Teppo Korhonen on tarttunut suureen haasteeseen toimittaessaan kirjaksi Kansallismuseon kansatieteellisen osaston johtajana ja Helsingin yliopiston suomalais-ugrilaisen kansatieteen professorina toimineen Niilo Valosen (1913-1983) keskeneräisen suomalaista pihaa koskevan tutkimusaineiston. Valosen tutkimustyön keskeisenä tavoitteena oli isossajaossa hävinneen rakennus- ja yhteisökulttuurin sekä kulttuurimaiseman rekonstruointi, minkä tueksi hän keräsi mittavan kyselyaineiston. Kansallismuseon kansatieteellisen osaston vuonna 1958 julkaisemaan vanhoja pihoja koskevan kyselyyn tuli vastauksia ympäri Suomea heijastaen lähinnä 1800-luvun jälkipuoliskon perinteitä. Aineisto on korvaamattoman arvokas.

Teppo Korhosen tehtäväksi toimitustyössä jäi Valosen ajatuskulun seuraaminen ja palasten järjestäminen hajanaisten muistiinpanojen pohjalta. Myös Valosen kuoleman jälkeinen tutkimustieto on huomioitu. Tehtävä ei ole ollut helppo edes aihepiirin erikoistuntijalle. Hankkeen taustalla on Seurasaarisäätiö.

Typologinen tarkastelu

Aihepiiriä tarkastellaan kansatieteen näkökulmasta. Typologisoinnin avulla pyritään hahmottamaan rakennusten keskinäisen sijoittelun pääpiirteitä. Tutkimusote tuntuu vanhahtavalta, mutta onhan taustalla 50 vuoden takainen tutkimustyö. Teoksessa sivutaan rakennusperintöä, mutta rakentamisen historiaan, rakennusteknisiin piirteisiin tai eri alueiden tyypillisiin rakennusmuotoihin ei juurikaan paneuduta.

Pihatutkimus kuuluu kansanrakentamisen tutkimuksen ytimeen, mutta aihe kytkeytyy kiinteästi myös talous- ja sosiaalihistorian näkökulman välityksellä maaseudun elinkeinoihin ja elämään. Teoksen tarkastelukohteena on maaseudun yhden talousyksikön rakennusten keskinäinen sijoittuminen, mutta myös pihojen suhde toisiinsa kylärakenteessa. Runsaan piirrosmateriaalin perusteella voidaan vain aavistaa, mitä kaikkea maaseudun rakennusperinnöstä onkaan vuosikymmenten saatossa jo menetetty.

Kirjan etukannen kuva, ympäristöstään rajattu mansardi-kattoinen säätyläistalo, ei kovinkaan täsmällisesti vastaa kirjan sisältöä. Vaikka kansikuvan valinta onkin merkittävä kirjan markkinoinnin kannalta, olisi vaikkapa takakannen maalaistalon pihapiiriä esittävä kuva sopinut paremmin kirjan sisältöön.

Teoksen tavoite ja rakenne

Teppo Korhonen ei tarkemmin erittele työnsä tarkoitusta tai kohderyhmää. Pääasiallinen tavoite on ollut Niilo Valosen kokoaman aineiston ja siihen liittyvän tieteellisen tutkimustyön saattaminen suuren yleisön eteen. Korhonen ei ole lähtenyt paikkaamaan aineiston puutteita täydentävällä tutkimuksella, minkä huomaa lopputuloksesta.

Ensilukemalta teos vaikuttaa pinnalliselta; onhan tekstin määrä suhteessa kuvitukseen vähäinen. Kuitenkin perusteellisemmalla paneutumisella juuri piirrokset ja kuvat tekevät teoksesta nautittavan. Niihin pitää vain syventyä. Kuvien valinta osoittaa Korhosen tuntevan sangen hyvin Niilon Valosen tutkimuksen ja teoksen aihepiirin. Kuvitus selityksineen keskustelee oivallisesti tekstin kanssa.

Kirjan runko muodostuu kahden peruspihatyypin – avopihatalon ja umpipihatalon – esittelystä. Näiden lisäksi esitellään lyhyesti myös muita piha- ja talotyyppejä. Kirjan alussa käydään läpi pihatutkimukseen liittyviä ongelmia ja pihamuotojen kehitykseen vaikuttaneita tekijöitä. Lopuksi palataan vielä joihinkin pihamuotojen kehitykseen vaikuttaneisiin tekijöihin, kuten hygieniaan ja turvallisuuteen. Kokonaisuus jää kuitenkin hieman hajanaiseksi ja tekstiä lukiessa on vähän väliä palattava sisällysluetteloon tarkistamaan, mihin asiakokonaisuuteen kukin asia oikein kuuluu. Sisällöllisesti mielenkiintoisinta on pohdinta siitä, minkä vuoksi erilaiset rakennusten ryhmittelytavat ovat syntyneet ja miksi ne ovat muuttuneet.

