suosikkeja. Yhdessä he olivat ilmiö.

Useimmat Basquiatin kanssa tekemisissä olleet
sanovat hänen olleeen hurmaava, mutta samalla myös
erittäin hankala. Usein hän teki vaikutuksen muihin jo
hyvin lyhyessä ajassa. Hoban kuvaa Basquiatin
lapselliseksi sekä hyvässä että huonossa mielessä.
Basquiatin ihmissuhteet olivat rikkonaisia. Hän kaipasi
huomiota ja hyväksyntää, jota hän ei koennut
saaneensa isältään. Monasti suhteissa oli kyse
molemminpuolisesta riippuvuudesta, esimerkiksi
suhde Suzanne Malloukin kanssa oli tällainen. Heidän
suhteensa oli kuitenkin Basquiatin pisin
seurustelusuhde. Hänellä oli useita naissuhteita, jotka
olivat välillä päällekäisiä. Basquiatilla oli myös
homosuhteita. Hänen ihmissuhteissaan toistuu
intensiivinen alku ja yhtäkkinen lopetus uuden
ihastuksen vuoksi. Huumeiden käyttö hankaloitti näitä
suhteita entisestään.

Keskeinen seikka Basquiatin lyhyessä elämässä on
kuuluisuus. Hän oli ensimmäinen kansainvälisesti
kuuluisa afrikkalais-amerikkalainen kuvataiteilija. Hän
oli taidemaailman suosikki ja tavallaan myös
taidemaailman lemmikki. Basquiat oli eksoottinen ja
seksuaalinen nuorukainen, johon kaikki halusivat
tutustua ja jonka töitä tuli omistaa. Hoban kuitenkin tuo
esille sen, ettei yksistään taidemaailma käyttänyt
Basquiatia hyväkseen, vaan myös Basquiat pyrki
hyötymään ja saavuttamaan aseman sekä maineen.
Kuuluisuus takasi rahaa ja raha mahdollisti tuhlailevan
elämäntyylin, esimerkiksi limosiineillä cruisailun ja
kalliit muotisuunnittelijoiden puvut. Basquiat kritisoi
isänsä porvarillista elämäntyyliä ja tämän omaksumia
valkoisia arvoja. Tästä huolimatta hän päätyi
toistamaan samoja seikkoja. Hän esimerkiksi
seurusteli ja tapaili suurimmaksi osaksi valkoisia
naisia.

Elämä New Yorkissa oli kuitenkin sellaista, ettei
ihonväriä voinut unohtaa. Basquiat koki suoraa ja
piilotettua rasismia, esimerkiksi hänen oli mahdotonta
saada taksia kalliista puvuista huolimatta. Eikä hän
unohtanutkaan juuriaan, vaan ammensi taiteeseensa
elementtejä esimerkiksi afrikkalaisista ja haitilaisista
perinteistä. Basquiat ihannoi mustia taiteilijoita,
esimerkiksi jazzmuusikko Charlie Parkeria. Osassa
töistään Basquiat myös kommentoi mustien asemaa
Yhdysvalloissa. Hänen työnsä eivät ehkä suoranaisesti
olleet poliittisia, mutta niissä oli selkeitä rotuviitteitä.
Katson, että taiteessa onkin joka tapauksessa
poliittinen ulottuvuus, oli taitelija sitten tehnyt työt
tarkoituksella poliittisiksi tai ei.

