Länsimaisen sivistyksen ylistys

Keväällä 2003 suomeksi ilmestynyt, mutta Saksassa jo kahdenteentoista painokseen ehtinyt Sivistyksen käsikirja on kummallisen käpertynyt (Keski-)Eurooppalaisen kulttuurin näkökulmaan ja erityisen perinteikkään sivistyksen esittelyyn. Syy tähän selviää ihmettelevälle lukijalle vasta teoksen jälkipuheessa. Tekijä on halunnut teoksellaan puolustaa vanhaa sivistystä, joka on Saksassa joutunut huonoon valoon ensin toisen maailmansodan ja sittemmin vuoden 1968 jälkeen. Sivistys on värittynyt hyvin negatiivisesti eikä siitä ole enää mielellään puhuttu.

Schwanitz, Dietrich: Sivistyksen käsikirja. Kaikki mitä tulee tietää. Gummerus, 2003. 613 sivua. ISBN 951-20-6356-5.

Keväällä 2003 suomeksi ilmestynyt, mutta Saksassa jo kahdenteentoista painokseen ehtinyt Sivistyksen käsikirja on kummallisen käpertynyt (Keski-)Eurooppalaisen kulttuurin näkökulmaan ja erityisen perinteikkään sivistyksen esittelyyn. Syy tähän selviää ihmettelevälle lukijalle vasta teoksen jälkipuheessa. Tekijä on halunnut teoksellaan puolustaa vanhaa sivistystä, joka on Saksassa joutunut huonoon valoon ensin toisen maailmansodan ja sittemmin vuoden 1968 jälkeen. Sivistys on värittynyt hyvin negatiivisesti eikä siitä ole enää mielellään puhuttu. Schwanitz selvittää, että saksalaisten sivistyskäsitys on juuri heille ominainen sivilisaatioluomus, eikä se ole tyypillinen samassa muodossa Länsi-Euroopan maissa. Tosin Suomessa sivistyskäsitys on ollut hyvinkin saksalaistyyppinen. Suomalaista kulttuuria luotaessa 1800-luvulla ja 1900-luvulla vaikutteita saatiin erityisesti juuri saksalaisilta. Mutta Schwanitz ei ollut kiinnostunut Pohjois-Euroopan maista ja niinpä tämä seikka ei häntä kiinnostanut.

Schwanitzin mukaan siinä missä Länsi-Euroopan pääkaupungeissa kehittyi hovikulttuuri seurallisuuteen perustuvine hyveineen, Saksassa kehittyi sivistys. ”Se oli protestanttisen jumalanpelon jatkamista muilla keinoin, joka sivistyksen muodossa muuttui puhtaaksi sielukkuudeksi ja luonnekulttuuriksi. Sivistys koettiin paljon ylhäisemmäksi kuin pinnalliseksi tuomittu seurallisuus, eikä se liittynyt konkreettiseen käyttäytymiseen.” (s. 566)

Schwanitz on halunnut teoksellaan vastustaa kielteistä asennetta sivistykseen ja halunnut suunnata saksalaisten kulttuurisen muistin kohti Länsi-Euroopan sivilisaatiota. Lukijana olisin toivonut nämä seikat mainittavaksi esipuheessa, vaikka ne eivät silti selitä sitä, miksi kirjoittaja puhuu länsimaisesta sivistyksestä ikään kuin se olisi ainut kulttuuria luova tekijä koko maailmassa. Tietenkin eurooppalainen sivistys on onnistunut kolonialismin myötä tunkeutumaan moniin maailman kolkkiin. Harvoin sen paremmuutta ja ylivoimaisuutta muihin kulttuureihin nähden on epäilty. Koska se on levinnyt laajalle, sen on oltava parasta mitä on. Tähän sivistyskäsitykseen, jonka piiriin Shwanitz itse epäilemättä kuuluu, liittyy keskeisenä osana ylpeys omasta ja vahva käsitys oman määrittelyvallan oikeutuksesta. Yhtä mieltä olen kyllä Schwanitzin kanssa siitä, että sivistys on jotain muuta kuin informaatiota. Schwanitzin sivistys on etupäässä länsimaisen kulttuurimme perustekijöiden hallitsemista ja niiden ymmärtämistä.