Lähtökohtana tutkimusaiheen esittelylle on länsisuomalainen umpipiha ja itäsuomalainen hajanainen rakennusten järjestys. Terminologiakin paljastaa, että kyseessä on itse asiassa rakennusten keskinäinen sijoittuminen, josta pihapiiri muodostuu. Perusselityksenä näille kahdelle toisistaan poikkeaville pihatyypeille on viljelysalojen sijoittuminen ja koko. Lohkojako edellytti talojen rakentamista peltojen lähelle, suhteellisen etäälle toisistaan. Rakenne säilyi kauemmin erityisesti Itä- ja Pohjois-Suomessa. Sen sijaan Länsi-Suomessa sarkajako edisti ryhmäkyläasutusta keskiajalta aina isoonjakoon saakka. 1700-luvun loppupuolelta lähtien isojako puolestaan aiheutti ryhmäkylien hajoamista, kun kunkin talon hajallaan olevat tilukset koottiin suuriin tiluskappaleisiin ja talot siirrettiin peltojen lähelle.

Lyhyt kertaus maanjakotoimenpiteistä, niiden tavoitteista ja toteutustavoista olisi ollut paikallaan vaikkapa erillisenä inforuutuna. Se, jolle nämä käsitteet ovat epäselviä, voi paikata tietämystään esimerkiksi menemällä Helsingin yliopiston kansatieteen laitoksen mainiolle verkko-opetussivustolle ”Muuttuva maaseutu – historiallinen maatalous”, jonka sisällön Teuvo Korhonen on koonnut.

Rakennettua ympäristöä ja maisemaa tarkastellaan usein staattisten kuvien ja piirrosten perusteella, jolloin nykytilanteen ymmärtäminen saattaa tuottaa vaikeuksia. Miksi tietyt rakennukset sijaitsevat nykyisillä sijoillaan? Kirjan runsaasta piirros- ja kuva-aineistosta löytyy sivulta 13 mielenkiintoinen piirros, jossa jämsäläisen torpan asemapiirroksessa on kuvattu olemassa olevien rakennusten lisäksi myös jo puretut rakennukset sekä tien entinen paikka. Tällaista piirrosta tarkastellessa saa vastauksen siihen, miksi piirroksen laatimishetkellä 1965 rakennukset oli sijoitettu kyseisellä tavalla. Kulttuurimaisemaa ja -ympäristöä tutkittaessa ja tutkimustietoja esiteltäessä tulisikin suosia tämän kaltaisia, muutoksia kuvaavia piirroksia.

Pihamuotojen syntyyn vaikuttaneita tekijöitä

Mitkä muut tekijät aiemmin mainittujen maanjakotoimenpiteiden lisäksi ovat vaikuttanut pihamuotojen erilaisuuteen? Luonnonolosuhteet on keskeinen selittäjä. Itä-Suomessa talot on rakennettu mäkien rinteille ja vaarojen laeille, jolloin talot sijoittuivat etäällä toisistaan. Pohjanmaalla asutus on usein seurannut jokivarsia muodostaen nauhakyläasutusta. Tästä huomaamme myös, että kulkuväylät ovat eräs asutuksen sijoittumiseen vaikuttava tekijä.

Keskusjohtoiset määräykset ja ohjeet ohjasivat asutuksen sijoittumista 1500-luvulta lähtien. Tosin määräykset sitoivat ensisijaisesti säätyläisasumista, mistä vaikutteet luonnollisesti siirtyivät rahvaankin pariin. Merkittävä oli mm. vuoden 1743 rakennuskaaren määräys mies- ja karjapihan rakentamisesta. Näin ihmisten ja eläinten reviirit erotettiin toisistaan. 1700-luvulla rakentamistapaa ohjasi myös Carl Wijnbladin mallipihapiirustukset, joiden mukaan talonpoikaistalon rakennukset koottiin riveihin avonaiseksi neliöksi mies- ja karjapihan ympärille.

Hieman epäloogisesti pihamuotoon vaikuttaneiden tekijöiden joukkoon on Korhonen sisällyttänyt myös erilaisten rakennusten esittelyn. Toki rakennukset vaikuttavat pihan kokonaisuuteen, mutta eivät kuitenkaan samalla tavalla rakennusten sijoitteluun kuin edellä mainitut seikat. Pääluvun otsikointi (Pihamuotoon vaikuttaneet tekijät) olisi ehkä voitu valita toisin.