Basquiat karkasi kotoa 15-vuotiaana, koska riidat
hänen isänsä kanssa olivat jatkuvia. Hän asui
Washington Square -puistossa ja käytti monenlaisia
huumeita. Hänen isänsä sai kuitenkin houkuteltua
Basquiatin käymään vaihtoehtoista, City-As-School
nimistä lukiota. Basquiat ei sopeutunut sinnekään,
vaikka koulu tarjosikin mahdollisuuuksia. Kouluaikoina
hän kuitenkin aloitti tekemään SAMO (same old shit)
graffiteja, jotka olivat arvoituksellisia komentteja. Hoban
sanoo Basquiatin vakiinnuttaneen asemansa
taitelijapersoonana SAMO vuoden 1979 alkupuolella.
SAMO-graffitit olivat tunnettuja kaikkialla Manhattanilla.
Hoban jatkaa, ettei Basquiat kuitenkaan aikonut tulla
kuuluisaksi graffiteillaan, vaan halusi kuulua
taidemaailmaan perinteisemmällä tavalla. Basquiat ei
edes ollut aito graffitimaalari, koska hän ei käynyt läpi
eri tasoja, hän ei esmerkiksi koskaan bommannut
metrossa.

Laajempaan julkisuuteen Basquiat tuli New York / New
Wave -näyttelyn myötä. Näyttely järjestettiin
vaihtoehtoisessa P.S. 1 -galleriassa helmikuussa
1981. Diego Cortez, joka pyrki luomaan itselleen uraa
itsenäisenä taidekauppiaana ja kuraattorina, oli
auttanut Basquiatia ennen tätä näyttelyä. Basquiat
kuitenkin hylkäsi auttajansa toisen galleristin, Annina
Nosein, vuoksi. Toinen keskeinen tekijä julkisuuden
saavuttamiusessa oli Rene Richardin kirjoitus "The
Radiant Child", joka julkaistiin samana vuonna
Artforum-lehdessä. Artikkeli toi Basquiatin yleiseen
tietouteen taidemaailmassa. Hoban sanoo 1981-1982
olleen käännekohta Basquiatin uralle. Jo vuoden 1982
loppuun mennessä hän oli matkalla kansainväliseen
menestykseen.

1980-luvulla figuratiivinen maalaus koki uuden nousun.
Jean-Michel Basquiatin ura kuuluu samaan kauteen.
Hän ryhtyi tekemään maalauksia, jotka olivat
useimmiten melko isoja, SAMO-graffitien sijaan.
Olennaista hänen teoksissaan on teksti, joka on
yliviivattu tai pyyhitty pois. Töissä on myös sanaleikkejä.
Hoban sanoo, että tämä puheen katkonaisuus on
miellettävissä mustaan perinteeseen kuuluvaksi, se on
merkitsemisen visuaalinen vastine. Basquiat osti
useita kirjoja, joista hän sai ideoita ja vaikutteita omiin
töihinsä. Yksi tärkeimmistä kirjoista on "Grayn
anatomia", jonka hän sai äidiltään jo lapsena
ollessaan sairaalassa. Basquiat jäi 7-vuotiaana auton
alle ja häneltä poistettiin perna. Kokemus oli
traumaattinen, kallot ja luurangot siirtyivät hänen
töihinsä. Hobanin mukaan teoksissaan Basquiat
ilmaisee läsnäoloa poissaolon kautta.

Uransa aikana Basquiatilla oli useita galleristeja,
muun muassa Annina Nosei, Larry Gagosian, Bruno
Bishofberger, Mary Boone ja Vrej Baghoomian.
Galleristit ja kuuluisat keräilijät tekivät taiteilijoita.
1980-luvulla taiteen keräilystä tuli hyväksyttävä
kulutuksen muoto ja taide saavuttikin pörssiarvon.
Basquiatin urassa tämä konkretisoituu varsin
selkeästi. Hänen töidensä hinnat nousivat huikeasti
vuosien 1982 ja 1984 välisenä aikana. Taidebuumin
kasvaessa myös kiinteistöjen hinnat nousivat. Galleriat
siirtyivät East Villagesta SoHon näyttävempiin tiloihin.
Basquiatin työt olivat haluttuja ja galleristit tekivätkin
sopimuksia hänen selkänsä takana. Töitä jopa myytiin
jo ennen kuin ne olivat edes valmiita. Jean-Michel
Basquiat myös kommentoi tätä kerälymaniaa.
Erääseen Mary Boonen galleriassa pidettyyn näyttelyyn
hän teki standardikokoisia teoksia, jotka olivat sopia
keräiltäviksi. Basquiatin tapauksessa on nähtävissä
keskustan tapa omia marginaalisia piirteitä. Samalla
marginaaliset seikat menettävät osan
radikaaliudestaan.