Itse ajattelisin, että sivistyneisyys olisi ennen kaikkea suhtautumistapa, johon kuuluu syvä ihmisen ymmärtäminen ja kyky empatiaan. Näin ollen sivistys olisi ennen kaikkea avarakatseisuutta, ymmärtämistä ja suvaitsevaisuutta, ja se voitaisiin saavuttaa tutustumalla laajasti eri kulttuureihin, ei vain länsimaiseen kulttuuriin. Tosin tässä yhden totuuden maailmassa ei kohta taida olla ”muita” kulttuureja, joihin tutustua, kun kaikki ne hautautuvat länsimaisen paremmuuden ja pinnallisuuden alle, etnosentrismi vallitsee niin talous- kuin kulttuurielämässäkin. Mutta onneksi tämän ongelman ymmärtäjiäkin on olemassa. Harvardin yliopiston taloustieteen professori Stephen A. Marglin tarkastelee asiaa artikkelissaan (Harvard International Review Spring 2003) ja katsoo, että modernin länsimaisuuden leviäminen ympäri maailmaa on aiheuttanut toisenlaisten olemisen, käsittämisen ja ymmärtämisen tapojen aliarvioimisen. Kulttuurienväliseen kanssakäymiseen tarvittaisiin ennen kaikkea vuoropuhelua, ei yksipuolista määräämistä. Myös meillä olisi oppimista muista kulttuureista: ei ole vain yhtä tapaa elää, eikä kehityksen täydy kulkea kaikkialla samalla tavoin samoja päämääriä kohti.

Sivistyksen rakennuspuut

Sivistyksen käsikirja on mahtipontisesti alaotsikoitu ”Kaikki mitä tulee tietää”. Teos onkin yllättävän monipuolinen katsaus länsimaisen sivistyksen keskeisinä pidettyihin asioihin sivumääräänsä nähden. Se on luonteeltaan nimenomaan käsikirja, eikä tarkoitettu luettavaksi kannesta kanteen yhdeltä istumalta. Teoksessa on kaksi osaa: ensimmäinen osa on Tiedot ja toinen Taidot. Tiedoissa käsitellään Euroopan historiaa, joka on perinteistä valtio- ja suurmieshistoriaa. Uudemmista tavallisen ihmisen tarinoista ei ole kiinnostuttu, joskin vahva kulttuurihistorian painotus tuo historianosioon vähän muutakin antia. Omissa luvuissaan käsitellään niin kirjallisuuden, taiteen kuin musiikinkin historia. Oma luku on omistettu myös filosofeille, ideologeille, teorioille sekä tieteelliselle maailmankuvalle ja lisäksi Tiedot -osassa käsitellään vielä sukupuolikeskustelun historia.

Tietoa tulee siis mukavan laajasti, kun Taidot -osiossa käsitellään vielä mm. kieltä, kirjoittamista, lukemista, älykkyyttä ja luovuutta ja kiinnostavana lisänä on vielä luku siitä, mitä ei kuulu tietää. Teos antaa jo aika hyvät välineet eurooppalaisen kulttuurin tuntemukseen. Toisaalta, jos tämä on kaikki mitä tulee tietää, käsitys kulttuurista ja maailmasta jää kyllä kohtuullisen suppeaksi. Lisäksi kirja saattaa jättää ylemmyydentuntoisen Tämä on parasta, mitä on koskaan ollut -asenteen ja se on tässä suvaitsemattomuuden ja ahdasmielisyyden maailmassa ei-toivottavaa. Oman kulttuurin hyvä tuntemus ei ole lainkaan pahasta päinvastoin, mutta niin ihastuttavan helposti, kevyesti ja yleisinhimillisestikin katsotaan oma kulttuuri toista, vierasta, paremmaksi, koska ei ole vaivauduttu perehtymään muuhun, jos nyt omaankaan.