Pihapiirin rakennukset liittyvät kiinteästi niiden tarkoitukseen ja toimintoihin. Pihapiirissä sijaitsivat tärkeimmät rakennukset: asuinrakennukset, navetta, talli ja aitat. Etenkin varakkaissa taloissa saattoi olla isäntäväen lisäksi omat asuinrakennukset työväelle (esim. renkitupa) ja vieraille. Perhejärjestelmä vaikutti myös asuinrakennusten tarpeeseen. Itä- ja Keski-Suomessa suurperheen jakautuessa alaperhe rakensi usein oman asuinrakennuksensa samaan asuntopihaan. Ihmisten toimintojen lisäksi karjan ja muiden kotieläinten sijoittaminen ja liikkuminen vaikuttavat rakennusten sijoittumiseen.

Karjan lypsäminen ja hoitaminen oli helppoa, jos navetta rakennettiin asuinrakennuksen lähelle. Jos taas navetta sijaitsi etäämmällä, edistettiin hygieniaa. Riihi ja sauna sijaitsivat palovaaran vuoksi usein hieman loitommalla, samoin paja. Toisaalta myös vedensaanti, etupäässä kaivon sijainti, vaikuttivat saunan ja navetan sijaintiin. Rakennukset ryhmiteltiin usein mies- ja karjapihan ympärille, jotka rajattiin aidalla tai rakennuksilla. Aita ohjasi karjan pois ihmisten oleskelualueilta. Aitoja rakennettiin myös suojaamaan viljelysmaita eläimiltä tai rajaamaan eläinten laidunmaat muista maista.

Kokonaisuutena pihan hahmoa luovien tekijöiden pohdiskelu jää teoksessa hieman pinnalliseksi ja sekavaksi. Rakennusten korkeuteen, edustavuuden tavoitteluun, uudistamishaluun, symmetrian tavoitteluun ja esimerkiksi pitkien rakennusrivien ihanteeseen liittyvät kysymykset olisikin voinut sitoa rakennustyyppien esittelyn yhteyteen.

Avopiha- ja umpipihatalot

Umpipiha muodostuu pihaa ympäröivistä rakennuksista, jotka sulkevat pihan siten, että sinne pääsee vain portin kautta. Avopihassa taas rakennukset eivät muodosta selkeätä suljettua pihapiiriä.

Avopiha on Valosen-Korhosen tutkimuksessa määritelty sellaisiksi avonaisiksi pihamuodoiksi, joiden voidaan katsoa selvästi pohjautuvan isonjaon takaiseen perinteeseen. Avopihoja oli runsaasti Itä- ja Keski-Suomessa, jossain määrin myös Pohjanmaalla ja Lapissa. Tutkimus tuo myös esille muotojen kirjavuuden.

Umpipihoja on kansatieteellisenä ilmiönä tutkittu runsaasti, mikä näkyy myös tutkimushistorian esittelystä. Umpipihatalot olivat yleisiä erityisesti Varsinais-Suomessa, Satakunnassa, Hämeen lounaisosissa ja Länsi-Uudellamaalla, mutta sitä on tavattu myös Etelä-Pohjanmaalla, Viipurin Karjalassa ja Kannaksella. Esiintymistiheyttä on kuitenkin vaikea tutkia, koska isojako aiheutti talojen siirtoa pois kyläryhmistä, jolloin perinteinen kylärakenne murtui.

Eri pihatyyppien analysoinnissa tuntuu lukija herkästi uppoavan terminologian ja typologisoinnin suohon. Puhutaan epäsäännöllisestä hajapihasta, suoristuneesta avopihasta, pohjoissuomalaisesta kenttäpihasta alatyyppeineen, itäsuomalaisista kujaspihoista, tarhapihoista ja keskusrakennuspihoista, itäsuomalaisista tienvarsitaloista sekä itäkarjalaisista yhtenäistaloista, joissa ihmiset ja karja sijoitettiin samaan rakennukseen. Vilahtaapa joukossa Päijänteen kolmipihatalokin. Kun vielä käsitteistöön lisätään erilaisista aitaustavoista johtuneet nimitykset (väliaitapiha, välirakennuspiha, keskusrakennuspiha) ollaankin jo melkoisessa käsitteiden sotkussa. Tässä heijastuu Niilo Valosen vahva panos sanastotutkimukseen nojaavassa tutkimusotteessa. Lukijan kannalta olisi kuitenkin ollut ehkä viisaampaa keskittyä vähäisessä tekstiosuudessa kokonaisuuksien pohdintaan kuin eri tyyppien ja näiden alatyyppien hahmottamiseen. Selkeyttä olisi ainakin voitu lisätä graafisin keinoin. Tutkijapiireille yksityiskohtaisesta Valosen tutkimustyön esittelystä on varmaan hyötyä, vaikka se suurta yleisöä saattaakin lähinnä hämmentää.