Elämänsä aikana Basquiat osallistui useisiin
näyttelyihin ja hänellä oli myös monia omia näyttelyitä.
Ongelmia ilmeni kuitenkin jo syyskuussa 1985, jolloin
Jean-Michel Basquiatin ja Andy Warholin välit viilenivät
heidän yhteisnäyttelynsä myötä. Välien katkeaminen
vaikutti siihen, ettei media enää ollut yhtä kiinnostunut
Basquiatista. Lisääntyvä huumeiden käyttö puolestaan
oli yksi syy uran laskuun. Basquiat menetti
kiinnostuksensa töiden tekemiseen. Hän ei pystynyt
uusiutumaan, mutta toisaalta kyse on myös siitä, että
tähteys oli kuluttavaa. Media etsi jatkuvasti uusia
ilmiöitä ja nimiä. Viimeisinä elinvuosinaankin hän
pystyi tekemään joitain kiinnostavia töitä. Vielä vuonna
1988 Basquiatilla oli kolme näyttelyä, joista yksi oli New
Yorkissa ja kaksi Euroopassa. Basquiat kuoli heroiinin
yliannostukseen elokuussa 1988. Hän jätti jälkeensä
suuren määrän töitä ja näiden omistusoikeuksista
syntyikin kiistoja. Basquiatin töiden arvo myös nousi
hänen kuolemansa jälkeen. Taidekaupassa liikkui
myös väärennoksiä hänen töistään.

Kirja pohjautuu Hobanin tekemiin haastatteluihin
vuosilta 1988-1997. Työ on ollut valtava ja myös
vaikuttava. Hän on haastatellut Basquiatin
perheenjäseniä, tyttöystäviä, ystäviä, galleristeja ja
taiteilijakolleegoita. Haastattelut tuovat esille erilaisia
kantoja, mutta toisaalta henkilöiden määrä aiheuttaa
muutamia ongelmia lukijalle. Runsaus tekee tekstin
sekä kiinnostavaksi että hieman sekavaksi. Hoban
kertoo useampien Basquiatin elämään vaikuttaneiden
ihmisten taustoista ja ainakin itse lukijana menin
välillä henkilöistä sekaisin. Ehkei jokaisesta olisi
tarvinnut kertoa syntymäaikoja ja -paikkoja. Toisaalta
on kiinnostavaa tietää ajan vaikuttajista, esimerkiksi
Mary Boonesta sekä Bruno Bishofbergeristä. Kirjassa
myös mainitaan muita kyseisen ajan taiteilijoita, muun
muassa Julian Schnabel, Francesco Clemente, Jenny
Holzer, Barbara Kruger ja Keith Harring. Heidän
mukanaolonsa antaa kuvaa länsimaisen
taidemaailman laajuudesta.

Kirjan lopussa on asiasana- ja henkilöhakemisto,
jonka avulla voi tarkistaa milloin kukin on kohdannut
Basquiatin. Lopussa on myös erillinen numeroitu lista
jokaisen luvun viitteistä. Viitteet olisi voinut numeroida
myös itse tekstiin, näin niiden löytäminen olisi
helpompaa ja nopeampaa. Paula Korhosen
suomennoksessa ei ole juuri moittimista. Tekstissä on
joitain jäykkyyksiä, mutta ne eivät ole häiritseviä.
Itselleni suomentajan huomautukset olivat valaisevia ja
tarpeellisiä. Näistä kiitos. Koen teoksen
suomentamisen olleen tarpeellinen teko. Kirja on
kiinnostavaa luettavaa kulttuurista, taidemaailmasta ja
Jean-Michel Basquiatista. Se on myös osoitus siitä,
ettei taide ole irrallista muista kulttuurisista ja
sosiaalisista seikoista, jotka vaikuttavat
yhteiskunnassa.