Kirjan parasta antia oli mielestäni katsaus eurooppalaisen kirjallisuuden historiaan. Osiosta huomasi selvästi, että se oli tekijän ominta alaa: kirjallisuuden olemusta oman aikansa tuntemuksen ja toisaalta ihmisyyden ymmärtämisen välineenä aiheellisesti korostettiin. ”Jos siis haluaa ymmärtää Venäjän ideologista lämpötilaa ja myöhemmin Neuvostoliiton esihistoriaa se onnistuu parhaiten Dostojevskin avulla.” (s. 269)

Käsitellyt kirjat olivat tietenkin ainakin melkein kaikki tunnetuimpia klassikoita ja tekijältä jäi mainitsematta, että myös muu kuin klassikon asemaan päässyt kirja on oiva väline oman aikansa ominaislaadun tutkailuun ja miksei myös varsinaiseen tutkimiseen. Toivottavasti tekijän innostunut (ja välillä ehkä rempseäkin) asenne innoittaa lukijoita vanhan ja tietenkin myös uuden kirjallisuuden äärelle.

Teosta lukiessani mielessäni pyöri koko ajan kysymys, miksi teos oli kirjoitettu, mikä sen funktio oli. Monet siinä käsitellyt asiat ovat aika perustietoa, mutta tietysti se, että ne ovat yksissä kansissa helpottaa niihin perehtymistä huomattavasti. Teoksen jälkipuheessa tekijä kirjoitti, että hän halusi puolustaa Saksassa tukalaan asemaan joutunutta sivistystä. Teoksen esipuheessa kirjoittaja esittää, että hän halusi tehdä kirjan, jota hän itse kouluaikoinaan olisi tarvinnut, tärkeiden asioiden tietopaketin. Lisäksi hän halusi tarjota uusia näkökulmia asioihin, ei mitään valmiita kaavoja. Teos on toki kirjoitettu persoonallisella otteella, humoristiseen sävyyn (joskin huumorintajuton historoitsija ei aina lämmennyt), mutta tuoreiden näkökulmien tarjoaminen jäi ehkä hieman niukaksi. Uutta näkökulmaa olisi voitu tarjota oikeasti joillain vähäisemmälle huomiolle jääneillä tiedoilla ja enemmän analysoivalla ja tulkitsevalla otteella. Tulkinnan perustaminen erityisesti omille subjektiivisille käsityksille on tämänkaltaisen käsikirjan tapauksessa jotenkin kummallista, tai jos niitä esitetään, olisi ehkä syytä korostaa, että kyseessä ei ole välttämättä laajasti jaettu näkemys. Teoksessa oikeastaan huvittaa sivistyksen merkityksen korostaminen ja se, että ihmisen ymmärtäminen olisi näin helppoa. Kun tunnet nämä asiat, ymmärrät itseäsi ja muita. Ehkä se ei ole aivan näin yksinkertaista, vaikka olisi mukava uskoa niin. Lisäksi jos teoksen tarkoitus on oman kulttuurin nykytilan ymmärtäminen, tapahtuu helposti liian suoraviivaista tulkintaa, jossa yhteyksiä asioiden välille luodaan siellä, missä niitä lähemmällä tarkastelulla ei ole. Mutta juuri käsikirja-käytössä teos on mukava olla ainakin tutkijan kirjahyllyssä.