Pihamuotojen historiallinen kehitys

Kirjan lopussa pohditaan eri pihamuotojen kehittymistä – siis muutoksia eri aikoina ja näihin johtaneita syitä. Suomalaisen pihaperinteen alkuna pidetään avopihaa, joka arkeologisten tutkimusten mukaan juontaa juurensa keskiselle ja myöhäisrautakaudelle sekä varhaiskeskiajalle. Karjasuojan kehitys on ratkaisevasti vaikuttanut pihamuotojen historiaan. Erillisnavetan puolesta puhuu mm. hygienia. Lanta piti saada etäämmäs ihmisten olinpaikoista. Tämä yläluokkainen tavoite siirtyi myös muun kansan keskuuteen. Peseytymiseen ja parannustoimiin liittyvä sauna kuvastaa myös hygieniatavoitteita. Itä-Suomessa saunaa käytettiin päivittäin, lännessä harvemmin.

Mielenkiintoista tietoa tarjoaa käymälöiden tarkastelu. Käymälää pidetään kansan ulkonaisen kulttuuritason mittapuuna. Vuonna 1681 talonkatselmuksen mukaisesti käymälä tuli sijoittaa porstuaan tai porstuan taakse rakennusrungon ulkopuolelle. Säädöstä toteutettiin erityisesti säätyläisten keskuudessa. Talonpoikaistaloissa ulkohuone on sangen myöhäinen tulokas; saatettiinpa käymälä jättää kokonaan rakentamattakin. Tarpeet voitiin tehdä metsään, karjapihaan tai lantatunkioon.

Umpipihan yhteydessä on tutkittu myös puolustuksellisia näkökohtia ja esikuvia on haettu linnanpihoista. Sanaston tutkimus paljastaa mm sen, että gård (piha) tarkoittaa aidattua aluetta ja siitä on johdettu suomenkielen sana kartano.

Jatkotutkimuksen suuntia

Teppo Korhosen toimittama pihakirja on ansiokas työ Niilo Valosen tutkimustyön esilletuomiseksi. Palapelin kokoamisessa Korhonen on onnistunut hyvin. Tosin alkuperäisaineistosta puuttuvien palikoiden lisääminen tekisi esityksestä täyteläisemmän ja johdonmukaisemman. Teoksessa on paljon asiaa, mutta paljon jää myös kertomatta. Korhonen ei myöskään tarjoa viitteitä siitä, mihin tuleva tutkimus voisi tämän pohjalta suunnata. Se jääköön tutkijoiden omaan harkintaan. Työsarkaa siis riittää.

Aihepiirin kytkeminen kiinteämmin talous-, sosiaali- ja poliittisen historian näkökulmiin laajentaisi kokonaisnäkemystä ja avaisi laajempia syy-yhteyksiä. Myös rakennustutkimus ja arkeologinen tieto tukisivat kansatieteellistä lähestymistapaa. Jäin erityisesti kaipaamaan lisäpohdintaa pihamuotojen ja asumistapojen erilaisuuteen johtaneista syistä ja niiden vaikutuksista eri puolilla Suomea eri aikoina.

Runsas ja huolella valittu kuvitus levinneisyyskarttoineen ja piirroksineen tekee kirjasta visuaalisesti mielenkiintoisen tutkimusmatkan, mutta samalla se myös antaa lukijalle mahdollisuuden itse pohtia kirjassa esitettyjä näkökulmia. Kuvitus ja osin sangen yksityiskohtainen sanallinen tieto pakottavat lukijan aivotyöhön.

Kirjan nimi "Suomalainen piha – Rakennushistoriallisia päälinjoja" lupaa paljon, mutta kokonaiskuvan luomisessa edes päälinjojen suhteen ei kuitenkaan ole täysin onnistuttu.
Suuret kysymykset rakennusten keskinäisestä sijoittumisesta jäivät vielä vaille vastausta. Valosen tutkimusaineistoa on nyt avattu ja sen pohjalta on hyvä jatkaa. Tältä osin Teppo Korhosen toimitustyö on täyttänyt tavoitteensa.