Henrika Zilliacus-Tikkanen on tarttunut kirjassaan aikaisemmin tutkimattomaan aiheeseen ja nostanut esiin suomalaisen lehdistön varhaisia naiskirjoittajia. Kuten Zilliacus-Tikkanen on esipuheessaan kirjoittanut, on hänen yhtenä tavoitteenaan ollut osoittaa vääräksi se yleinen harhaluulo, että naistoimittajat ilmaantuivat suomalaiseen lehdistöön sangen myöhään. Tämä ennakkonäkemys kumoutuukin hyvin nopeasti lukiessa kirjoittajan tekstiä, jossa yli yhdeksästäkymmenestä ennen vuotta 1900 toimineesta naiskirjoittajasta on esitelty tarkemmin kolmetoista.

Zilliacus-Tikkasen teos lähtee liikkeelle ensimmäisistä Suomessa 1700-luvulla julkaistuista lehdistä ja hän kytkee naiskirjoittajien toiminnan ansiokkaasti oman aikansa yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Lisäksi kirjoittaja käsittelee Ruotsissa julkaistujen, ensimmäisten naisille suunnattujen, fruntimmerstidningar-nimisten julkaisujen vaikutusta Suomessa ilmestyneisiin kirjoituksiin. Kirjan 1700-lukua käsittelevä osuus luokin varsin kattavan ja monitahoisen kuvan siitä toimintaympäristöstä, jossa varhaiset naiskirjoittajamme toimivat.

Siirryttäessä 1800-luvulle tekstin painotus siirtyy laajemmasta kontekstista naiskirjoittajien esittelyyn ja lyhyen taustoituksen jälkeen kirjoittaja etenee Fredrika Runebergista kohti Minna Forssia. Hän piirtää kaikista esitellyistä naiskirjoittajista kattavat henkilöpotretit, joissa esitellään samanaikaisesti kirjoittamisen taustalla vaikuttaneita tekijöitä. Valitettavasti kirjoittajien tekstien analysoimiselle ei henkilökuvien yhteydessä ole jätetty tilaa vaan tekstinäytteitä seuraa yleensä vain muutaman virkkeen mittainen kommentointiosuus. Myös aikakauden yleiset kehityslinjat jäävät hyvin pitkälle lukijan omatoimisen päättelyprosessin ja ennakkotietojen varaan.

Loppulauseessa Zilliacus-Tikkanen kuitenkin palaa jälleen laajempaan kontekstointiin ja nostaa teoksensa analyysillisesti uudelle tasolle. Hän löytää edellä esiteltyjen naiskirjoittajien elämistä yhtymäkohtia ja paljastaa siten suomalaisessa yhteiskunnassa 1700- ja 1800-luvuilla vallinneita sukupuolittuneita rakenteita. Myös tutkittujen naiskirjoittajien tekstien luonne saa loppulauseessa aikaisempaa kiteytyneemmän muodon.

Zilliacus-Tikkanen nostaa ansiokkaasti esiin myös sen useasti unohdetun tosiasian, että esitellyt naiset eivät olleet pioneereja ainoastaan sukupuolensa edustajina vaan monissa tapauksissa he olivat sitä koko valtakunnan kontekstissa. Esimerkiksi Fredrika Runeberg kirjoitti Suomen ensimmäisen historiallisen romaanin (Topelius ehti tosin julkaista sellaisen ensimmäisenä), Adelaïde Ehrnrooth oli matkajournalismin uranuurtajia ja Minna Canth toi työväestön suomalaiseen kirjallisuuteen.

Hieman yllättäen myös 1980- ja 1990-luvuilla esiin noussut ajatus toimittajan ammatin sukupuolittuneisuudesta tarjoaa loppulauseessa hedelmällisen pohdinnan kohteen. Zilliacus-Tikkanen löytää nimittäin yhtymäkohtia nykypäivän naistoimittajien suosimien toimintatapojen sekä 1700- ja 1800-luvuilla toimineiden naiskirjoittajien toimintatapojen väliltä. Samalla kirjoittaja kuitenkin muistuttaa, että nykypäivän lehtimaailmassa vallitsevat kovemmat arvot kuin 1700- ja 1800-luvuilla, jolloin myös mieskirjoittajien teksteissä näkyivät pehmeämmät arvot.

Zilliacus-Tikkasen kirja etenee kronologisesti ja on siten rakenteeltaan hyvin selkeä. Lukujen sisällä tekstiin olisi kuitenkin kaivannut samanlaista otetta, joka loppulauseessa kokosi yksittäisten naiskirjoittajien muotokuvat laajemmaksi kokonaiskuvaksi ennen vuotta 1900 toimineiden naiskirjoittajien elämistä. Zilliacus-Tikkanen lienee kuitenkin tehnyt tietoisen valinnan keskittyä aihepiiriin yksittäisten henkilökuvien kautta, missä hän onkin onnistunut erinomaisesti.

Kokoavasti voi sanoa, että Henrika Zilliacus-Tikkasen teos on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Se tarjoaa mielenkiintoisen näkökulman paitsi journalistiikan historiaan myös laajemmin ajateltuna suomalaiseen sukupuolihistoriaan.