Jos katsoo jo tuntevansa sivistyksemme perustiedot voi hypätä suoraan osioon Taidot, jossa Schwanitz selvittelee sivistyksen olemusta omintakeisella tyylillään (tätä osiota lukiessa pingottava historioitsijakin jo saattoi naurahdella). Sivistyksen luonteesta Schwanitz nostaa esiin ainakin seuraavat tekijät. Sivistys on perusteellista oman sivilisaation ymmärtämistä, joka nousee perustietojen hallitsemisesta. Sivistys on tältä pohjalta kyky keskustella kultivoituneiden ihmisten kanssa ja toisin kuin asiantuntijoiden käytännön tason ammatillinen kehitys, sivistys suuntautuu kokonaisvaltaiseen itsensä kehittämiseen. Sivistyneenä olemiseen kuuluu tietynlaisten keskustelutaitojen hallitseminen: miten kätkeä tietämättömyytensä joistain asioista ja vastaavasti olla tietämätön asioista, joiden ei tule kuulua sivistyneen tietovarastoon. Nämä tiedot Schwanitz luetteleekin erikseen. Niihin kuuluvat ehkä arvattavasti muun muassa tosi-TV -sarjojen viimeaikaiset käänteet (kunnon sivistyneellä ei mielellään edes ole televisiota), kuninkaallisten perheiden avioliittosotkut ja muut juorulehtien asiat sekä urheilutulokset. Kuitenkin sivistyneen on syytä olla vaatimaton ja esimerkiksi ollessaan osallisena tv-ohjelmia käsittelevässä keskustelussa vaivihkaa sanottava, ettei seuraa niitä ja näitä ohjelmia. ”Kerskailu ei sovi lainkaan yhteen sivistyksen käsitteen kanssa, ei vaikka se koskisi itse sivistystä. –Sivistystä ei julisteta, se ei ole alue, jossa tavoitellaan suosiota. Sivistyksellään snobbaileva on valheellinen omaa sivistyksentahtoaan kohtaan. Sivistykseen kuuluu hyvien käytöstapojen tuntemus; sen varsinainen päämäärä on rento, ihmiselämää rikastuttava kommunikaatio.” (s.521.)

Sivistynyt tuntee myös eri maiden tapoja, hän osaa käyttäytyä kunkin maan tapojen mukaan. Schwanitzin johdolla tutustutaan Euroopan maiden ja Yhdysvaltain kulttuurin ja tapojen pääpiirteisiin. Ehkä nykyään kansainvälisyys voi ulottua hieman laajemmillekin alueille, mutta näidenkin hallinta on jo hyvä alku. Aivan teoksen viime riveillä Schwanitz toteaa, että ”suhteessa kaikkeen edellä kuvattuun sivistyksen täytyy osoittautua kommunikaatioksi.” Sivistyksen ei pitäisi olla ahdistava muoto, kilpailun areena tai mahtailevaa itsesuitsutusta. Sivistys on ennen kaikkea viestintätyyli, jonka kautta ihmisten välisestä ymmärryksestä tulee nautinto. Tällainen sivistyneisyys kuulostaa hyvine puolineenkin elitistiseltä. Sivistyneisyyden ulkopuolelle taitavat jäädä monet tavalliset ihmiset. Perinteisesti sivistys onkin erottanut herrat ja rahvaan. Sivistyksen tulisi kuitenkin olla yhtä lailla kaikkien ihmisten omaisuutta. Aiemminhan yliopistokoulutus takasi paikan sivistyneessä luokassa. Myös sata vuotta sitten pohdittiin kuitenkin sitä, onko sivistys vain tietoa vai jotakin syvempää. Omaa tietämystään ja ymmärrystään voi nykyään lisätä helposti vaikkei opiskelisikaan yliopistossa eikä sivistyneisyyttä tulisi enää liittää muutenkaan yhteen koulutuksen kanssa. Koska sivistyneisyyteen sisältyy jo sinällään negatiivisia konnotaatioita, voitaisiin sen sijaan puhua esimerkiksi humaanisesta asenteesta.

Teoksesta puuttui kirjallisuusluettelo, mikä on tämänkaltaisen teoksen ollessa kyseessä vähintäänkin hämmentävää. Onko tekijä arvellut, että teoksessa esitetyt asiat ovat sellaista yhteisomaisuutta, ettei tarvitse erikseen edes mainita lukeneensa asioita jostain muusta lähteestä. Vai onko teos ehkä osoitus tekijänsä päässä syntyneestä sivistyksen synteesistä. Joka tapauksessa olisi ollut suotavaa tarjota lukijalle aiheen mukaan jäsennetty kirjallisuusluettelo lisätietoa kaipaaville. Teoksessa on kuitenkin henkilöhakemisto ja tekstissä viitataan monessa paikassa toiseen kohtaan, jossa puhutaan asiaan liittyvästä aiheesta. Mukana on myös tapahtumakronologia, ”maailmaa muuttaneiden kirjojen” luettelo ja kulttuurihistoriallinen kronologia. Näidenkin avulla pääsee varmasti hyvin sivistyneeseen keskusteluun mukaan.

Suomennoksen osalta huomioni kiinnittyi siihen, että joidenkin tekstissä mainittujen kaunokirjallisten ja filosofisten tms. teosten nimiä ei ollut käännetty tai joku oli käännetty väärin. Muutoin käännös tavoitti ilmeisen hyvin alkuteoksen kielivivahteet ja persoonallisen otteen.

Suomalaisesta sivistyksestä

Sivistyksen käsikirjassa on vielä lisänä Tuomas M.S. Lehtosen kirjoittama osio Suomi ja eurooppalainen sivistys, jos joku lukija ei ole jo kylläinen Schwanitzin oman osuuden päättyessä sivulla 567. Lehtonen on sullonut Suomen osuuden 33 sivuun, mutta siinä saadaan käsiteltyä kuitenkin pääpiirteissään olennainen. Lehtonenkin käsittelee historian aika perinteisellä otteella. Kirjallisuutta käsitellään useammalla sivulla, musiikki, kuvataiteet ja arkkitehtuuri saavat osakseen yhteisesti pari sivua. Huomioni kiinnittyi Lehtosen esittämään näkemykseen, että romaanin ja ylipäänsä luetun sanan voittokulku on katkennut. Tämä johtuisi siitä, että se joutuu nykyisin kilpailemaan aivan toisenlaisen mielikuvateollisuuden kanssa kuin aiemmin. Tämä on eittämättä totta, mutta itse en usko, että kirjallisuuden asema olisi erityisen uhattuna. Näkemystä voi pitää jopa vanhentuneena. Väline itsessään on aika turha, jos sisältö on köyhää. Käsitys siitä, että kirjallisuus on menettänyt asemansa, kuuluu yhteen sen väitteen kanssa, että historia on menettänyt merkityksensä ja suuria kertomuksia ei enää ole. Esimerkiksi monet suositut tv-sarjat tai näytelmät pohjautuvat usein lähimenneisyyteen sijoittuviin romaaneihin. Mielestäni kirjallisuus tarjoaa edelleen mitä parhaimmat mahdollisuudet tutustua erilaisiin kulttuureihin ja niiden menneisyyteen. Kirjallisuuden yleisöt saattavat olla eriytyneempiä nykyään kuin aiemmin, mutta mielestäni tämä ei tee kirjallisuudesta mitenkään vähämerkityksisempää.

Tietysti voidaan kysyä, miksi Tuomas M. S. Lehtonen on kirjoittanut oman osionsa. Omaa reuna-aluetta on luonnollisesti puolustettava, kun sitä ei ole otettu sivistyneeseen seuraan itse teoksessa. Suomi kai kuuluu ikuisesti kategoriaan, johon kuuluvat kaikki toisen asteen sivistysvaltiot. Tämän puolustelun ja toisaalta häpeilyn keskellä on pohdittava korostaako omaa erityisyyttä vai sulautuako johonkin epämääräiseen amerikkalaiselta näyttävään menoon, jossa varallisuuden näyttäminen on tärkeintä.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *